Pitäisi olla yliopistolla nyt, mutta tänään oli terapia ja sieltä olisi pitänyt mennä suoraan yliopistolle ja sitten kun aloin itkemään terapiassa, en vain pystynyt lopettamaan. Joten tulin vain kotiin. Ehkä sekin vaikutti, että siellä terapiassa tiesin, että nyt pitää lopettaa itkeminen kun pitää mennä yliopistolle. Ja on vain todella kurja olo. Terapiassa käytiin taas läpi tunteita ja terapeuttini oli jotenkin totuudenpuhumismoodilla. Hän sanoi, että selkeästi minun sisäinen lapseni on nyt ottanut minusta vallan ja polkee jalkaa kiukkuisena, että kun mulle oltiin ilkeitä niin en tee sitten mitään. Ja hän sanoi siihen, kun sanoin taas pyöritelleeni ja analysoineeni tätä minun ja Jaskan juttua, että parisuhde eroaa esimerkiksi sukulaisuussuhteista siten, että siinä ollaan vapaaehtoisesti, ja että nyt Jaska on vain päättänyt että hän ei halua olla kanssani suhteessa ja sitä voi analysoida kuinka paljon tahansa ja etsiä syitä, mutta ainoa jolla on väliä, on se, että Jaska ei halua olla suhteessa ja sillä sipuli.

Ja sitten hän hoki, että minun on nyt tärkeää pitää huolta itsestäni eikä vain odottaa, että löydän itseni ulkopuolelta ratkaisun ongelmiini. Niin kuin siis esimerkiksi siitä, että ajattelen, että palataan yhteen Jaskan kanssa joskus tai että sitten kun Marion muuttaa tänne takaisin, niin sitten on joku jonka kanssa viettää aikaa, tai että ehkä se vähän-niinkuin kaverini yliopistolla ottaa puheeksi jotain muuta kuin koulun, kun me puhutaan vain ja ainoastaan koulujutuista ja niissä on vain aika rajallisesti puhumista ja minusta tuntuu siltä, että on itse niin vaikeaa ottaa mitään muuta puheeksi.

Ja kun sanoin, että olen vain ollut kotona ja pelannut ja katsonut sarjoja, jotta ei tarvitsisi ajatella, niin sitten terapeuttini kysyi, että miten pitkään luulet että tuollalailla voi jatkaa ja tekeeköhän se hyvää sinulle.

Tuntuu vain niin pahalta, kun tiedän kyllä, että olen itse vastuussa elämästäni, mutta nyt on vain todella vaikeaa, eikä asiaa auta se, että terapeuttini ohittaa sen niin että se on sen "sisäisen lapseni" mököttämistä ja että nyt olen kuitenkin aikuinen joten minun pitäisi myös käyttäytyä niin kuin aikuinen. Kun tuntuu vain siltä, että en vain pysty eikä huvita esimerkiksi lähteä mihinkään, ja on vaikeaa, kun tällä hetkellä samassa kaupungissa ei ole ketään jonka kanssa viettää aikaa. Ja tiedän että vain minä voin tehdä asialle jotain, vain minä voin löytää uusia kavereita itselleni, mutta nyt vain tuntuu, että mistään ei tule mitään

Tänäänkin kun vain ei pystynyt lopettamaan itkemistä vaikka kuinka yritti ja vaikka kuinka olisi pitänyt, ja sitten vain terapian lopussa ja heti kun pääsin takaisin kotiin, vain itken ja hyperventiloin, niin tuntuu vain todella pahalta. Ja olen vihainen terapeutillenikin, kun miten hän kuvittelee, että minua auttaisi se, että minulle sanoo, että käyttäydyn kuin lapsi ja että kaikilla on omia tehtäviä mitä pitää hoitaa ja kaikki muutkin selviytyvät niistä ja minäkin olen aikaisemmin selviytynyt niistä. Vähän niin kuin hän olisi sanonut, että nyt pitää ottaa itseään niskasta kiinni.

Ja minä yritän, yritän niin kovasti, ja vaikka nyt on mennyt huonosti, niin sentään en hajonnut niin pahasti tämän eron takia kuin viime vuonna, mutta nyt tuntuu, että ehkä se on vain hitaampi prosessi ja tällä kertaa se hajoaminen hiipii pikkuhiljaa sisään, mutta samalla lailla silti tuhoaa kaiken minkä avulla olen tähän asti jaksanut. Ja vaikka terapeuttini aina sanoo, että tunne ei voi olla väärä, niin nyt kun sanoin, että tuntuu, että mistään ei vain tule mitään ja tuntuu että en vain jaksa, niin siihen hän sanoi, että se on väärä tunne. Mutta siltä tuntuu ja silloin kun tuntuu tältä, tuntuu että kaikki muu maailmassa vain häviää.

Ja tuntuu, että ehkä pitää aloittaa viiltely uudestaan, kun tuntuu että se on ainoa keino selvitä tästä tilanteesta. Minun pitää käydä yliopistolla, minun pitää olla aikuinen, mutta kun tuntuu niin pahalta ja siltä että en pysty siihen, niin ainoa keino saada tilanne hallintaan on purkaa kaikki tunteet siihen että leikkaa saksilla käteen haavan ja aina kun tulee paha olo vaikka jossain julkisella paikalla, voi rentoutua ja päästää irti niistä kurjista ajatuksista ja keskittyä johonkin muuhun, kun ajattelee, että sitten kun pääsen kotiin, niin sitten leikkaan käteen taas uuden haavan rankaistakseni itseäni.

Koska olen nyt yrittänyt sitä, että annan itselleni aikaa ja suren rauhassa, mutta se ei tunnu auttavan yhtään. Nojaudun tyhmiin asioihin, mahdolliseen yhteenpalaamiseen Jaskan kanssa ja siihen että Marion tulee ehkä olemaan taas isompi osa elämääni. Joten olen heikko ihminen, koska en pysty vain itse hoitamaan asioita, hankkimaan uusia ystäviä, pitämään hauskaa itsekseni. Enkä pysty hoitamaan jokapäiväisiä asioita kunnolla, koska välillä vain hajoan. Ja minun pitää hankkiutua siitä hajoilusta eroon ja mitään muuta keinoa en siihen näe kuin jollain lailla on satutettava itseäni.

Ja tähän asti on mennyt melkein hyvin, mutta nyt taas sitten vakaasti mietin sitä, että haluanko minä jatkaa tätä samaa paskaa elämää, kun tähänkään mennessä siitä ei ole tullut mitään. Ja minä jo ajattelin, että ehkä olen nyt vahvempi ja selviän, eikä tarvitsisi taas alkaa miettimään, että mitä jos minä vain lopettaisin kaiken nyt. Tuntuu niin pahalta ja olen yksinäinen ja nyt on todella vaikea uskoa siihen, että asiat jotenkin järjestyisivät, koska kaikessa on kyse vain minusta ja minä en vain pysty saamaan asioitani järjestykseen ja kuten terapeuttini sanoi, ei ole ketään muuta joka voisi ongelmiani ratkaista. Ja jos minä en pysty siihen, niin eikö se sitten tarkoita sitä, että asiat eivät tule muuttumaan? Jos vain minä voin tehdä itseni onnelliseksi, niin miten sitten kun en vain jaksa?

Eikä minulla ole ketään, Jaskallakin on se hänen perheensä, joka jo sen meidän suhteellisen lyhyen seurustelun aikana tuntui minullekin melkein paremmalta kuin oma perheeni. Eikä ole mitään paikkaa minne voisin mennä, missä tuntuisi vähemmän pahalta. Olen vain juurettomana ja yksin isossa kaupungissa, ja ainoa keino muuttaa sitä on tehdä itse asialle, jotain, mutta kun en pysty, en jaksa.

Tänäänkin heräsin normaalia aikaisemmin, kun näin unta Jaskasta ja se uni tuntui niin todelliselta, en nähnyt häntä, mutta tunsin hänet, tunsin sen, että hän on siinä vieressäni, siinä saman peiton alla hänen vartalonsa kiinni minun vartalossani. Ja sitten jotenkin aloin miettiä että mitä jos painan hänen kättään tai hänellä on epämukava asento, ja sitten aloin pikkuhiljaa herätä ja tajuta, että se oli vain unta, että vaikka se tuntui niin todelliselta niin silti kun avasin silmäni, vieressäni ei ollutkaan ketään, vaikka hetkeä aikaisemmin olo oli tuntunut lämpimältä, kun oltiin oltu vierekkäin ja hänen kehonsa oli siinä lämmittänyt minua jolla on melkein aina kylmä.

Ja sitten totesin, että okei, nyt olen hereillä aikaisin enkä halua nukkua enää enempää, joten siivosin sitten rottahäkin. Ja yksi asia oli taas hoidettu ja luulisi, että nyt tuntuisi paremmalta, kun on saanut tehtyä jotain, mutta tuntuu vain... pahalta. Ja mietin, että onko se sitten niin väärin, että tulee kurja fiilis siitä, kun unessa silmät kiinni tuntee sen toisen siinä vieressä, mutta sitten kun avaa silmät, niin siinä sängyn toisella puoliskolla onkin vain joitain yliopistomonisteita muuta epämääräistä kamaa. Onko se niin väärin ikävöidä Jaskaa? Onko se niin väärin haluta hänet takaisin?

Ja terapeuttini palauttaa minut vain maanpinnalle ja sanoi jotain, että hänestä tuntuu että minä jotenkin rankaisen itseäni tätä eroa pyörittelemällä. En oikein ymmärtänyt hänen pointtiaan, kun haluaisin vain ymmärtää, että miksi näin kävi ja mitä minun pitäisi siitä ajatella. Mutta kai minun pitäisi vain ajatella sitä, että Jaska ei vain halunnut olla kanssani ja pitääkö siihen sitten olla joku syy, kun jos ei halua, niin ei halua. Ja se tuntuu todella kurjalta ajatukselta. Kai minun on vaikea ymmärtää sitä ja hyväksyä sitä, että joku jonka kanssa minä haluan olla, ei halua olla minun kanssani. Mutta tuokin tuntuu siltä, että olen vain elänyt tuon uudestaan ja uudestaan vuosien ajan, kun jokainen ihastukseni vuorollaan on tehnyt selväksi että he eivät tunne minua kohtaan niin kuin minä tunnen heitä kohtaan.

Ja terapeuttini kysyi sitten että miten kuvittelen asioiden olevan vaikka vuoden päästä ja että miten haluaisin niiden olevan ja mitä voisin tehdä sen eteen. Kai tuon oli tarkoitus olla jotenkin rohkaiseva tai yrittää saada minua tekemään jotain jotta asiat muuttuisivat parempaan suuntaan, mutta kun minä näen vain tämän pahan olon, tämän yksinäisyyden ja tuntuu, että ne jatkuvat loputtomiin. Ja terapeuttini vain sanoo, että minun pitäisi pitää huolta itsestäni ja tehdä jotain joka tuntuu kivalta, mutta sitten jos haluan vain pelata päivä toisensa perään, koska silloin kun keskittyy siihen, ei ehkä tunnu hyvältä, mutta ei tunnu pahaltakaan, ei tunnu miltään ja sekin tuntuu tällä hetkellä suorastaan pääpalkinnolta.

Ja terapeuttini kysyi sitten sen että kuinka kauan voisin sitten elää näin ja tekisikö se sitten hyvää minulle, niin siihen sanoin, että minä olen elänyt juuri tällaista elämää melkein koko elämäni. Muutamia vuosia lukuunottamatta elämäni on ollut vain tätä. 12-vuotiaana ensimmäistä kertaa mietin että jos kuolisi (silloin tosin ajattelin, että jos ottaa paketillisen särkylääkkeitä niin kuolee) ja sen jälkeen se on ollut tasaisesti mukana se ajatus.

Näin Yleltä tuli joku dokumentti itsemurhista, sellainen suomalainen jossa haastateltiin sekä itsemurhan tehneiden läheisiä että sitten sellaisia jotka olivat yrittäneet itsemurhaa. Mielestäni se oli vähän ärsyttävä, etenkin ne "itsemurhaa yrittäneet", jotka eivät oikeasti olleet yrittäneet, vaan itse päättivät sitten esim. pillereiden ottamisen jälkeen suostua menemään kaverin kanssa sairaalaan. Melkein ajattelin, että minun olisi pitänyt olla siinä, koska minulla pelastuminen ei ollut oma valintani. Ja olisin sitten voinut sanoa, että näin vuosi sen yrityksen jälkeen ei minulla ole vieläkään tunnetta, että no onneksi selvisin. Ajattelen vain, että jos olisin silloin onnistunut, niin nyt ei tarvitsisi olla tässä kärsimässä. Olisi jäänyt hyviäkin asioita kokematta, mutta eipä sellaiset kuollutta harmita. Kuolleesta ei tunnu miltään joten voin sanoa, että ei minua haittaisi se että olisin viimeksi onnistunut yrityksessäni.

Mutta ei tarvitse huolehtia, sen viimevuotisen jälkeen en ole hamstrannut rauhoittavia. Silloin se oli niin helppoa, kun oli tyyliin vuoden uusittanut sitä reseptiä niin että niitä nappeja oli ihan valtavasti. Mutta nyt en ole tehnyt sitä, koska kai jotenkin olin päättänyt, että okei, nyt tämä ei mene siihen. Mutta nyt tuntuu siltä, että mitä jos vain rupeaisin taas hamstraamaan niitä rauhoittavia taas. Koska jos oma onnellisuuteni on kiinni vain minusta, niin selkeästi olen osoittanut, että en pysty siihen. Ja onko reilua vaatia minua jatkamaan tällaista elämää loputtomiin, sellaista elämää, että joka päivä sattuu, joka päivä tuntuu pahalta, että en pysty menemään yliopistollekaan, kun vain voi lopettaa itkemistä, ja että pelkästään se, että on edes pieni hetki kun ei tunnu miltään, niin sekö on se juhlan paikka, sitäkö varten minun pitää elää, siksi että joskus välillä tulee pieni hetki kun ei tunnu ihan niin hirvittävän pahalta?

Tänään on pakko tehdä yliopistojuttuja, koska huomenna on sen kivan opettajan tunti, sen skottilaisen joka kuitenkin väittää puhuvansa meille englantia. Ja tykkään sinänsä kirjallisuudesta, viimeksi oli kivaa, kun saattoi käsitellä sen tekstin esillenostamaa kysymystä siitä, että kun Jumala loi lampaan, niin hän loi myös tiikerin, jne.

Ja nyt kun ne pari rauhoittavaa joita otin alkavat ilmeisesti vaikuttaa, niin tekee mieli syödä jotain hyvää. Ja kotona on vain pinaattikeittoa, kananmunia ja maksalaatikkoa, koska olen päättänyt, että nyt sitten laihdutan ainakin sen kymmenen kiloa pois. Ja kun saan kymmenen kiloa pois, niin lupaan itselleni että menen jollekin hierojalle sitten palkinnoksi. Mutta ehkä lähden ostamaan jotain hyvää, mikä ei kyllä sovi laihdutukseen, mutta on sellainen fiilis. Pitää vain katsoa ensin että tämä hullu itkeminen ei näy naamastani enää.