Heavymetal musiikista   (4.8.2007. Klo. 1:41)

Hermoromahdus vol. 2. Tai ei ihan, mutta tarpeeksi siihen, että Amia tuli kaapista Nightwish-levyn kanssa. Ja tarpeeksi siihen, että Amia tekee jotain ennenkuulumatonta ja kirjoittaa manuaalisesti. Yh.

Kuitenkin, jotenkin olin tänään taas ihan pimahtamisen partaalla. Vanha tietokone on sittenkin kotona, joten en saa tehtyä sitäkään vähää mitä ajattelin. Ja digiboxi ei ole oikeastaan kovin kummoinen .Video ei toimi, koska äiti on takavarikoinut television vanhan kaukosäätimen, koska sitä eisaa kuulemma käyttää. Ja videon ohjaus on siinä samassa vehkeessä, joten... Sitten kun tuohon turhautumiseen lisättiin vielä se, että olin joutunut istumaan autossa väärällä puolella ja kärsin siksi tavallista enemmän matkapahoinvoinnista, ja kaiken lisäksi oli vielä puolimigreeni, niin jotenkin se vähäinenkin järjen valo himmeni hetkeksi. Kaivoin sitten esiin veljeni CD-soittimen, tungin sisään Nightwishin levyn ja aloin huudattaa sitä.

Olen hiukan miettinyt taas sitä, miksi minä kuuntelen tätä musiikkia. Tai siis se ei ole lainkaan loogista! Se on ennemmin saanut aina minun pääni särkemään, enkä minä ole muutenkaan pitänyt siitä vähääkään ikinä. En usko, että se johtuu NN:stä. Varmaan ehkä hieman, mutta en usko, että ainakaan suurimmaksi osaksi. Minä en kaivanut sitä levyä esiin siksi, että olisin halunnut kuulla hänen musiikkiaan, vaan siksi, mitä se musiikki edusti minulle.

Kun poltin sen veljeni levyn itselleni, tein CD-koteloon kannet. Etsin kuvaa siitä sen levyn kannesta netistä, mutta löysin toisen kuvan, jonka valitsin. Siinä on enkeli, joka makaa nuutuneena kivipaaden päällä, jossa lukee "Once".

musikcd_nightwish_1149747962.jpg

Kai se on hiukan omahyväistä tai itsekeskeistä tai jotain, mutta minä näin siinä niin selkeästi itseni. Ei sillä, että minä olisin enkeli, vaan sillä, että muut kai ajattelevat minun ajattelen, että sellainen olen. Tai ehkä sittenkin ajattelen niin, että muut näkevät minut jotenkin sellaisena. Hymyilen paljon IRL, enkä koskaan ole ihmisille epäystävällinen (kotia ei lasketa, siitä myöhemmin). Ujo ja hiljainen, mutta silti jotenkin itsevarma. Koulukiusattu, joka kuitenkin kohtelee vanhaa kiusaajaansa yhtä ystävällisesti kuin muitakin. Hyvä oppilas, aina ajoissa tunneilla ja kuuntelee kaikkea, mitä opettaja sanoo.

Kotona tämä Amia-enkeli ei ole yhtä kiltti tai anteeksiantavainen, mutta selkeästi kuitenkin hyvä tyttö: ei ikinä ryyppäämässä tai juhlimassa, pianonsoittoharrastus, kuuntelee klassista ja leffamusiikkia, pyytää äitiä tulemaan mukaan oopperaan ja elokuviin, suunnittelee pyrkimistä lääkikseen lukion jälkeen...

Se kaikki on pelkkää harhaa. Se kuvan enkeli on tehty kivestä, mutta samalla se on hauras ja heikko. Ja enkeli on kuolemaisillaan. Enkeli ei ole näyttänyt sitä kenellekään, koska heikkous ja epätoivo ovat molemmat yhtä suurta syntiä. Mutta enkeli on loputtoman väsynyt. Vastakohtana sille kaikelle positiiviselle ja kauniille, mihin enkelin oletetaan pyrkivän, enkeli haluaa tuskissaan jotain negatiivista ja rumaa, joka ei vaadi mitään. Haavat ranteissa... kukaan ei sano: "Tee niin, se on hyvää, se on kaunista." Kukaan ei sano kiltille hymyilevälle tytölle: "Kuuntele raskasta metallia liian kovaa. Se on hyvää, se on kaunista." Joskus enkeli on niin liian väsynyt kaikkeen kauniiseen ja hyvään, että vihaa sitä kaikkea sydämensä pohjasta.

Totuus on, että minä olen loputtoman väsynyt. Loputtoman sirpaleina. Tämä musiikki on kai näkyvin merkki siitä. En ole enää kiltin ja pikkusöpön elitistimusiikin kuuntelija, vaan kuuntelen metallia. Se ei sovi minun kuvaani, mutta minä en jaksa enää välittää siitä. Kaivoin esiin aivojen rääkkimusiikin hermoromahduksen aikaan, koska en jaksanut välittää enää mistään. Minä en jaksanut enää toivoa tai yrittää. Muuten olisin lukenut TSH:sta jonkun katkelman toivosta. Tai kuunnellut jotain TSH-leffojen kaunista ja toiveikasta musiikkia. Halusin vain sortua lopullisesti. Murentaa edes omilta silmiltäni ne kaikki enkelimäiset harhakuvat, joita olen yrittänyt pitää yllä kaikille jo kauan.

Se on joka päivä sitä samaa. Joka aamu, kun herää ja avaa silmät, miettii, kestääkö vielä seuraavaan aamuun. Sitä toivoo aina, että tulisi jokin syy, miksi säilyä hengissä. Että tulisi jotain, josta voisi edes yrittää pitää kiinni. Siihen uskominen joka ilta - siihen, että ehkä seuraavana aamuna herätessä edes jokin olisi hieman paremmin - on niin raskasta. Se on liian raskasta, enkä minä jaksa sitä enää.

- - -

 

Kirjoitin tuon perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kirjoitin paljon lisääkin, mutta sitä en laita tähän. Mainitsemin arvoista kai kuitenkin on se, että tein tarkan, yksityiskohtaisen ja toimivan suunnitelman itseni surmaamiseksi. Se oli ensimmäinen sellainen tarkka suunnitelma. Aikaisemmin minulla oli ollut mielessä vain tekotapa, mutta ei muuta. Nyt kaikki kirjeet, kellonaika, keino saada netti-ihmisillekin varmuus siitä, olenko kuollut vai jäänyt henkiin... Kaikki oli suunniteltu. Kaikki oli valmiina. Tarkoitukseni oli tehdä se tänään illalla, mutta en tee. En tiedä miksi, mutta en silti tee.

Tuosta äskeisestä manuaalisesti (=käsin lyijykynällä paperille) kirjoitetusta blogitekstistä oli tarkoitus tulla viimeinen kirjoitukseni. Hah, antihevarin ja klassisen musiikin puolestapuhujan Amian viimeisen blogikirjoituksen otsikko tuli olla "Heavymetal musiikista". Halusin vain viestittää, että minäkin voin muuttua, minäkin osaan oppia. Että minä kuuntelen oikeasti vastakkaisia mielipiteitä ja kommentteja, ja vaikka teilaankin joskus jonkun ajatuksen suoraan ja totaalisesti, niin mietin sitä pitkään jälkeenpäin.

Ja katsotaan nyt, jos ylipäänsä selviän hengissä siitä nolouden huipusta, että vertasin itseäni enkeliin. Ergh. Kuitenkin se kuvan enkeli näyttää juuri siltä miltä minusta tuntuu. Minusta tuntuu, että olen kuolemaisillani. Ihan oikeasti. Henkisesti kaikki tuntuu ihan yhtä synkältä kuin aina ennenkin, mutta jotenkin minun ruumiinikin on alkanut reagoida tähän kaikkeen angstaamiseen.

Minä olen menettänyt ruokahaluni ihan totaalisesti, enkä pysty syömään enää paljon mitään. Tämä on ihan uusi oire. Tai ei ihan, miitin jälkeen oli sellainen vaihe (ja aina kun ajattelen tuota, niin tulee olo, että miksei prkl se vaihe voinut tulla ennen miittiä, että en olisi ollut niin pullea muiden ihmisten tavatessa minut), mutta sitä ennen ne kaikki tuollaiset vaiheet ovat kestäneet yleensä yhden päivän tai maksimissaan viikonlopun. Mutta miitin jälkeen se vain kesti ja kesti ja kesti, ja vaikka sitten parin viikon jälkeen pystyin taas syömään aika lailla normaalisti, niin nyt se on taas ihan yhtä vaikeaa.

Kai minun pitäisi olla tyytyväinen. Enää kolme kiloa, niin sitten olen 10 kiloa laihempi kuin silloin, kun koulu loppui. Kai sellaisen painonmenetyksen näkee? Minä en, mutta minä en huomaa ikinä kenessäkään mitään painon muutoksia. En ole ihan varma, miten paljon painan tarkalleen. Tämä syömättömyysvaihe on kestänyt nyt ehkä neljä päivää, mutta sitä ennen se painoni oli jämähtänyt suurlaskun ja tasaantumisen jälkeen siihen -5 kilon paikkeille. En ole syönyt koko viikonloppuna suunnilleen mitään, niin luulisi, että se olisi mennyt edes sen kaksi kiloa alaspäin. Minä en näytä yhtään laihemmalta, mutta minusta tuntuu laihemmalta.

Minua myös pyörryttää nykyisin joskus. Minä en ole ikinä pyörtynyt totaalisesti. Kerran silmissä pimeni hetkeksi (seuraus: menetin tasapainoni ja kaaduin), mutta olin koko ajan tietoinen siitä, mitä tapahtui. Tuntui vain siltä, että maa lähti liikkeelle jalkojeni alta, ja silmät eivät nähneet mitään. Nyt kuitenkin kun en ollut syönyt kahteen päivään kuin ihan pikkuisen, niin kun kävelin mökillä ympäriinsä, tuntui siltä, että päässä heittää ja jalat pettää.

Lisäksi minun päätäni särkee oikeastaan ihan non stoppina. En ole ottanut migreenilääkkeitäni. En ole ihan varma miksi. Niitä on puolet purkista jäljellä. Kuitenkin minua hermostuttaa niiden ottaminen, koska sitten ne vähenisivät, eivätkä ehkä riittäisi muiden lääkkeiden kanssa täältä lähtemiseen.

Minun hermoni ovat myös ihan riekaleina. Olen kiljunut jokaisena päivänä mökillä, koska olen vain yksinkertaisesti menettänyt malttini totaalisesti. Kun ajoin autolla ja äiti oli mukana, niin pimahdin totaalisemmin kuin tajuttoman pitkään aikaan. Äitini taas neuvoi jatkuvasti ja jokaisessa mutkassa hän puristi rystyset valkoisina auton ovea ja ulahti kauhusta. Minä ajoin omasta mielestäni ihan hyvin, mutta äitini oli koko ajan sillä lailla kuin olisin koko ajan suistumassa ojaan tai menettämässä autoni hallinnan ja syöksemässä meidät molemmat suoraan metsäään.

Ja kun päästiin kaupunkiin, äidin piti neuvoa minulle, minne ajaa. Yhdessäkin kohdassa äiti huitoi kädellään ja sanoo "meet tuosta tonne noin ja sitten tuosta tohon ja tonne". Se oli viimeinen pisara minulle. Ensiksi hän käyttäytyy kyydissäni kuin olisi jossain linnanmäen laitteessa ja sitten hän - virheetön superautoilija - neuvoo osoittaa kädellä ja viittoilee, mihin pitää mennä, eikä voi vain sanoa, "tästä suoraan, mutta seuraavasta vasemmalle". En sitten tajunnut, mitä hän sillä viittoilemisellaan yritti sanoa, niin kiljuin hänelle, että hän voisi vaihteeksi ihan vain sanoa, mihin pitää ajaa, osoittamisesta ei ole yhtään mitään apua. No, sitten hän kiljui sen minulle takaisin.

Sitten oli hetken hiljaista, mutta sitten äitini huomautti, että valo oli punainen ja että minun tulisi pysähtyä. Pimahdin uudestaan. Äitini teki jokaisessa liikennevalossa niin. Jokaisessa risteyksessä, jossa tuli auto tai oli stop-merkki, hän huomautti siitä, vaikka olin sanonut hänelle miljoona kertaa, että minä osasin itse katsoa ne asiat ja minua ärsytti, että hän aina huomautti niistä. En nyt viitsi lainata suoraan, mitä sanoin, mutta se meni suunnilleen niin, että kiljuin kurkku suorana hänelle, että hänen pitäisi olla hiljaa ja että minä en enää ikinä ottaisi häntä kyytiin. Äitini totesi kuivasti, että se oli hänen autonsa. Ei mikään kommentti, joka rauhoittaisi minua. Kiljuin sitten niin kovaa kuin saatoin (ja se on kovempaa kuin kukaan voi minusta ikinä uskoa), että en enää ikinä aja autoa.

Loppumatka meni aika hiljaisissa merkeissä, mutta tietysti, kun piti pysäköidä kadun varteen, äitini selitti siinä "aja tuohon noin, tuohon kadun sivuun tuon auton perään. Ja muista laittaa käsijarru päälle. Ja ennen kuin avaat oven, tarkista, ettei takaa tule autoa." Minä en vain voi sietää tuota! Silloinkin, kun hermoromahduspäivänä naarmutin autoa vahingossa, äitini reagoi tapahtuneeseen suunnilleen näin (lainaus aikaisemmasta julkaisemattomasta blogikirjoituksesta):

"Minun äitini oli siinä ja hän pimahti ihan tyystin ja kiljui, että minä naarmutin autoa. Ihan niin kuin minä en olisi itse sitä tajunnut. Sen jälkeen hän antoi minun kuitenkin ajaa, mutta kiljui kauhusta suunnilleen jokaisessa risteyksessä, kun luuli, että minä en näe autoa, joka tulee etuoikeutetusta suunnasta tai huomaa, että liikennevalo on punainen. Sitten kun päästiin takaisin kotiin, minun piti ajaa auto takaisin autotalliin. Se ei ole mitenkään tilava, joten kaikki kuskia lukuunottamatta nousevat autosta pois aina ennen kun auto ajetaan sisään. No, äitini teki sitten niin ja minä ajoin auton talliin. Se meni hyvin, eikä osunut mihinkään ja sain auton vielä juuri keskelle, niin että pääsin oikein hyvin sieltä vielä poiskin (joskus se on vähän hankalaa), ja kun tulin ulos ja ajattelin, että siitä sai äiti kerrankin: osasin ajaa auton talliin, vaikka naarmutinkin sitä hieman aikaisemmin. Olin ajanut virheettömästi koko päivän ja sain autonkin vielä juuri täydellisesti talliin. Äitini oli tietenkin jäänyt kyttäämään ja heti kun pääsin ulos autosta, hän huomautti, että se oli näin lähellä (*näytti käsillä*), että se olisi osunut kulmaan."

Tuo on miten minun äitini suhtautuu minun ajamiseeni autolla. Se on aina tuollaista ja se saa minut ihan käsittämättömän raivostuneeksi. Vaikka miten sanon siitä hänelle ja käsken häntä lopettamaan, hän ei lopeta. Vaikka olen miten sanonut, että hän häiritsee minun ajamistani, niin hän jatkaa sitä aina jokaisella ajokerralla. Ikinä hän ei sano mitään positiivista. Tai kerran hän sanoi nenäänsä nyrpistäen: "no joo, kai ihan ok:sti pysäköity", kun olin pysäköinyt auton tiensivuun ja hän oli kiertänyt auton ja katsonut, oliko jossain jotain moitittavaa.

Minun mielestäni autolla ajaminen on ihan okei, vaikka se hermostuttaakin minua vielä hieman. Mieluiten ajan kuitenkin yksin, sillä äitini on tuollainen. Se saa minut tuntemaan oloni kauhean vähätellyksi. Minä suoritin ajokokeen, se meni vielä ensimmäisellä kerralla läpi, mutta silti saan tuollaista kohtelua, kuin olisin liikenteessä ensimmäistä kertaa. Kaikesta pitää huomauttaa, kaikesta! Se kaikki sisältää mm. tulevat stop-merkit, liikennevalon värin, huomautukset siitä, että kohta tulee liikennemerkki, joka käskee vähentää nopeutta 60 kilometriin tunnissa, etukäteisneuvonnan siitä, mikä vaihde pitää vaihtaa parin minuutin päästä, vilkun päälle laittaminen ja kaiken huipuksi tokaisut "tohon väliin olis kyllä mahtunut". Se vain tuntuu aina niin käsittämättömän pahalta. Että minä en osaa tehdä mitään itse, vaan äitini pitää sanoa kaikki etukäteen.

Sitten kun kuuntelin mökillä Nightwishia, äitini tuli toisen kuuntelupäivän jälkeen kysymään: "Vai Nightwishia... Oletko sinä nyt hevari?" Kommentti oli aika lailla omiaan saamaan minut pimahtamaan. Se, että kuuntelen Nightwishia kaksi päivää, tekee minusta nyt siis hevarin? Argh! Kun sitten myöhemmin kun televisio toimi edes jotenkuten, katsoin Carmen-oopperaa Yle Teemalta, äitini tuli kysymään, että tykkäsinkö minä nyt oopperasta, koska kuuntelin sitä koko ajan. Hyvä on, katsoin leffan Amadeus taas pitkästä aikaa, ja koska se kertoo Mozartista, niin luonnollisesti siinä on oopperakohtauksia, mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi olla heti joku oopperaan hurahtanut fani.

Tuo on sitä, mitä meillä on aina. Minä en voi tehdä mitään poikkeavaa, sillä muuten äitini kysyy heti jotain tuollaista. Minun äitini ei edes tiedä, että kirjoitan. Olen sanonut hänelle, että kirjoitan Vuotikseen ja Kylään viestejä, mutta en muuta. Se on siksi, että kerran, kun joskus yläasteella kirjoitin jotain tarinaani, äitini tuli tietävästi myhäillen (kuten noissa muissakin kysymistapauksissa) kysymään: "Koska esikoisromaani tulee ulos?" Nuo äidin tuollaiset kysymykset raivostuttavat minua aina. Kun olin kerran ystävä yhden pojan kanssa (herra V), äitini oletti heti, että me seurustelimme ja heitti aina joskus: "Koska sinä kutsut sen Herra V:n kylään?" Se raivostutti minua suunnattomasti ja mieleni teki silloin sanoa, että en oikein uskonut, että hänen tyttöystävänsä pitäisi siitä (koska hänellä oli tyttöystävä, enkä minä tuntenut mitään romanttista herra V:tä kohtaan muutenkaan).

Minun äitini ei oikeastaan tiedä mitään minusta. Hän asuu samassa talossa, mutta ei silti tiedä minusta oikeastaan mitään. Minä olen hokenut täällä blogissani ties miten monta kertaa, että olen IRL erilainen. Silti minusta tuntuu, että kukaan ei täysin ymmärrä sitä, miten totaalisen erilainen minä olen. Nan tietää minusta paljon, mutta ei oikeastaan mitään, mitä tänne blogiin kirjoitan. Ja koska näitä blogikirjoituksia on jo aika paljon, niin kai sitä voisi pitää merkkinä siitä, että hän ei tiedä kuin vähän tai korkeintaan kohtalaisesti.

Nämä asiat ovat vain minun sisässäni, minun pääni sisässä, mutta kukaan ei näe niitä. Ne ovat olleet siellä jo ikuisuuden, mutta minä pidän silti yllä sitä kuortani, koska haluan pitää ihmiset tarpeeksi loitolla. En halua äitiä tunkemaan nenäänsä minun asioihini. Hän teki jo tarpeeksi vahinkoa silloin, kun minua kiikutettiin ala-asteella lastenpsykologille. Itki joka ilta ja katsoi minua sillä tietyllä tavalla, jota vihaan. Hän kysyi minulta aina itkien, että miksi minä tein sen kaiken pahan heille. Miksi minun piti olla tahallaan niin vaikea ja saada ihmiset pahoittamaan mielensä.

Se sattui. Se sattuu vieläkin joka kerta kun ajattelen sitä. Minä olin silloin 9 ja 10 ikäinen, enkä uskaltanut mennä kouluun, koska se sai minut hysteeriseksi. Minä tein kaikkeni yrittääkseni, mutta se ei onnistunut. Ja sitten se olin minä, joka terrorisoi kaikkia ja tuhosi perheen onnen ja tahallaan aiheutti ongelmia. Se psykologikin, jolla kävin, sanoi viimeisellä kerrallaan niin. Hän oli minulle vihainen ja korotti ääntään sanoessaan, että minä olin tuhoamassa koko perhettäni. Sitten hän oli kuin minua ei olisi olemassakaan, ja sanoi vanhemmilleni: "Pakottakaa hänet menemään kouluun. Raahatkaa autoon, kantakaa kouluun ja jättäkää sinne." Ja niin tehtiin. Minut raahattiin ja kannettiin kouluun ja ongelma oli sillä ratkaistu.

Ja kun se koulupsykologikin, jolle silloin syksyllä yritin, sanoi sillä ainoalla kerralla, että se on yleensä vain helpotus, kun vanhemmille kerrotaan ja että se on ollut sellainen hänen periaatteensa. Enkä minä mennyt hänen luokseen enää. Minä mieluummin vaikka kuolen ennen kuin elän sitä helvettiä enää uudestaan, kun minun tuntemukseni ovat vain jotain, mitä teen tahallani vahingoittaakseni muita ihmisiä ja että ongelman ratkaisu on se, että minua ympäröivien ihmisten käsketään kiskomaan minua kasvoistani ja pakottamaan hymyilemään.

Ja minä olen kai sitten kuolemassa nyt. Olen yrittänyt hokea itselleni, että enää yksi vuosi, niin sitten voin hakeutua jonnekin hoitoon, kunhan muutan opiskelemaan. Enää yksi vuosi, niin sitten minä voin saada jotain apua. Mutta se on niin pitkä aika ja tämä on tärkein vuosi opiskelussani. Ja vuosi on pitkä aika. Enkä tiedä, uskonko mistään olevan apua. Aikaisemmat kokemukseni psykologeista eivät ole mitenkään hohdokkaita.

Minä olen niin väsynyt, että en vain kestä enää. Tämä on liian kauheaa ja vaikeaa, enkä minä jaksa. Minä en vain jaksa! Minä yritän kauheasti ihan koko ajan, pari viimeistä päivää ovat olleet sitä suunnilleen kaiken hereilläoloaikani. Minä olen väsynyt, ahdistunut ja minua pelottaa. Se on sitä koko ajan, enkä minä jaksa. Minä en halua kuolla, mutta minusta tuntuu, että pian ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa. Tekee mieli vain huutaa ilmoille: "Auttakaa joku, apua!", mutta ei niin voi tehdä. Ei ole ketään, joka voisi auttaa ja minä tiedän, että paranemisen täytyy lähteä itsestäni, mutta minua pelottaa niin kamalasti. Tästä olotilasta tulee mieleen Harry Potter ja Salaisuuksien kammio -kirjasta se loppu:

"Sokea käärme huojui sekopäisenä, mutta yhä kuolettavan vaarallisena. Fawkes kierteli sen päätä, sirkutti aavemaista lauluaan, näykki sieltä täältä basiliskin suomuista ihoa, kun veri valui vuolaana sen runnelluista silmistä.

'Apua, apua', Harry mumisi villisti, 'auttakaa joku, kuka vain!'

Käärmeen pyrstö huitaisi taas lattiaa. Harry syöksyi sivuun. Jokin pehmeä osui Harryn kasvoihin. Basiliski oli huitaissut lajitteluhatun Harryn syliin. Harry otti hatun. Muuta hänellä ei ollut, se oli hänen ainoa toivonsa. Hän kiskaisi hatun päähänsä ja heittäytyi littanaksi lattialle, kun basiliskin pyrstö heilahti taas hänen ylitseen.

'Apua… apua...' Harry ajatteli silmät tiiviisti hatun alla. 'Auttakaa minua!'"

Se tuntuu jotakuinkin tuolta. Sellaiselta turhalta apua apualta, kun pelkää itse niin kauheasti kuolevansa, ettei se epäloogisuus, että pyytää apua, kun ei ole ketään auttamassa, tule mieleen. Harry pelastui, kyllä, mutta miten käy minun? Minähän olen sentään vanhempi, niin ei voi mitenkään tehdä tuota "apua apua, auttakaa minua", kun se loogisuus on jo iskostunut aivoihin, enkä minä halua turhaan aiheuttaa ihmisille ongelmia pyytämällä heiltä apua. En usko, että kukaan pystyy auttamaan minua, mutta tuo "apua apua!" tulee siitä huolimatta. Se on tyhmää. Ja kai inhimillistä. En minä tiedä.

Minä yritän yhä yrittämisen jälkeenkin, mutta olen niin uupunut, että minusta tuntuu, että on kyse enää päivistä, miten kauan minä jaksan. Minua pelottaa ihan kauheasti.