Eilen oli tosi kurja fiilis. Syntymäpäivä on alle viikon päästä, enkä vain kestä, kun tuntuu, että kaikki muukin menee pieleen. Elämä tuntuu tyhjältä. Päiväkeskuksellakin vain istun, en tee mitään, odotan että jotain tapahtuisi. Olen vain niin surullinen. Eilen itkin terapiassa melkein koko ajan. Mietin vain syntymäpäivääni ja niitä viime vuoden juhlia, jotka olivat vain täydelliset. Sitten mietin niitä vuodentakaisia blogikirjoituksia, joita luin vähän aikaa sitten. Olin vain niin onnellinen, huumaantunut, syntymäpäivänäni kyyneliin asti liikuttunut siitä, että tuntui, että en ollut yksin, että oli ihmisiä, jotka välittivät. Nyt vain sattuu.

Siksi itkin terapiassa ja kotona, ja sitten juttelin Jaskan kanssa Facebookin kautta taas, ja meille tuli riitaa siitä typerästä Candy Crush -pelistä, kun Jaska sai sen loppuun ja itse tuskailin kentän kanssa ja sen kanssa, että jostain syystä en pysty hankkimaan lisäelämiä mainoksia katsomalla. Siten minulla olisi rajaton määrä elämiä. Nyt saan yhden elämän aina 30 min. välein. Jaska löysi jonkun huijausohjelman, jolla saa äärettömät elämät. Mietin kuitenkin sitä, sillä en halua huijata.

Siitä tuli mieleen se viimevuotinen, kun pelattiin Thomasin kanssa shakkia tai jotain, ja hän lähti tupakalle kesken, vaikka minulla oli silloin maine, että kun muut menivät tupakalle ja jäin yksin sinne sisään, tein jotain hauskoja jekkuja, hieman huijasin. Kun huomautin Thomasille, että meinaatko uskaltaa jättää minut yksin shakkilaudan kanssa ihan oikeasti. Hän sanoi vain, että kyllä. Sitten hän selitti, että hän tietää, että en vain voisi huijata siinä, koska sillä on väliä. Juomapeleillä ja sillä, mikä kortti kenellekin osuu, siinä ei ole oikeasti mitään tärkeää. Mutta älyllinen kaksintaistelu... En vain voisi huijata ikinä! Sitä Thomaskin sanoi ja lisäsi vielä, että hän voisi ihan koska tahansa jättää minut kesken pelin kaksin laudan kanssa, koska jos huijaisin, niin minä vain itkisin.

Jaska ei näe minussa tuota puolta. Vaikka sanoin, että minulle on tärkeää pelata reilusti, ja pelkästään se, että saan ne äärettömät lisäelämät jonkun huijausohjelman kautta, ei mielestäni ole huijausta, koska hänhän on saanut myös äärettömät elämät, vaikkakin vain mainosten kautta. Jaskan mielestä se oli silti huijausta, koska hänellä kesti se n. 10 sekuntia klikata se mainos ja saada se elämä, eli jos saisin pelin joskus loppuun kuten hänkin sai, niin se ei olisi sama asia, koska hän ei huijannut, hän pelasi reilusti, mutta minä vain huijasin, en ollut yhtä hyvä.

Sitten kun yritin selittää Jaskalle, että en voisi ikinä sellaisessa älyllisessä pelissä tehdä jotain, joka antaisi minulle epäreilun etuaseman. Jaska ei uskonut. Kun yritin selittää tuota piirrettäni uudestaan, niin Jaska sanoi, että siinä on kyllä kyse luottamuksesta, ja että en oikein käyttäytynyt niin, että ansaitsisin sitä vielä. Yritin selittää taas, että kyse ei ole luottamuksesta, vaan jonkun ehkä hieman hassun ja liian jäykän periaatteeni olemassaolosta.

Tuli kurja fiilis ja sitten pyysin Jaskaa nimeämään yhden piirteeni, josta hän tykkäsi minussa. Hän sitten siihen sanoi, että on kyllä sanonut paljon asioita, joista pitää minussa. Huomautin, että hän on sanonut aina jotain ulkoista minussa, josta tykkää, tai jotain, mitä teen. Olen nätti, minulla on kivat huulet, ei-niin-laiha ruumiinrakenteeni on Jaskan makuun, jne. Hän sitten vain sanoi, että ei tule mitään mieleen. Sitten mietin, että ehkä olin vain hankala tänään, kun olin kelannut niin paljon asioita päässäni. Terapeuttini oli sanonut, kun olin itkenyt yksinäisyyttäni, että onhan sinulla kuitenkin Jaska. Sanoin tuon Jaskallekin ja sitten sanoin, että olin miettinyt, että oliko se edes totta, pitikö Jaska minusta edes ihmisenä.

Tuosta lähti kova syöksy alaspäin, kun selitin sitä terapiakertaani ja sitä kurjaa oloa, joka tuntuu nyt koko ajan, miten vain itken ja itken ja itken, eikä ole mitään mitä haluaisin tehdä, ei keitään, joiden kanssa haluaisin olla, ei mitään. Ja terapeuttini kysyi vielä vähän huonoon kohtaan, että missä haluaisit olla viiden vuoden päästä. Mietin asiaa hetken ja sitten itkin taas ja sanoin, että en haluaisi olla missään. Haluaisin, että viiden vuoden päästä en olisi enää.

Yritin selittää noita fiiliksiä Jaskalle ja saada häneltä tukea, mutta se ei mennyt niin hyvin. Lopulta Jaska kysyi, että pitäisikö minun mennä johonkin sairaalahoitoon taas, esim. nyt heti. Hän voisi kuulemma soittaa ja sitten minua tultaisiin hakemaan. Sanoin vain, että ei, en jaksa, en viitsi, ei tarvitse. Vähän rauhoituin, kun otin rauhoittavan, jota en olisi kyllä saanut ottaa, koska on se hermokipulääke päällä, ja sekin jo rauhoittaa. Ajattelin kuitenkin, että se rauhoittava olisi pienempi paha.

Kun olin rauhoittunut, Jaska sanoi vain, että oli tosi raskasta, kun olin sellainen. Hän sanoi, ettei tiennyt, oliko hän itse sellaisessa elämäntilanteessa tällä hetkellä, että hänen olisi reilua joutua ahdistumaan siitä että joku toinen on ahdistunut ja surullinen. Hän sanoi, että tiesi, että minulla on vaikeaa ja että on ollut vaikeaa, mutta että ei vain haluaisi ajatella sitä.

Pyytelin anteeksi, sanoin, että en vain voinut sille mitään ja että tarkoituksenani ei ollut saada Jaskan oloa huonommaksi. Sitten sanoin myös, että jos se käy liian raskaaksi, niin hän voi aina sanoa, että ei halua jatkaa tätä meidän juttua, eikä hänellä ole mitään vastuuta minusta, eikä hänen tarvitse miettiä ja pähkäillä, että kestäisinkö, jos hän päättäisi niin. Jaska sanoi sitten, että nyt hänen olonsa hieman helpotti, tosi hyvä juttu, että hänellä on mahdollisuus tehdä sellainen valinta, jos siltä tuntuu. Sitten hän sanoi, että hän tykkää kyllä minusta tosi paljon silloin, kun masennukseni ei näy.

On kurja fiilis tuosta. Melkein tekisi itse mieli laittaa tämä suhde poikki, kun tuntuu, että minun pitäisi olla jotain, jotta Jaska tykkäisi olla suhteessa kanssani. Niin kauan kun olen nätti ja edes suht iloinen, niin asia on hänelle okei. Sen sijaan, jos minua ärsyttää tai jos minulla on kurja olo, niin se ei ole okei, eikä hän halua joutua kohtaamaan tuota puolta minusta, vaan minun pitäisi kai hoitaa se jotenkin yksityisesti ilman että se voisi vaikuttaa pienelläkään tavalla hänen päiväänsä.

Tiedän, että on hankalaa, kun on joku läheinen, joka on masentunut, mutta vaikka minäkin toivon, että kaikki olisivat onnellisia, niin en silti välitä heistä yhtään vähempää silloin, kun he ovat todella surullisia ja itkevät, tai muuten tarvitsevat tukea. Se ei ole edes niin raskasta, kun tiedostan sen ja pidän myös kiinni siitä, että itse en ole vastuussa heidän ongelmistaan, voin tukea heitä kaverina, mutta en voi olla terapeutti heille, en voi parantaa heitä. Tuntuu, että Jaska ei ihan käsitä tuota. Hän sanoo, että kasaan aina hänelle liikaa paineita, kun sanoin, että tunnen oloni todella yksinäiseksi ja hän on ylipäätään suunnilleen se ainoa, jonka kanssa juttelen. Koen kuitenkin itsekin painetta siitä, että minun pitäisi olla onnellinen koko ajan, tai ainakin hoitaa se surullisuus poissa hänen silmiensä alta.

Tänään Jaska tuli jopa päiväkeskukselle. Moikkasin kyllä, mutta en muuten puhunut. Eihän me olla edes siellä virallisesti yhdessä, vaan kavereita, joten en koe, että olisin käyttäytynyt niin huonosti. En jäänyt odottamaan, että hän saa ruokansa syötyä ennen kuin lähdin pöydästä. Kun oltin sieltä porukalla menossa jonnekin, niin Jaska kyllä kysyi sitten, että pääsisikö hän, ja kyllähän hän pääsikin. En tiedä kyllä, tiesikö jo siinä vaiheessa, että minä en ollut tulossa. Pian sen jälkeen kylläkin, mutta ei yrittänyt puhua minua mukaan. Menin soittamaan pianolla ja Jaska tuli sitten sinne ja moikkasi uudestaan ja kysyi, että mikä fiilis ja totesin vain häneen katsomatta, että sama kuin eilen ja jatkoin vain soittamista. Ei hänkään sitten muuta sanonut, vaan lähti siitä vierestä sitten.

Lopulta kun se yksi porukka alkoi tehdä lähtöä, menin naulakoille, vedin vaatteet ylleni ja sitten totesin vielä, että ei, en tule, menen vain kotiin. Sitten ovella huikkasin moikat, en katsonut Jaskaan päin lainkaan, ja vain lähdin. Nyt olen Facebookissa mutta olen kytkenyt keskustelun pois päältä. Piti tänään nähdä Jaskan kanssa, mutta tuskin nähdään. Se on nimittäin hänen harteillaan se yhteydenotto nyt, eikä hän ole hyvä siinä. Jotenkin olen hieman vihainen hänelle. Haluan eristäytyä, kuten hänkin välillä tekee ja olla vaikeasti tavoitettavissa, koska ehkä hän sitten huomaa, että hei, eihän tämä normaali päivä olekaan niin normaali ja kiva, kun ei olla Amian kanssa mitään juteltu, kasvotusten tai netissäkään.

No nytpä se eristäytymiseni koskee sitten Jaskaa myös. Eipä se oloon kauheasti vaikuta, kun edelleen olen vain niin surullinen. Eilen selvisin siitä nukahtamisesta siten, että kun se rauhoittavan lääkkeen vaikutus kunnolla alkoi, minä vain nukahdin. Aamulla oli taas silmät turvoksissa, kun olin itkenyt niin paljon ja nukahtanut heti sitten. Jotenkin se vaikuttaa minulla vain niin. Huomenna on taas terapia, niin pitää ehkä siellä sitten miettiä sitä sairaalahoidon mahdollisuutta, jos olo ei ole yhtään parempi silloinkaan.

Niin, ja Kelan kuntoutustukipäätös tuli, mutta nyt sitten asumistukeni on lakkautettu, koska minun pitää hakea erikseen eläkkeensaajan asumistukea. Ja koska se kuntoutustukeni (eli työkyvyttömyyseläke) oli niin pieni, niin nyt sitten haen myös takuueläkettä. Aamulääkkeitä on muutama jäljellä, eikä minulla ole minkäänlaista kontrolliaikaa sille lääkärille, joka määrää lääkkeeni. En ole nähnyt häntä kertaakaan sen jälkeen kun minulla aloitettiin se uusi lääke vuoden alussa. Ei jaksa soittaa, kun en oikein jaksa välittää.

Synttärihengaukseenkin pitäisi ihmisiä lopultakin kutsua, mutta en ole saanut sitäkään aikaiseksi. Pelkään kai sitä, että kukaan ei tule, mutta myös sitä, että porukkaa tulee, mutta että sitten kesken illan alan vain itkeä, kun vaikka välillä sitä itkua pystyy pidättelemään, niin nyt olen vain niin todella surullinen, että se on todella vaikeaa. Arveluttaa mennä välillä kauppaankin, kun pelkään, että alan vain itkeä yhtäkkiä.

En keksi yhtään positiivista seikkaa tässäkään keväässä. Ehkä jopa kaikki koko elämän positiivisuudet tuli käytettyä jo viime keväänä. Oikeasti toivon, että Thomas ei olisi järjestänyt minulle mitään synttäreitä viime vuonna. Se oli täydellistä, mutta nyt en vain saa siitä mitään hyvää irti, vaikka terapeuttini sanoi, että sentään sulla on sellainen hieno kokemus jota muistella. Parempi olisi, jos ei olisi mitä muistella. Kaikki muu kevään juttu on okei, koska sen voi paremmin unohtaa, mutta syntymäpäivä tulee ihan joka vuosi, ja myös ihan joka vuosi joudun sitten jatkossa muistamaan sen täydellisen päivän ja sen tunteen, miltä tuntui olla oikeasti onnellinen. Se juuri tuntuu kaikkein pahimmalta nyt. Ei se, että asiat ovat kurjasti nyt, vaan se, että muistan niin elävästi sen käsittämättömän hyvän tunteen, miltä tuntui olla onnellinen, tuntea, että jollain oli väliä. Se korostaa enemmän kuin mikään koskaan aikaisemmin,, että nyt vain sattuu, että olen yksin, että minulla ei ole väliä, eikä millään ole minulle väliä.