Taas tiistai. Kuinka kauan niistä NN:n antamista pakeista tällä viikolla tulikaan täyteen? Kuukausi ja kaksi viikkoa näköjään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Tänään nousin sängystä vasta yhdeltä. Silloin, kun naapurin kakarat tulivat kotiin koulusta. Kiva. Heräsin jo vähän aikaisemmin, mutta en noussut heti. Pitkästä aikaa mietin jotain. Mietin sitä, että jos päättäisin surmata itseni, mitä kirjoittaisin kirjeisiin, jotka jättäisin? Joo, sen verran olen päättänyt, että pitäisi kirjoittaa jotain. Äidille ei olisi paljon sanottavaa kylläkään, mutta Nanille. Mitä minä voisin hänelle sanoa? Kun suunnittelin sitä päässäni, laskin myös, että miten kauan siitä onkaan, kun angstini alkoi. Alkaa tulla pian täyteen jo neljä vuotta. Repikää siitä.
Minä itse muistelin, että sitä olisi kestänyt vasta kolme vuotta tai jotain sellaista, mutta jo yhdeksännelle luokalle mentäessä olin satuttanut itseäni ollessani henkisesti tuskainen. Neljä vuotta. Jos voisikin sanoa, että joku vuosi on ollut parempi, että joku ajanjakso on ollut parempi... Mutta aika tasaiseen tahtiin minä olen kättäni silponut ja kaiken lopettamista harkinnut.
Ongelma on siinä, että minä en itse oikein huomaa sitä, voinko hyvin vai huonosti. Sitä on jotenkin vaikea selittää. Olenko onnellinen, vai onko se pelkkä vaihe? Olenko totaalisen luhistumispisteessä, vai onko se jokin vaihe? Minä en tiedä. Joskus syksyllä sanoin muistaakseni, että tuntuu kuin olisin menossa oikeaan suuntaan. Että tuntuu melkein normaalilta ja hyvältä. En usko, että enää voisin sanoa niin. Itken vain jatkuvasti, en haluaisi herätä enää aamulla, minulla ei ole mitään syytä tehdä mitään, en tee mitään, haluaisin vain repiä ranteen taas auki, mutta siinä on jo kolme näkyvää arpea, en voi tehdä enempää, niiden piilottelu olisi liian vaikeaa. Koska se normaali ja hyvä olo muuttui täksi? En tiedä. Minä en osaa sanoa.
Taas kaikki menneet tapahtumat alkavat tuntua sumuisilta. Aina, kun on paha angstkausi, niin minä en muista paljon mitään. Aika kuluu kauhean hitaasti, tuskallisen hitaasti, mutta minä en muista niistä päivistä mitään. Minä en muista lainkaan, mitä teen vai teenkö mitään (ja jos en tee, niin miten aika sitten kuluu?) enkä tiedosta ajattelevani lainkaan, enkä muista päivästä oikein mitään illalla kun menen nukkumaan. Aina välillä teen jotain ja sitten vilkaisen kelloa ja näen, että se on hypännyt pari tuntia eteenpäin. Sitten mietin, mitä olen sen parin tunnin aikana tehnyt, enkä minä muista.
Tuntuu taas siltä, että saan sellaisia harhakohtauksia entistä useammin. En tiedä miksi niitä pitäisi kutsua. Sellaisia, kun olen kauhean ahdistunut ja peloissani. Nyt viimeisen viikon aikana olen kuullut ääniä, joita ei voi kuulua. Se saa minut kauhean ahdistuneeksi, sekoamisen partaalle, koska... No, kyllä varmaan jokainen tietää, miksi ihmisistä ei tunnu kivalta kuulla ääniä, joita ei oikeasti kuulu. Välillä tuntuu kauhean vahvasti siltä, että olen ihan sekoamassa.
Se paha ahdistuskohtaus, joka minulla oli viikonloppuna, minä kuvasin itseäni videolle siinä samalla. Se tuntui rauhoittavalta. Kun aamulla katsoin ne videoleikkeet läpi, mietin, että olinko minä oikeasti sanonut niin? Olinko minä oikeasti tehnyt niin? En muistanut lainkaan osaa tekemisistäni tai sanomisistani. Jos nyt yrittäisin ilman niitä videoita muistella, mitä tein, niin en muistaisi paljoakaan. Normaalisti kaikki pikkuasiatkin säilyvät mielessäni kauan, mutta nyt en yhtäkkiä pystykään muistamaan tuollaisestakaan asiasta mitään.
Ulkona on vain harmaa sää. Minä en muista säitä. En muista, koska on viimeksi paistanut aurinko. Se on myös angstin piirre. Minä huomaan vain synkät ja harmaat ja sateiset säät. En aurinkoisia ja kauniita.
En tiedä, mitä aion tehdä tänään. Äiti tulee puolentoista tunnin päästä kotiin. Varmaan hänellä on minulle taas jotain valitettavaa. Aamullakin hän valitti muistaakseni nukkumisrytmistäni, mutta minä en vain muista, mitä hän sanoi. Olin puoliunessa (tai pikemminkin 2/3 unessa), mutta vastasin hänelle jotain takaisin. En muista mitä. Äiti lähti töihin ja minä jatkoin uniani.
En syönyt mitään eilenkään. Ei ole ruokahalua. Tai ehkä olisikin, välillä on vähän nälkä, mutta syöminen tuntuu niin tylsältä ja ärsyttävältä, että teen vain jotain muuta ja sitten nälkäkin unohtuu. Että pohjalla ollaan. Taas kerran. Neljä vuotta. Neljä vuotta. Ensin valumista pohjalle, kauas päivänvalosta, syvän kaivon pimeälle pohjalle. Sitten se loppu aika jatkuvaa yrittämistä päästä takaisin pinnalle. Eikä se ikinä ole onnistunut. Juuri kun luulee päässeensä edes hieman ylemmäs, melkein jo perille, niin sitten valuu vain takaisin pohjalle.
Se on niin turhauttavaa. Taas minä tihrustan itkua tässä ja kirjoitan tuota samaa vertausta kuin aina ennenkin. Olen taas tässä pisteessä. Taas. Aika kuluu, vuosia kuluu, tapahtumat kulkevat ohitseni, mutta minä vain taistelen aina vain sen saman kaivohirviön kanssa. Onko muka ihan kohtuutonta menettää toivonsa? Häh? Neljä vuotta yrittämistä, eikä mitään vaikutusta! Välillä joka aamu, kun nousee sängystä, tuntuu niin pahalta, että voisi vain itkeä. Sattuu niin paljon, eikä jaksaisi. Sitten sitä sanoo itselleen, että pitää yrittää, kyllä ne asiat kääntyvät loppujen lopuksi parempaan suuntaan. Yritä vain kestää ja jaksaa. Kyllä se siitä lopulta.
Mutta ei se siitä lopulta. Ei mitään muutosta. Ei mitään. Joitain pieniä ja merkityksettömiä, mutta tämän asian suhteen olen ihan samanlainen. Yritän ja yritän ja yritän, niin paljon kuin vain voin, niin ankarasti kuin pystyn, mutta se ei auta. Ei mitään vaikutusta. Kukaan ei kuitenkaan usko, että minä oikeasti yritän. Kukaan ei kuitenkaan todella tajua, miten ankarasti minä yritän. Mutta tämä on niin kuin mielen syöpä. Se valtaa niitä osia ajatuksistani, joilla minun pitäisi taistella sitä vastaan. Se lamauttaa ne ja vie minulta voimaa. Minä yritän niin paljon kuin vain voin, mutta se ei auta. Miten kauan minun pitäisi muka yrittää turhaan? Koko loppu elämäni? Koko loppuelämän ajan minun pitäisi vain yrittää turhaan ja kärsiä?
Tämä on vain niin väärin. Miksei se voi vain mennä pois.
