Pitkästä aikaa tuli tarve taas kirjoitella. On kyllä käynyt pari kertaa mielessä, että kirjoittaisin jotain, mutta sitten se on aina jäänyt.

Kaikenkaikkiaan on mennyt kai ihan hyvin, mutta nyt tänään juuri nyt on taas sellainen fiilis kuin putoaisin vapaata pudotusta jonnekin pimeisiin syövereihin. Nähtiin pitkästä aikaa opiskelijaporukalla (vai voiko sitä siksi enää sanoa, kun suurin osa on valmistunut?) ja jotenkin tunsin oloni ihan ulkopuoliseksi ja kun puhuttiin työjuttuja, tunsin oloni ihan alisuoriutujaksi.

Ollaan meidän porukassa oltu avoimia palkan suhteen, koska kai kaikki meistä kokevat, että se on meidän alalla tärkeää, että kaikki pysyvät vähän kärryillä siitä millaista palkkaa työnantajalta tulisi vaatia. Kävi ilmi, että minä tienaan huomattavasti vähiten ja muut olivat jopa pöyristyneitä siitä, että minulle maksetaan niin vähän. Osa porukasta tienaa melkein tonnin enemmän kuussa, niin ero ei ole mikään ihan pieni. Tuntuu myös, että muut ovat sattuneet sellaisiin töihin, että mahdollisuuksia uralla etenemiseen on tullut paremmin vastaan, kun taas minä olen aika varma, että nykyisessä firmassa minulla ei ole mahdollisuutta minkäänlaiseen etenemiseen uralla missään vaiheessa. En ollut aikaisemmin ajatellut, että olisin mitenkään epäonnistunut työni suhteen, mutta kun kuuntelin miten hienoja ja monimutkaisia vastuita muilla samaan aikaan opiskelleilla oli, tunsin olevani ihan eri kastia heidän kanssaan.

Ensi viikolla töissä on kiva tiimipäivä, mutta siinä tiivistyy se nykyisen työpaikkani yksi miinuspuoli: kaikki tällaiset työhyvinvointia lisäämään tarkoitetut jutut tehdään omalla ajalla, koska tietenkään meidän firma ei voi laskuttaa sitä kohdefirmaani siitä että osallistun heidän tiimipäiväänsä. Joten otan tunteja miinukselle, koska halusin osallistua, koska koen, että siitä voi olla jossain vaiheessa ehkä hyötyä työssäkin, kun tunnen niitä ihmisiä paremmin. Ja ehkä mahdollisesti joskus tulevaisuudessa muutenkin, kun tunnen enemmän ihmisiä ja verkostoidun, niin ehkä sitä kautta aukeaa uusia mahdollisuuksia. Mutta ne tunnit joudun tekemään kuitenkin myöhemmin sisään ja nyt alkaa vähän kaduttaa että ilmoittauduin sinne, kun olisin voinut tehdä vain rennon työpäivän kotona.

Lisäksi sain kuulla, että edellisestä työpaikastani oli soitettu Lesterille ja tarjottu paikkaa. Se tuntui pahalta, koska se meidän yhteinen pomo oli vaikuttanut todella tykkäävän minusta ja olevan tyytyväinen työhöni. Mutta kukaan ei soittanut minulle. Joten nyt jotenkin hirveästi tuntuu siltä, että minussa täytyy olla jotain vialla, kun urani ei etene niin kuin toivoisin, mutta kaikilla muilla on hienoja titteleitä tai he ovat päätyneet mielenkiintoisiin hommiin. Minä teen joka päivä samaa kirjoittamista, samalla kaavalla ja samoille tuotteille, eikä niiden kanssa yleensä tule mitään missä tarvitsisi kauheasti miettiä mitään tai suunnitella mitään. Välillä tylsistyn ja minua ärsyttää, että jos tuleekin joku mutka matkaan jossain teknisessä puolessa, ei ole minun tehtäväni selvittää sitä, vaan minun on ilmoitettava siitä jollekin muulle, joka ratkaisee ongelman puolestani. Aikaisemmassa työssäni (jossa olin vielä pelkästään harjoittelijana) minulla oli enemmän vastuuta ja tehtäväni oli myös selvittää tällaisia ongelmia, mutta nykyisin olen vain kirjoittaja-apina, enkä oikeastaan tiedä niistä systeemeistä mikään, enkä siis pysty ratkaisemaan ihan perustavanlaatuisia ongelmiakaan.

Muutenkin tuntui siltä, että kaikilla muilla oli jotenkin elämä hallussa ja suunnitelmia kesäksi ja tiukat aikataulut, jne. Ja minulla on oikeastaan taas tilanne, että minulla ei ole ketään eikä mitään.

Viime viikonloppuna näin Twiningia ensimmäistä kertaa sen meidän erokeskustelun jälkeen. Se oli vähän outoa. Toisaalta oli ihan kivaa, kun käytiin kahvilla ja sitten kauppakeskuksessa. Mutta onhan se tietysti eri kuin silloin kun me oltiin vielä "yhdessä", vaikka ei virallisesti oltukaan. Ja kai Twining saa minussa esiin sellaisen "äitimäisen" puolen, kun Twining tuntuu kaiken suhteen niin avuttomalta ja osaamattomalta, että minua alkaa ärsyttää. Olen esimerkiksi kuunnellut koko sen reilun vuoden ajan mitä me ollaan tunnettu, miten Twiningilla on aina jokin paikka kipeänä, koska hän on treenannut itsensä salilla kipeäksi. Niin viime viikonloppuna kun jouduttiin kiertämään kaikki portaat, koska Twiningin jalat olivat niin kipeät ettei hän pystynyt kulkemaan niitä, ärsyynnyin häneen ja sanoin, että eihän se ole yhtään normaalia, että hän on aina jostain kohtaa kipeänä, vaan joko hän treenaa väärin tai liikaa, mutta että normaalin treenaamisen piikkiin tuo ei kyllä enää mene. Twining oli ihan yllättynyt, eikä hän kai ollut edes tajunnut miettiä sitä. Luennoin hänelle siitä, miten täytyy pitää huolta omasta itsestään vaikka se tarkoittaisikin, että ei pysty "suoriutumaan" niin kuin itse haluaisi, vaan täytyy pitää huolta omasta jaksamisesta ja tunnustella sitä, miltä asiat tuntuvat. Minulla oli koko tapaamisen jälkeen todella rasittunut ja ärsyyntynyt fiilis ja tuntui siltä, että se meidän kaveruus toimii huonosti, kun se huoli Twiningista ja hänen toiminnastaan kuormittaa minua niin paljon, ja tuntuu että Twining pakottaa minut sellaiseen asemaan, että minun täytyy pitää huolta hänen asioistaan. Twining sanoi, että oli tosi kiva nähdä ja tosi terapeuttista jutella ja että pitäisi nähdä useamminkin. Ja minua vain ärsytti.

Oikeastaan minusta on kadonnut se alkuvuoden ajatus, että palattaisiin Twiningin kanssa jossain kohtaa takaisin yhteen. Tuntuu, että me ollaan liian erilaisia ja niin erilaisissa elämäntilanteissa, eikä minusta tunnu Twiningin kanssa, että oltaisiin tasa-arvoisia kumppaneita, vaan jatkuvasti tuntuu kuin minä olisin hänelle ihan kuin joku isosisko, joka opettaa hänelle asioita ja samalla yrittää pitää huolta ihan hänen perusasioistaan, koska hän ei kykene siihen itse. Kai olen aina halunnut jonkun, joka haastaisi myös minua ja saisi minut kokeilemaan uusia asioita.

Tinderissä olen jutellut useamman miehen kanssa nyt kevään aikana ja kaikki ovat menneet enemmän tai vähemmän huonosti. Yhden tapasinkin pari kertaa, mainitsinkin hänet kai täälläkin aikaisemmin, oliko se nyt Luckie se hänen koodinimensä vai mikä. Nähtiin hänen kanssaan muistaakseni kaksi kertaa, mutta ei tuntunut, että se olisi "ottanut tuulta alleen" ja sitten se keskustelu tuntui menevän todella yksipuoliseksi, kun Luckie ei enää kysellyt minulta mitään kysymyksiä, vaan tuntui, että oli vain minun tehtäväni ylläpitää sitä keskustelua. Sanoin siitä silloin Luckielle ja kysyin, että haluaako hän jatkaa juttelua, kun minusta välillä tuntuu, että häntä ei kiinnosta. Luckie pahoitteli ja sanoi, ettei ollut huomannutkaan sitä, että se keskustelu oli muuttunut toispuoleiseksi, mutta sanoi syyksi sen, että häntä stressaa paljon työjutut ja muut, ja lisäksi sanoi, että ei ollut tuntenut mitään kauheasti minua kohtaan (eikä kuulemma ole tuntenut mitään yhtään ketään kohtaan todella pitkään aikaan), mutta että hänelle olisi ihan ok jos jatkettaisiin yhteydenpitoa ihan kavereina. Kieltäydyin siitä (mielestäni kohteliaasti) ja sanoin, että se hänen kanssaan keskustelu on tuntunut niin hankalalta, että ehkä jätetään se meidän yhteydenpito siihen.

Sen jälkeen oli kolme muuta joiden kanssa juttelin, mutta joista ketään en tavannut. Ensimmäinen heistä vaikutti kivalta ja sympaattiselta, mutta ei ehdottanut tapaamista, enkä minäkään, niin sitten lopulta hän ilmoitti, että on löytänyt jonkun toisen, jonka kanssa haluaa yrittää vakavemmin. Loput kaksi kestivät viime viikolle saakka, joten ehkä nyt on ollut senkin takia vähän tyhjää. Toisen kanssa juttelin pitempään, ehkä kuukauden. Hän oli alusta asti vähän outo, ei alussa myöskään kysynyt mitään kysymyksiä kunnes huomautin hänelle asiasta ja muutenkin tuntui, että hänen vapaa-ajan kiinnostuksensa määräytyivät sen mukaan, mistä hänen vanhempansa tykkäsivät (koska jos kysyin mitä hän tykkäsi tehdä vapaa-ajallaan, hän aloitti vastaamisen aina "no mun vanhemmat tykkäävät käydä..."). Lisäksi hän kommunikoi jotenkin väheksyvästi ja työstänikin hän kysyi, että onko minulla jotain koodaustaustaa siis kun teen sellaista kirjoitusjuttua työkseni, mihin vastasin, että ei, vaan olen opiskellut kieltä, kirjallisuutta ja viestintää ja erikoistunut alalle ja että se on minun ammattini. "Kaikkea sitä kuulee, en tiennyt että jotkut tekevät tuollaistakin työkseen", oli hänen kommenttinsa siihen. Viime viikolla kyllästyin tuohon vähättelevään tyyliin ja sanoin, että jos jätetään viestittely siihen.

Lisäksi toinen viimeaikaisista tinder-ihmisistä sanoi viime viikolla olevansa stressaantunut ja tarvitsevansa tauon. Kuulemma siihen liittyy myös toinen tinder-tuttavuus, eikä hän ole yhtään varma mistään. Hän sanoi, että kanssani on ollut kiva viestitellä ja hän lupasi ilmoittaa sitten kun on saanut mielessään asioita selvemmäksi. En kuitenkaan odota ihmeitä, koska se tuntuisi ylipäätään hölmöltä tinderin suhteen.

Näen Nataliaa ensi viikonloppuna, mikä on kiva, mutta toisaalta minua harmittaa, että se meidän kaveruus on muuttunut Natalian avioliiton ja lapsen myötä sellaiseksi, että hän ei ole sellainen jota voisi pyytää enää mukaan mihinkään seikkailuihin. Hänellä on lisäksi ihan erilaiset mietteet kaikesta ja hän miettii toisen lapsen hankintaa ja ylipäätään vanhemmuuteen liittyviä juttuja, niin tuntuu, että me ollaan hänenkin kanssaan niin kovin eri tilanteissa.

Kovasti siis tuntuu nyt siltä, että olen ihan epäonnistunut ja yksin.

Olen yrittänyt keskittyä nyt kevään aikana hyvinvointiini, koska huomasin noin kuukausi sitten, että olen ollut taas todella julma itseäni kohtaan ja että se on vaikuttanut omaan jaksamiseeni ja ylipäätään mielialaan. Lähinnä se julmuus itseäni kohtaan on tällä kertaa liittynyt rottiin. Joskus viime syksynä se alkoi ja jatkui tähän kevääseen asti, enkä ole ihan varma mistä se edes lähti, koska en edes huomannut sitä ennen kuin nyt. Terapeuttini mietti, olisiko Twining-murheet vaikuttaneet siihen, mutta en ole varma.

Olen siis viimeisen puolen vuoden aikana vaatinut itseltäni ihan hirveästi rottien suhteen, eikä mikään ole ollut tarpeeksi. Annoin sen vaativan puoleni sanoa, että mikään ei ole tarpeeksi. Olen muuttanut niiden ruokavaliota ja käyttänyt loputtomasti aikaa uusien virikkeiden luomiseen niille ja niiden ulkoiluttamiseen häkin ulkopuolella, mutta aina mieleni on sanonut, että se ei ole tarpeeksi. Vaikka olisin tehnyt kaiken mahdollisen, mielessäni jyskytti kuitenkin ajatus, että no olisit varmaan voinut tehdä kyllä vähän enemmän. Ja jos joku rotta sairastui, se johtui varmasti jostain mitä olin tehnyt - tai jostain mitä en ollut tehnyt vaikka olisi pitänyt. Ja jos rotat tappelivat keskenään, niin sekin oli minun vikani. Kaikki hetket kaikkina päivinä kuluivat syvän häpeän vallassa, kun ajattelin, että vaikka rakastan kaikkia rottiani ihan hirveästi, niin varmasti nekin olisivat niin paljon onnellisempia jos eivät joutuisi asumaan minun luonani.

Tuo oli käsittämättömän raskasta ja jotenkin havahduin siihen vasta kun kävin pitkästä aikaa rottanäyttelyssä. Voitin siellä ensimmäiset ruusukkeeni! Toinen rotta oli muodoltaan ja kuvioltaan poikkeuksellisen upea ja toinen sai lemmikkiluokassa kunniamaininnan, koska se oli niin hyvin hoidettu ja niin hyvä luonteeltaan ja tottunut käsittelyyn, että se hurmasi tuomarin täysin. Näyttelypäivän aamuna mietin että kehtaanko mennä sinne lainkaan, että mitä jos siellä sanotaan minulle, että sinulla ei pitäisi olla rottia lainkaan. Mutta sitten kaikki menikin niin upeasti! Lisäksi näyttelyssä kuulin pitkästä aikaa myös muiden rotanomistajien rottapuheita ja jollain oli juuri näyttelypäivää edeltävänä päivänä yksi näyttelyyn osallistuva rotta löytynyt kuolleena häkistä ja kun istuin näyttelyssä yhden tuomaripöydän vieressä, kuulin, miten monella rotalla oli jotain puutteita hoidossa tai jonkinlaista hengityksen rohinaa tai liiallista aivastelua. Joten se kaikki mistä olen stressannut, olikin ilmeisesti ihan normaalia, eikä se ole minun vikani, vaan vain osa rotanomistajan elämää. Se jotenkin auttoi tajuamaan sen, miten paljon olen syyttänyt itseäni ihan kaikesta, joka ei ole mennyt rottien kanssa juuri täydellisesti.

Yritän nyt kiinnittää enemmän huomiota tuohon, mutta se on vaikeaa. Olen aloittanut pyöräilemään enemmän ja pyöräilen taas töihinkin. Senkin kanssa on ollut vaikea olla vaatimatta itseltään liikaa. Opin sen, että minulla oli tekniikassa vikaa ja että vaikeuteni päästä isoja mäkiä ylös johtui siitä, että uuvutin itseni jo mäen alkuvaiheessa yrittämällä polkea liian lujaa. Sen jälkeen olen yrittänyt muistuttaa itselleni, että ei haittaa jos joku pyöräilee nopeammin tai vaikka menen mäet ylös ihan mateluvauhtia, koska kaikki se on kuitenkin liikuntaa ja pääasia on, että pääsen kätevästi töihin, jne. Töissä on ollut yksi pidempi projekti ja olen saanut sen suhteen kehuja, mutta sielläkin on usein sellainen fiilis, että en saa mitään aikaan tai en ainakaan tarpeeksi nopeasti. Yritän ajatella, että opinhan tuollakin lisää ja tutustun alan ihmisiin, mutta välillä turhauttaa, kun homma on niin tylsää.

Olen huomannut, että sen jälkeen kun huomasin tuon vaativuusjutun rottien suhteen, se on ehkä siirtynyt taas enemmän painon miettimiseen. Olen vain muutaman kilon kevyempi kuin vuosi sitten, mikä on täydellinen pettymys. Olen yrittänyt ajatella, että menen hiljakseen alaspäin ja että kun olen kuitenkin normaalipainoisen ja ylipainoisen rajalla, minulla ei ole niin kauheasti pudotettavaa. Mutta olen kyllästynyt itseeni sen suhteen taas osittain, kun en ole päässyt mihinkään tavoitteisiin ja nyt kun on ollut aika tilata taas kesävaatteita, turhauttaa, kun mikään ei näytä hyvältä päällä. Vaikka eihän minulla ole mitään suunniteltunakaan kesälle, niin miksi pitäisi välittää yhtään mistään?

Eilen kävin luovuttamassa taas verta, niin eilen ja tänään on ollut vähän heikko fiilis, mikä on ärsyttänyt ja stressannutkin, kun on tuntunut, että kaikki normaalit asiat on vieneet voimat ihan kokonaan. Mutta kai siinäkin pitäisi harjoittaa sitä itsearmollisuutta tai jotain.

Olen oikeastaan vähän rauhoittunut nyt jo ja nyt kun mietin, niin ehkä en ole ihan onnistunut tuhoamaan uraani vielä, kun on siitä meidän opiskelijaporukasta muitakin samassa firmassa töissä suht samalla palkalla (ymmärtääkseni, he kun eivät olleet yksikään tänään paikalla). Ja enhän missään kohtaa ajatellut jääväni tuonne loputtomiin, vaan että 2-3 vuoden jälkeen etsisin taas jotain muuta, jossa olisi mahdollisuus kiinnostavampaan työhön ja parempaan palkkaan. Ja voinhan tuollakin firmassa sanoa, että en ole ihan tyytyväinen palkaani, joten voisiko siitä neuvotella (etenkin kun olen saanut kohdefirmasta hyvää palautetta). Ja kun siitä on vasta vuosi kun valmistuin, niin eihän minun heti tarvitse olla scrum master tai muuta, vaan kerään perusosaamista alalta ja ehkä sitten vähitellen kerään sopivaa tietotaitoa ja löydän jotain jostain muualta. Olen edelleen pitänyt alan työpaikkatiedotteet päällä syksystä lähtien, vaikka löysinkin uusia töitä, niin ehkä olen tässä kohtaa ihan tarpeeksi hyvässä tilanteessa, vaikken olekaan kaikkeen tyytyväinen.

Pitäisi varmaan yrittää mennä nukkumaankin taas, kun olen yrittänyt pitää huolta nukkumarytmistäni, kun se tuntuu olevan sellainen asia, joka vaikuttaa negatiivisesti sekä jaksamiseeni että mielialaani. Ehkä yritän vähän vielä saada ajatuksia muualle ennen nukkumaan menoa, niin nämä kaikki ikävät ajatukset eivät hyökkäisi taas päälleni heti kun yritän rentoutua.