Sataa ja on ilta ja on aika pimeää. Syksy on kai tulossa. Olen ollut kai jossain miitissä Helsingissä ja olen lähdössä junalla kotiin. Asemalla (joka ei muuten muistuta yhtään Helsingin rautatieasemaa) on kauhean paljon tuttuja ihmisiä. Neiti R on siellä. Ja paljon muitakin. Kun juna tulee ja pitää nousta kyytiin, minä kaivan lippuni esiin. Siihen on merkitty kaksi matkaa. Tai ehkä ne ovat pelkästään vaihtoja, en tiedä.

Paikkalippuja ei ole, joten istun alas heti ensimmäiselle järkevälle paikalle, sillä vaikuttaa siltä, että juna on tulossa aika täyteen. Tämä ensimmäinen järkevä paikka on siinä vaunussa, josta nousin kyytiin ja yhden osaston päässä. Istun käytävän oikealla puolella ikkunan vieressä ja levitän kaikki tavarani mahdollisimman mukavasti siihen ympärilleni. Ulkona sataa edelleen, sellaista syyssadetta. Ei kauhean kovaa sadetta, mutta ei tihkuakaan, vaan ihan tyypillistä sadetta. Taivas on synkkä ja ulkona on jo niin pimeää, että ikkunasta on hankala nähdä ulos, koska junassa sisällä on niin valoisaa.

Näen kaikkialla tuttuja ihmisiä, jotka juttelevat keskenään. Minua väsyttää ja kyllästyttää ja hieman masentaakin, joten en jaksa kauheasti seurata muiden tekemisiä, vaan valmistaudun mahdollisesti ottamaan nokoset, kunhan juna lähtee kunnolla liikkeelle.

Junassa on kauhea tungos ja ihmisiä vilisee edestakaisin. Ennen kuin ihmiset ovat kunnolla ehtineet asettua aloilleen, tulee jo ensimmäinen pysäkki. Juna on lähijuna, joten se pysähtyy useasti pienillä minulle vierailla asemilla. Minä olen kuitenkin menossa kauas, yli kolmen tunnin päähän, melkein päätepysäkille asti, joten otan rauhallisesti, enkä jaksa välittää alkumatkan seutu-osuudesta.

Mutta kun juna pysähtyy ja ihmisiä valuu hitaasti ulos, näenkin yhtäkkiä taas oudon tutun ihmisen. En ehdi tajuta mitään, ennen kuin tunnen sen katseen. Sen ihmeellisen katseiden kohtaamisen, joka saa keuhkot tuntumaan jänniltä. Kun hengittää sen jälkeen ulos, voisi ihan hyvin kuvitella, miten hengitys olisi vaaleanpunaista ja kimaltelevaa.

Se oli NN. En ollut tajunnut, että hän oli ollut siinä junassa myös. Hän oli ilmeisesti jäänyt vielä siihen aikaisempaan osastoon, jonka läpi minä olin kulkenut. Ja nyt hän oli jäämässä jo pois. En ehtinyt tajuta oikeasti mitään. Tunsin sen tunteen, sen ihmeellisen tunteen, jota kuvaamaan ei riittäisi edes miljoona sanaa. Ja sitten hän nousi pois kyydistä. Minuun iski kauhea ahdistus. Olin menossa kotiin, mutta NN jäi pois kyydistä jo. Ihan Helsingin lähelläkin vielä. Olin nähnyt hänet, mutta se oli ollut pelkkä vilaus, enkä ollut ehtinyt edes ajatella mitään.

Juna lähti liikkeelle ja minä syöksyin sille ovelle, josta NN oli astunut ulos. Työnsin nenäni melkein kiinni lasiin, kun yritin nähdä NN:n vielä kerran. Saada häneltä ehkä vielä yhden katseenkin. Hän oli siellä pimeällä asemalla ja satoi ja hän näytti siltä, kuin kulkisi melkein joka päivä sitä väliä. Hän oli lähdössä vain pois, eikä katsonut enää junaan. Minä haistoin sen sateen, minä tunsin sen ällöttävällä tavalla likaisen junan oven lasin käsissäni, kun olin painautuneena sitä vasten. Yritin nähdä hänet mahdollisimman kauan, mutta sekin jäi pelkäksi lyhyeksi välähdykseksi, koska juna liikkui, eikä NN:ää kohta enää pystynyt näkemään siitä ikkunasta.

Palasin paikalleni. Istuuduin ja painoin otsani viereistä ikkunaa vasten. Ikkunasta näkyi heijastukset junan sisäosista, myös itsestäni. Uloskin näki yhä hieman, mutta vain hieman. Kun juna liikkui, pystyi seuraamaan metsän rajaa sen perusteella, miten puut piirtyivät mustina synkän harmaan sävyistä taivasta vasten. Ja sitä minä tuijotin. Niitä ohitse lipuvia puita ja välillä sitä, miten joku sadepisara osui ikkunalasiin ja vieri sitä pitkin alas.

Ja minä itkin. Itkin sitä vesiputousitkuani. Minuun sattui. Olin taas niin rakastunut kuin olla ja voi, mutta samalla tuntui sanoinkuvaamattoman pahalta, koska NN oli taas lähtenyt ja kadonnut ties miten pitkäksi aikaa – ehkä jopa lopullisesti, kuka sitä saattoi tietää? Istuin vain pää ikkunalasissa kiinni, yritin käpertyä siihen penkkiin mukavasti, ja itkin suruani.

Ja sitten pikkuhiljaa aloin havahtua siihen, että jostain kaukaa tuntuu kuuluvan ääntä. Lopulta avasin silmäni ja tajusin, että äiti on tullut herättämään minua, koska minun pitäisi lähteä hänen kanssaan lähikaupunkiin, sillä minulla olisi poliklinikalla käynti. En halunnut katsoa äitiin. Olin aiemmin yöllä herännyt taas siihen, että tuskainen ja syvältä sydämestä lähtevä karmiva kauhunhuuto olikin purkautunut suustani taas oikeasti sen sijaan, että olisi pysytellyt pelkästään unen osana.

Nyt sitten pelkäsin, että ehkä olin itkenytkin oikeasti myös, sillä se itkeminen oli tuntunut unessa niin käsittämättömän realistiselta.

Mutta mitä minä voisin sanoa? Tunnen häntä kohtaan yhä. En käsitä, miten se voisi kadota jonnekin, etenkin kun Alf ei herätä minussa yhtään mitään, mikä olisi hiemankaan verrattavissa NN:ään. No, ehkä mustasukkaisuus on yksi sellainen asia, mutta mustasukkaisuus taitaa muutenkin olla yksi selkeimmistä paheistani, joten... En vain käsitä. Olo on surullinen ja mietteliäs. Jos heittäisi ilmoille jonkun sattumanvaraisen lauseen, se olisi ehkä: ”Ei sen koskaan pitänyt mennä näin.”

Eikä sen pitänyt. Miksei kukaan muu vain tunnu tuntevan sitä lainkaan sillä tavalla kuin minä?