Jep. Viikonloppu Nanin luona on ohi ja nyt pitäisi kai kirjoittaa siitä jotain. Ja kun kerran tarkoitukseni oli palata sieltä hänen luotaan junalla juuri sinä päivänä, kun VR:n kriiseily ylsi uutisissakin ykkösaiheeksi, niin kai siitä sentään olisi jotain sanottavaa?

En tiedä. Eilen oli vielä jonkin verran parempi olo, mutta nyt en enää tiedä. En mennyt osastolle tänään. Joo, laiskuuttani jälleen, pitäisi ehkä huolestua tuosta. Menin nukkumaan vasta puoli kolmelta aamuyöstä, sillä pääsin kotiin vasta niin myöhään, että kaikessa meni sen jälkeen niin kauan.

Tampereen rautatieasemalla oli kaaos. Olimme Nanin kanssa tarkistaneet netistä tietoja niistä junista, jotka olisivat myöhässä tai peruttuja, mutta kun minun junaani ei näkynyt niiden joukossa, me lähdimme asemalle. Asema oli tupaten täynnä ihmisiä ja äänten sorinan yli kuului aina välillä pätkiä kuulutuksista. Ei niistä kuulutuksista voinut saada selvää, joten tietoja piti yrittää etsiä muilla tavoin. Saapuvien ja lähtevien junien taululla oli arvioituja myöhästymisiä ja siellä sitten luki, että junani olisi arviolta puolitoista tuntia myöhässä.

Aikaisempi samaan suuntaan menevä juna, jonka oli tarkoitus lähteä Tampereelta jo kello 12:00, ei ollut vielä saapunut, mutta sen arveltiin saapuvan 15:17. Ajattelin sitten, että hyppään siihen, niin pääsen ainakin jonnekin. Mietittiin sitten Nanin kanssa sitä, että pääsisinkö loppumatkaa mitenkään ja kävisikö lippuni siihen junaan myös, kun joku nainen kuuli meidän keskustelun ja selitti itsekin odottelevansa sitä kello 12 junaa. Hänellä oli vielä pieni lapsikin mukana. Siinä meidän keskustellessa se juna kuitenkin katosi listasta yhtäkkiä. Me mietimme kaikki, että mitä oikein tapahtui. Se nainen lähti jonnekin ja Nanin kanssa päätimme mennä laiturille katsomaan, oliko juna kenties saapunut vai mitä.

Laiturilla oli vähintäänkin samanlainen kaaos kuin sisällä. Elektronisissa tauluissa oli tapahtunut ilmeisesti sama kuin sisälläkin ja se juuri saapumassa ollut juna oli vain kadonnut ja tilalle oli lykätty seuraavan junan tiedot. Ihmiset olivat ilmeisesti huomanneet saman, koska siellä täällä joku tuntui ihmettelevän ääneen: ”Mihin se katosi? Mihin se katosi?”

Nan sitten kysyi siellä laiturilla olevilta ihmisiltä, että oliko se juna tullut ja lähtenytkin. He sanoivat kuitenkin, että ei ollut ja että se juna vain katosi siitä taululta. He kysyivät, että tiesimmekö me yhtään enempää. Minä sanoin sitten siihen, että se nainen siellä sisällä oli jokin aika sitten käynyt kysymässä sieltä lipunmyynnistä, että mikä tilanne oli ja että ne ihmiset siellä olivat sanoneet, ettei se juna olisi lähtenyt Helsingistäkään vielä.

Sitten mentiin Nanin kanssa uudestaan sisään ja päätettiin ottaa jonotusnumero, jotta saataisiin yhtään mitään tietoa. Siitä ei ollut kylläkään kauheasti lohtua ainakaan aluksi, nimittäin sillä hetkellä palveltava numero oli 93, mutta meidän numeromme oli 156. Että niin. Siinä sitten meni ”hieman” aikaa, mutta lopulta me sitten pääsimme sinne tiskille kyselemään. Se aikaisempi juna ei ollut tulossa, eikä ollut se minun junanikaan. Sitä ei vain jostain syystä saatu kuulemma pois siltä taululta. He eivät tienneet yhtään, tulisiko mikään juna enää, ja suosittelivat, että menisimme linja-autoasemalle ostamaan liput seuraavaan bussiin. Samalla sitten sain kaikki rahat takaisin siitä junalipustani.

Lähdettiin sitten vähän väljempään paikkaan ja törmättiin taas siihen samaan naiseen, jolla oli se lapsi. Kerrottiin hänelle sitten, että junia ei ollut tiettävästi tulossa ja että bussit olisivat oikeastaan ainoa vaihtoehto. Se nainen sitten mietti, jäisikö Tampereelle vielä yhdeksi yöksi ja me Nanin kanssa lähdettiin tarpomaan sinne linja-autoasemalle.

Lopulta kauhean pitkän epätietoisuuden jälkeen pääsin kymmenen yli viisi nousemaan Seinäjoelle vievään bussiin. Bussi tuli ihan täyteen. Seisomapaikkoja bussissa ei virallisesti ollut, mutta kuljettaja ei raaskinut sanoa, että bussi on täynnä, ketään ei enää oteta. Niinpä bussin käytävällä huojuikin aluksi 10-20 ylimääräistä. Viereeni istui kauhean puhelias nainen, joka oli bussissa myös junien ongelmien kanssa ja oli menossa Seinäjoelle asti. Niinpä siitä matkasta tulikin todellinen urakka minulle.

Olen itse asiassa hyvin ylpeä siitä, miten pärjäsin sen lähemmäs neljä tuntia kestäneen matkan. Onnistuin kuuntelemaan ja olemaan ilmeisesti myös kiinnostuneen näköinen, kun se nainen vain höpötti ja kyseli minultakin ja kuunteli, jos minä sanoin jotain. Loppumatkasta se puhelu alkoi muistuttaa jopa ihan normaalia keskustelua, sen sijaan, että se olisi ollut sellaista vaivaantunutta ja yksipuolista, jollaista minun käymäni keskustelut yleensä ovat. Matka oli raskas, mutta ihan kiva. Lopuksi kiitin naista matkaseurasta ja hän sanoi hymyillen jotain, mistä minä en enää saanut selvää, sillä hän oli jo käytävällä siinä pois ahtautuvien ihmisten virrassa ja liikkumassa poispäin.

Äiti oli vastassa ja sitten oli vielä tunnin matka kotiin. Kotiin päästyäni laitoin vielä viestin Nanille, että olin lopultakin kotona. Kysyin myös, että oliko hän vielä ”konsalla” – siis konservatoriolla, johon hän sanoi menevänsä harjoittelemaan. Oli ollut vielä ja jälkeenpäin hän laittoi sitten viestiä takaisin. Siinä vaiheessa minä olin sitten jo aika ylienerginen, niin selitin, että minulla oli ollut tosi kivaa ja kiitin häntä ja sanoin, että olisi niin kiva pitää enemmän yhteyttä, vaikka hänellä olikin niin paljon kiireitä. Hän laittoi sitten viestin takaisin, jossa sanoi, että oli kiva että oli kivaa ja ”öitä”.

Tuo on se ongelma, jonka ei kai pitäisi olla. Eikä pelkästään tuo viesti siis, vaan tuo... miksi sitä nyt nimittäisi... tyyli? Nanin luona oli ihan kivaa. Hän vei minut myös sinne konservatoriolle, koska hänen piti harjoitella. Aluksi kuuntelin häntä, mutta sitten menin yhteen luokkaan kokeilemaan soittamista itse. Se oli niin ihanaa! Sitä ei voi kunnolla edes kuvailla, miten ihanaa. Flyygelissä oli mahtava kosketus, siis ihan mahtava. Ja koska olin siinä luokassa yksin ja muissa luokissa sen käytävän varrella oli muita soittajia harjoittelemassa ja yksi laulajakin, niin voisin soittaa ilman että kukaan kuuntelisi ja ilman että minun täytyisi koko ajan pelätä flyygelin ääntä. Aina jos soitan osastolla siellä liikuntasalin flyygelillä, niin aina on kuitenkin joku kuulemassa ja kuuntelemassa, niin siksi yritän aina soittaa niin hiljaa kuin mahdollista. Ja kun keskittyy siihen, että ei vain soita liian kovalla äänellä, niin sitten se soittaminen itsessään ei suju niin hyvin.

Mutta siellä konservatoriolla ei tarvinnut pelätä tuota! Nan oli antanut minulle joitain nuottikirjojaan, jotta voisin etsiä sieltä jotain soitettavaa, eivätkä ne kaikki biisit olleet mahdottomia, ja jopa yksi kappale, joka oli Nanillakin läksynä, sujui jotenkuten minullakin! Ja tuntui kuin se flyygeli olisi taikonut minun sormeni eloon, kun ne tuntuivat toimivan niin paljon paremmin ja enemmän itsestään ja pakottamatta oppivat joitain kuvioita minulle ihan tuntemattomista biiseistä helpommin kuin koskaan! Minulla oli vajaa tunti aikaa soittaa itsekseni ja se meni ihan hujauksessa. Tuntui niin haikealta lähteä pois sieltä.

Selitin Nanille innoissani tuosta ja sanoin, että nyt ymmärsin, miten Nan saattoi soittaa siellä välillä viisikin tuntia päivässä. Nan kertoi minulle myös siitä, että minulla olisi mahdollisuus hakeutua ”Pedi-oppilaaksi”. Siis niiden musiikkipedagogeiksi opiskelevien ”harjoitus”-oppilaaksi. Aion tehdäkin sen, sillä nyt minussa on taas virinnyt valtava halu oppia vielä lisää pianonsoitosta. Nan myös sanoi, että saattaa olla, että hän pystyisi vaikuttamaan suhteillaan siihen, että minut valittaisiin todennäköisemmin. Todella mahtavaa, vaikka hieman karsastankin suhteiden käyttämistä.

Käytiin Nanin kanssa myös leffassa – katsottiin Avatar, jonka minä näin ensimmäisen ja Nan kolmannen kerran. Minulle olisi käynyt jokin muukin leffa, mutta Nan oli aika innoissaan siitä kolmannesta näkemiskerrastakin, joten sitten me mentiin katsomaan Avatar.

Mutta se ongelma, jota ei ole. Etäisyys. Ei fyysinen vaan psyykkinen. Kai se on aina ollut, mutta ennen se ei kai ole haitannut minua, kun itsekin olin psyykkisesti niin etäinen. Mutta nyt kun opettelen elämään toisella tavalla, niin jotenkin en voi olla huomaamatta sitä, miten minusta tuntuu, että Nan ei vastaa minun muuttuneeseen käytökseeni. Tietysti kun aikaisemmin pidin ongelmani itselläni, meidän välillämme oli väkisinkin tietty etäisyys, mutta jotenkin tuntuu, että nyt kun tuo minun psyykkinen etäisyyteni on muodostumassa ainakin pienemmäksi, Nan on silti sellainen ihminen, jota lähemmäs en muutoksestani huolimatta pääse.

Sen takia tuo viikonloppu ei ollut sellainen superhyvä, josta riitti energiaa pitkäksi aikaa, kuten sen netti-ihmistyypin tapaamisesta. Se netti-ihmistyyppi esitteli minut kaverilleen ja sitten me kolmestaan pelattiin jotain lautapeliä yhdessä. Konservatoriolla törmäsimme johonkin Nanin kaveriin, jonka kanssa Nan pysähtyi juttelemaan. Minua ei esitelty, minuun ei edes viitattu, ihan kuin en olisi edes ollut siinä. Ei se sinänsä olisi haitannut, eikä tuollainen haittaa aina, mutta jotenkin tuo haittasi. Nan selittää kauheasti kavereistaan ja tutuistaan aina, mutta ei ole koskaan esittänyt mitään kiinnostusta tutustuttaa minua heihin tai heitä minuun.

Kysyin myös siitä kämppisjutusta. Nan selitti kaikenlaista ja perusteli ja selitti lisää, mutta käytännössä se hänen sanomansa tarkoitti tätä: ”Ei, paitsi jos hankit kämpän jostain läheltä minun koulua ja kaukana sinun koulusta ja siinä on tosi uudenaikainen kylpyhuone/vessa ja jos sen vuokra on sen verran alhainen, että minun on ihan pakkopakkopakko edes harkita kämppisajatusta ennen kuin hylkään sen.” Tuon jälkeen mielialani putosi aika paljon. Niin paljon, että mielessäni jopa panikoin ja ajattelin, että nyt minun pitää tappaa itseni pian, koska vaikka saisinkin opiskelupaikan Tampereelta, en saisi Nania kämppikseksi. Ja silloin minun pitäisi asua ihan yksin ja asuin yksin jo Kuopiossa eikä siitä tullut mitään, vaan kaikki romahti.

Sitten oli vielä yksi juttu, joka ehkä selkeimmin sai minun mieleeni tuon etäisyyden. Kävin läpi laukkuani ja löysin sieltä sen yhden sortin ”itsemurhakirjeen” vuodelta 2007. Siitä on osa täällä blogissakin, mutta ei näköjään kokonaisuudessaan. Siinä onkin aika typeriä kohtia. Mutta kun kirjoitin sitä, sen oli tarkoitus olla viimeinen blogikirjoitus tänne, ennen kuin tekisin itsemurhan. Olin suunnitellut kaiken, minä pelkäsin niin paljon ja olin niin surullinen.

”Minä en ole mitään. En yhtään mitään. Sitä sanotaan, että ei haittaa, jos on ruma, koska se sisäinen kauneus on tärkeintä, mutta minä olen ruma sekä sisältä että ulkoa. Tämä blogi kuvastaa hyvin minun sisäisiä ajatuksiani. Tämä ei ole kaunista, vaan pelkästään epämiellyttävää ja typerää. Minun sisälläni kaikki on sirpaleina ja ulkoa näytän suhteellisen kokonaiselta ja eheältä, mutta olen vain ruma.”
02.08.2007

Tuo on päivältä ennen sitä kirjettäni. Luin sitä vähän sieltä täältä ja sanoin Nanillekin, että mikä se oli. Silmäillessäni sitä läpi, näin merkinnän Nanistakin ja selitin sitten hänelle, että siinä kirjeessäni mainitsen, että olisin kirjoittanut hänelle erikseen ihan oman kirjeen, jossa olisin selittänyt kaiken, koska silloinhan hän ei tiennyt mistään ongelmistani.

Sitten luin edelleen ja naurahdin jollekin älyttömän typerältä tuntuvalle kohdalle. Nan sitten sanoi, että hänestä on jotenkin jännä nähdä, että pystyn kuitenkin lukemaan sitä hymyillen. Minä sitten sanoin, että se on sellainen myötähäpeä-fiilis, kun jotkut jutut siinä kirjeessäni ovat niin käsittämättömän tyhmiä. Hän sanoi sitten että myötähäpeä, aika jännä juttu. Minä sitten mietin, että toisaalta sitten minä olen vähän sellainen ihminen, että tällaisten asioiden kanssa iskee vähän pakkohymykin päälle.

Sitten luin Nanille kirjeestäni ääneen seuraavan kohdan:

”Viimeinen tekoni ei kuvasta itsepäisyyttäni tai protestointia maailmaa vastaan, vaan se kuvastaa puhdasta ja ylivoimaista pelkoa.
Minua pelottaa.”


Me ei Nanin kanssa olla kauheasti käsitelty itsemurha-juttuja, mutta minusta tuntui siltä, että nyt saatoin luottaa häneen sen verran, että pystyisin jopa paljastamaan itsestäni jotain noin henkilökohtaista. Nan kuitenkin vastasi tavalla jota en odottanut. Hän sanoi, että minusta tulisi hyvä kirjailija ja että käytän sellaisia sanoja ja sanayhdistelmiä, joita kaikille ei tulisi lainkaan mieleen käyttää. Vaikka olinkin hieman yllättynyt, että hän päätti kommentoida asiaa vähän aiheen sivusta, päätin päästää hänet pälkähästä ja tartuin uuteen aiheeseen.

Minä luen ”itsemurhakirjeestäni” lopun, ja yritän saada hänet käsittämään sen, mistä puhuin täällä aikaisemminkin, sen jonkin, jota hän ei tunnu ymmärtävän. Paljastan jotain henkilökohtaista, jotain, joka ei ole minun tyylistäni. En minä pelkää, ei se Amia, jonka Nan tuntee, pelkää yhtään mitään. On vähän hermostunut silloin tällöin joo, mutta ei pelkää. Ei se ihminen käyttäisi termiä ”puhdas ja ylivoimainen pelko”. Mutta Nan ei tuntunut ottavan sitä vastaan.

En tiedä, mikä on vialla. Muut tuntuvat käsittävän, että minulla on vaikeaa ja he tuntuvat olevansa huolestuneita minusta ja se vähän rasittava 14-vuotias netti-ihminenkin kysyy viestiään lähettäessä: ”Olethan vielä hengissä?” Mutta Nan ei kysy kuulumisia, eikä pidä yhteyttä, hän ei tunnu... Hän kyselee kyllä aina tavattaessa että mitä kaikkea meillä on ollut osastolla, mutta hän ei tunnu olevan kiinnostunut tunteistani. Tai siis... Sanoin hänelle, että viimeiset pari viikkoa ovat menneet vähän huonommin, ja se sitten riitti hänelle. Ei hän koskaan kysy, mitä tarkoittaa ”huonommin”. Hän ei kysy, miten minä voin.

Tuntuu tyhmältä selittää tätä, jotenkin itserakkaalta, mutta tuo tunne on vain niin voimakas. Jokin Nanin käytöksessä saa minut tuntemaan oloni jotenkin torjutuksi, vaikka en täysin ymmärrä miksi.

Jotenkin minulla on taas todella surullinen olo vain. Ei vain Nanin takia, vaan muutenkin. Se semihuono olo, joka minua on vaivannut, ei ole kadonnut minnekään, vaan pitää minua tiukasti otteessaan ja minulla ei ole intoa oikeastaan mihinkään. Ei minulla ole intoa lähteä edes osastolle, mieluummin vain nukun koko päivän siihen asti että äiti tulee töistä kotiin ja herättää minut.

En minä huomennakaan jaksaisi mennä minnekään. Miksi menisinkään? Mitä osastolla muka tapahtuisi? Mitä apua siitä olisi, kun nyt on taas tällainen kamala olo? Ja se hemmetin särky särkee taas! Se, mikä lie atyyppinen kasvokipu. Lyrican pitäisi poistaa se kokonaan, mutta ei se poista! Viikonlopun pakkanen on saanut sen ärtymään ja sitä on tänäänkin särkenyt koko päivän. Odotan vain, että saisin lopetettua Lyrican, jotta ummetus helpottaisi, mutta miten muka saisin sen lopetettua, kun kerran kipu ei katoa? Enkä minä tiedä, mitä sitten pitää tehdä, jos Lyrica ei toimikaan. Se toimi aikaisemmin, miksi ei nyt sitten? Pitäisi säätää muidenkin lääkkeiden kanssa, eikä siitä kuitenkaan tulisi mitään ja se olisi niin työlästä ja hankalaa, että jos minä vain kuvittelen, että Lyrica auttaa ja että ei minuun satu, niin pääsee paljon vähemmällä.

”Minä olen yrittänyt olla pitämättä hänestä. Yritän olla ajattelematta häntä tai jos se ei onnistu, niin vähintäänkin olla puhumatta hänestä.”

Onko jotenkin tosi säälittävää, että käytössä on sama taktiikka kuin melkein kolme vuotta sitten? Nanille hänestä saattoi sanoa, mutta kuin sanoin niitä ajatuksia ääneen, niin se kuulosti minunkin korviini niin mahdottomalta ja vain typerältä.

Rottien häkkikin on vinossa, enkä minä halua mennä nukkumaan.