No niin. Nyt olen sitten virallisesti muuttanut Kuopioon. Äiti lähti juuri takaisin kotiin, joten nyt minä olen sitten yksin. Toisaalta kauhean huojentavaa, koska saan olla ainakin rauhassa. Juuri nyt se on juuri se, mitä kaipaan, sillä flunssa on pahentunut ja muutenkin olo on ihan kauhea. Äiti sitten tietysti tykkäsi raahata minua ympäriinsä ja valittaa koko ajan jostain, niin on kiva olla nyt yksin.

 

Ilmeisesti minulla on taas jokin outo kausi meneillään, sillä kaikki tuntuu jotenkin kaatuvan päälle. Kärsin aivan järkyttävän pahasta unettomuudesta. Olen toki ennenkin kärsinyt unettomuudesta, mutta nyt se on ihan uudella tasolla. En saa nukuttua melkeinpä lainkaan. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä pystyin nukahtamaan vasta lähellä seitsemää, mutta en kyllä sitten nukkunutkaan kuin kahteentoista. Toissayö oli yksi elämäni kauheimmista öistä: en nukkunut silmällistäkään. Tuli hieman kiire pakkaamisen kanssa, kun tälle kannettavalle siirtämäni kuvat eivät olleet oikeassa järjestyksessä, niin minä sitten turhautuneena järjestelin tärkeimpiä oikeaan järjestykseen.

 

Aikaisin oli tarkoitus lähteä, kuudelta äiti oli luvannut minut herättää, jotta ehtisin pestä rottakamujen häkin ja viideltä minä sitten lopulta sain pakattua ja pääsin nukkumaan. Mutta uni ei tullut. Yritin rentoutua, mutta en saanut nukahdettua. Koko tunnin yritin siinä saada unta, mutta ei. Sitten lähdettiin ja ajattelin, että voisin nukkua autossa. Ei. En saanut unta.

 

Sitten päästiin vihdoin tänne ja kannettiin tavarat sisään. Kun se kaikki oli tehty ja syötykin oli, äiti alkoi häärätä kattovalon kanssa ja minä päätin testata vuodesohvaani. Minä melkein kuin nukuin. Ainakin vähän. Olin sellaisessa puoliunessa, että kun äiti sanoi jotain, minä pystyin siksi aikaa valpastumaan hieman ja vastaamaan takaisin. Olin siinä sitten reilun tunnin. Nukuin tai en, mutta vähän helpottavalta se kuitenkin tuntui.

 

Toinen uusi piirre unettomuudessani: harhat ja oudot unen aikaiset tekemiset. Kun sitten valpastuin (olin nukkunut eli en), äiti kysyi minulta, että olinko nähnyt jotain unta. En muistanut yhtään mitään unta, mutta äiti sanoi, että olin yhtäkkiä noussut istumaan silmät levällään ja katsonut ympärilleni kauhean pelästyneen näköisenä ja vaikuttanut siltä, että en olisi tiennyt missä olen. En muista itse siitä mitään.

 

Ja sitten viime yö. Hyvin kauhea. En saanut taaskaan oikein nukuttua, vaikka olo oli kauhean väsynyt ja uupunut. Täällä on parvisänky, jossa minun pitäisi nukkua, mutta saattaa olla, että asetun sittenkin melko pysyvästi sohvalleni nukkumaan. Kun on parvisängyssä, katto on liian lähellä. Se tuntuu kauhean ahdistavalta. En tykkää ahtaista paikoista. Parvisängyssä ei pysty edes istumaan ilman että pää osuu kattoon. En tykkää yhtään.

 

No, ei se sitten ollut ainoa epämukavuus. Kun aikaa kului, sain silloin tällöin nukuttua muutamia minuutteja. En tosin ole varma nukuinko, koska se kaikki tuntui yhtenäiseltä ja rikkoutumattomalta, ei siltä, että olisin herännyt ja nukahtanut. Olin koko ajan kauhean ahdistunut, enkä pystynyt lainkaan erottamaan niitä unipätkiä ja todellisuutta toisistaan. Se huipentui sitten suunnilleen kolmen aikana yöllä siihen, että kurotin parvisängyn reunan yli ja kurkistin parvisängyn alla vuodesohvalla nukkuvaa äitiäni ja herätin hänet. Kysyi sitten melkein itku kurkussa, että onko hän varma, että rotat ovat molemmat häkissä. Hän vakuutti minulle olevansa varma.

 

Minä olin yön aikana jatkuvasti, sekä hereillä että unessa, nähnyt ja kuullut niitä rottia joka paikassa. Ajattelin jatkuvasti epämääräisesti, että ne ovat varmaan päässeet jostain raosta livahtamaan, ne pitää laittaa takaisin ennen kuin ne loukkaavat itsensä tai jyrsivät jotain johtoa. Ne olivat ihan joka paikassa. Kuulin, miten ne kulkivat seiniä pitkin, kiipesivät välillä parvisängyn jalkoja pitkin ja välillä seikkailivat muovipusseissa tavaroiden joukossa. Välillä sitten näin ne vilahdukselta siellä täällä. Pianon takana, verhossa, sujahtamassa aivan kasvojeni vierestä... Sitten tunsin, miten ne jyrsivät sieltä ja täältä ja tuolta ja miten jossain vaiheessa kulkivat jalkojeni yli peiton päältä.

 

Hyvin epämiellyttävää. Sitten tuon äidin herätyksen jälkeen menin vessaan ja päätin sen jälkeen mitata kuumeeni, koska olo oli niin tuskainen, että se yleensä liittyy kuumeeseen. Olin kierinyt ja pyörinyt vuoteessani ja olin ahdistuksesta ihan hikimärkä. No, mittasin sitten kuumeeni ja yllätys yllätys – kuumetta ei ollut, vaan iltapäivän lievästä lämmönnoususta lämpötilani oli laskenut alle 36 asteen. Näköjään alilämpökin voi aiheuttaa tuollaisia harhailuja. Minä ja minun ennätykseni. Paitsi että tuo 35,9 ei ollut edes ennätys, vaan olisiko ollut toissatalvena (tai sitä edellisenä), kun ruumiinlämpöni oli vain hieman yli 35, kun oli kolmekymmentä astetta pakkasta ja äidin oli tarkoitus tulla hakemaan minut koulusta, mutta kaksi viimeistä tuntia oli peruttu ja minä kävelin sitten kotiin.

 

Täällä on törkeän paljon parempi akustiikka kuin kotona. Kotona kaikki seinät ovat puuta, niin varmaan se johtuu siitä. Täällä kaikki seinät ovat kiveä ja sähköpianoni kuulostaa aivan erilaiselta täällä. Siis vau. Tuli jo sitäkin testattua.

Mitäs vielä? Unohdin tavaroita melko paljon kotiin, niin äiti lähettää niistä joitain postitse joskus lähiaikoina. Loput otan sitten itse, kun tulen kotiin seuraavan kerran. Sitten saan varmaan digikamerankin mukaani ja saan räpsittyä kuvia tästä asunnostani. Olen hyvin tyytyväinen verhoihini. Ne eivät tosin ole vielä ihan valmiit, mutta niistä näyttäisi tulevan ihan kärsittämättömän siistit. Ne ovat mustat, joihin itse maalaan valkoisella maalilla Nightwishin biisien nimiä. Se on kuitenkin aika hidasta, joten nyt siellä on vasta kolme biisiä. Onpahan jotain tekemistä.

Varmaan pitäisi kokeilla nyt taas ottaa jonkinmoiset nokoset, kun olo on melkeinpä vielä kipeämpi kuin eilen, eikä tunnu siltä, että yölläkään olisi mitenkään erityisen hyvin saanut nukuttua. Eipä ole mikään kauhean miellyttävä ensimmäinen päivä yksin asumisessa.