Näin taas tänään, että yritän olla liian urhea. Eilenkin kun Jaska ehdotti sitä pyörätuolia, jotta minut saisi hissiin ja yläkertaan päivystykseen, minä sanoin, että kyllä minä pystyn klenkkaamaan, ei nyt tarvitse ylireagoida, kunnes se aulan joku mies tuli sanomaan, että ottakaa nyt ihmeessä tuo tuoli, sitä varten ne siinä ovat. Tänään sitten vaikka Alisa sanoi eilen minut kotiin autettuaan, että voisi tulla auttamaan minut aamulla taas terveysasemalle, sanoin, että minä pärjään kyllä yksinkin, kiitos.

Tänään sitten terveysasemalla kysyivät, että miten olet liikkeellä, kun kirjoittivat sitä lähetettä ja siinä vaiheessa katsoin sitä lääkäriä ilmeellä, että mitäs luulisit, ja sanoin, että kävellen. Kysyi sitten, että eikö ole ketään, joka voisi sinut tulla hakemaan, mihin minä sanoin, että voisinhan minä soittaa, mutta että en uskonut, että yhtään kukaan pääsisi hakemaan minua sillä lailla yhtäkkiä aamupäivällä. Kysyin siihen päätteeksi vielä, että mitä busseja täältä menee sinnepäin. Kun lähdin terveysasemalta, mietin hetken Jaskalle soittamista, mutta ajattelin, että hän joko nukkuisi tai olisi keskuksella, joten minusta tuntui, että olisin todella suureksi vaivaksi, kun taas pyytäisin jotain, etenkin kun se oli meidän suhteessakin se iso ongelma.

Mietin myös taksin tilaamista, mutta sairauspäiväraha tulee huomenna ja minä olen nyt niin peeaa, että en ollut varma, olisiko minulla edes varaa maksaa taksia. Ajattelin sitten, että ei siinä varmaan pitkää matkaa tule, kun konkkailee pysäkille ja pysäkiltä edelleen sairaalaan, joten lähdin vain matkaan. Ensin portaat alas ja kun konkkailin siinä, joku vanhempi nainen huomautti, että siinä olisi ollut sellainen tasaisesti mataleneva ramppikin, mutta minä sanoin vain, että se on niin paljon pidempi, että on helpompi mennä vain portaat. Laukkuni painoi ja oli koko ajan pudota. Sitten yksi vastaantuleva vanha nainen kysyi, että oliko laukkuni painava ja että voisiko hän auttaa. Sanoin, että kiitos paljon teille, mutta pärjään kyllä.

Sitten ehkä kymmenen metrin kuluttua laukkuni putosi olalta ja horjahdin niin, että meinasin kaatua. Varasin painoa hieman oikealle jalalle jotta en satuttaisi itseäni pahemmin, mutta se sattui ihan järjettömästi. Vastaan tuli joitain rakennusmiehiä: he kysyivät, että oliko minulla ongelmia, mihin sanoin, että vähän kyllä, mutta pärjään itsekin, kiitos.

Ja tuo kaikki muuten oikeasti tapahtui! En vain keksi tuota, vaan noin oikeasti tapahtui. Kai tosiasia olisi ollut, että en pärjää ja että tarvitsen apua, mutta mietin itsekseni, että ne ihmiset olivat kaikki matkalla jonnekin, keskellä päivää, joten vaikka olisi ollut helpompaa, jos joku olisi kantanut laukkuni sinne bussipysäkille, sinne oli sen verran matkaa, että en kehdannut vaivata sellaista hyvää ja avuliasta ihmistä sillä lailla ja saada häntä mahdollisesti tuntemaan olonsa moraalittomaksi, jos olisi kieltäytynyt auttamasta. Sama niiden raksamiesten kanssa. Minuun todella sattui ja bussipysäkki tuntui olevan niin kaukana, mutta en ole mikään pikkutyttönen, mitä he olisivat voineet tehdä? Mielessä kävi sinä tuskaisena hetkenä ajatus, että kumpa he voisivat vain kantaa minut sinne, mutta sitten heräsin todellisuuteen: olen 180 senttiä pitkä nainen, enkä mitenkään hoikka - minua ei ihan niin vain kannellakaan ympäriinsä.

Joten klenkkasin eteenpäin. Bussipysäkillä istuin alas ja katsoin kartasta, mitkä bussit menevät sairaalalle. Sitten kun lopulta tuli sopiva bussi, nousin todella haparoiden kyytiin, sillä se oviaukko oli niin korkealla ja vain toinen kaksoisovista oli auki, joten minun oli vaikea mahtua sisään keppien kanssa. Kysyin vielä, että meneehän tämä keskussairaalan ohi ja sitten istuin alas. Seurasin pysäkkejä ja mietin, että missähän kohtaa olisi hyvä jäädä pois. En ole koskaan käynyt tuolla sairaalassa ennen, enkä ollut saanut kovin hyviä neuvoja terveysasemalta: minulle oli sanottu, että mene vain siihen perusterveydenhuoltoon, se on ihan siinä normaalilla paikalla.

No, kun jäin pois bussista, tulin tulokseen, että se keskussairaala on ihan pirun iso kokonaisuus. Ei vain yhtä tai kahta rakennusta, vaan koko tien toinen puoli oli jonkinlaisia sairaalarakennuksia. Melkein aloin itkeä. Yritin katsella ympärilleni ja näin sitten jonkinlaiselta pääväylältä vaikuttavan tien siellä sairaalan pihassa, joten päätin suunnata sinne. En nähnyt missään kyltissä sanoja "perusterveydenhuolto", joten ajattelin, että varmaan sitten pääovista vain sisään. Sinne oli niin pitkä matka, että olin ihan poikki ja hikinen ja purin huulta, jotta en alkaisi itkeä. Melkein jokaisella askeleella ynähdin hieman kivusta, koska se kaikki oli vain niin ylivoimaista ja itsensä tunsi niin heikoksi ja sen matkan niin pitkäksi.

Lopulta pääsin perille ja menin neuvontatiskille ja hymyillen kysyin, että mihinhän minun kuuluisi mennä, kun minun käskettiin vain tulla tänne. Yritin kaivaa sitä lähetekuorta laukustani ilman, että sauvat kaatuisivat, mikä ei ollut niin helppoa. Näytin sitä ja sitten he siellä sanoivat, että olet kuule väärässä paikassa, tuosta ulkoa tuonne kulman taakse ja sitten portaat alas ja sitten oikealle, niin olet siellä missä pitää. Yritin pidätellä itkua, mutta en vain pystynyt siihen enää. Aloin vain itkeä niin että en edes nähnyt mitään, enkä pystynyt edes sanomaan mitään, vaan minä vain romahdin ihan kokonaan.

Siinä vaiheessa joku tuli sieltä kopista ulos ja ohjasi minut tuolille istumaan ja sanoi, että kutsuisi jonkun hakemaan minut siitä pyörätuolilla. Nyökkäsin, mutta en voinut sanoa mitään, kun vaikka itku oli hieman laantunut, olin alkanut hyperventiloida. Joku vanha pariskunta meni siitä ohi ja nainen ihmetteli, että mikä sinua tyttöä on noin kovaa sattunut, älä huoli kyllä sinä tulet terveeksi. Sitten aika pian tuli se tyyppi hakemaan ja siinä vaiheessa oli kiusaantunut olo, kun kasvoni olivat taatusti itkemisestä ihan punalaikukkaat ja edelleen hyperventiloin hieman, ja tämä minua hakemaan tullut tyyppi oli suunnilleen minun ikäiseni mieshoitaja. Lähinnä yritin olla cool ja vaikuttaa urhealta ja ylpeältä, vaikka olin niin säälittävä siinä nyyhkyttäessäni, kun jalkaan oli tullut pikku kuhmu.

Sitten tuli inhottavin vaihe: odottaminen. Ensin odotin, että pääsin ilmoittautumaan ja samalla huomasin, että oli kello oli jo melkein kaksitoista. Olen myynyt yhtä esinettä netissä ja ostaja löytyi Helsingistä ja sanoivat, että helpoiten menee, jos tulevat vain hakemaan sen. Heidän oli määrä tulla juuri sinä päivänä joskus kello kahden jälkeen. Kun mietin, että pitäisi laittaa viestiä, että saattaa olla että olen itse vähän myöhässä, koska olen sairaalassa, kännykkä ilmoitti, että siitä on akku melkein loppu. Yritin epätoivoisesti etsiä pistorasiaa, ja kun olin jo luovuttaneena istunut alas, huomasin, että yksien tuolien lähellä oli kuin olikin pistorasia! Laturikin oli mukana, joten luojan kiitos sain järjesteltyä asioita. Laitoin Jaskallekin viestin, että voisiko hän tulla heittämään minut kotiin joskus myöhemmin.

No, loppujen lopuksi kaikki meni aika nopeasti, sillä koko homma terveysasemineen ja siirtymisineen ja röntgenkuvineen ja kipsaamisineen vei "vain" viisi ja puoli tuntia, mutta se oli todella rankkaa. Tuli taas muistutus terveydenhuollon nykyisestä byrokratiasta, kun ensiksi minua arvioi terveysaseman sairaanhoitaja joka on sitä mieltä, että se on kuvattava. Lääkärillä ei ole aikaa, joten seuraavana päivänä tämä sama sairaanhoitaja arvioi saman jalan uudelleen. Sitten odotuksen jälkeen saman arvioinnin tekee lääkäri: katsoo jalkaa minuutin ja sanoo, että se on kuvattava, kirjoitan lähetteen. Keskussairaalassa sitä katsoo taas lääkäri (odotuksen jälkeen) ja sanoo, että se on kuvattava. Sitten lopulta pitkän ketjun jälkeen ja ennen kaikkea pitkän odottamisen jälkeen se kuvattiin.

Röntgenkuvat olivat hienot. Jalkani on luustoltaan todella hieno! Tuli melkein House-fiilis, kun katseli sitä omaa jalkaa sinä luuversiona. Se uloin jalkapöydän luista on murtunut keskeltä. Minusta näytti että se olisi ollut poikki, mutta murtumasta kuitenkin puhuttiin, mutta en toisaalta tiedä, sanotaanko edes, että jalkapöydän viides luu on POIKKI. Mutta ainakin murtuma on iso ja rakokin siinä luiden välissä oli jotenkin hurja. Leikkausta ei kuitenkaan kuulemma tarvita, koska ne luun päät ovat valmiiksi jo hyvässä asennossa. Sitten kipsattiin ja kysyttiin vielä, että onko väliä, joten koska siinä vaiheessa oli jo parempi fiilis, hykertelin melkein itsekseni ja valitsin luonnollisesti mustan. Se on jotain synteettistä kipsiä, ei sitä oikeaa ja se on ihan hieno. Varpaat tosin näkyvät, mistä en tykkää, minkä lisäksi kaikkien varpaiden juuret ovat tummia sen laajan jättiläismustelman takia, joka minulla jalassani on.

Jaska tuli sitten viemään minut kotiin, oli huomaavainen, Helsinki-hommakin onnistui todella hyvin. Huomenna houkuttaisi lähteä keskukselle, mutta se tuntuu vain niin kovin työläältä ja pelkään, että sitten voisi tulla vastaan taas se fiilis, että hajoaa, kun ei yksinkertaisesti jaksa. No joo, mutta eiköhän tämä tästä. Pitäisi ehkä sitten terapiassa miettiä tuota avun vastaanottamista enemmän. Soitin äidillekin ihan infomielessä ja hän tarjoutui tavalliseen tapaansa auttamaan rahallisesti, kun kerran sanoin, että rahat on todella vähissä, ja hän siirtääkin "hieman" rahaa tililleni huomenna. En tiedä tarkkaan paljonko, mutta neuvottelutaitojeni ansiosta uskon saaneeni alkuperäistä summaa laskettua ainakin 150 eurolla.

Kipsi ei ärsytä vielä, koska jalkaan sattuu paljon vähemmän nyt kun se on siinä jalassa. Veikkaan kuitenkin, että tässä tulevien viikkojen aikana mieli muuttuu. Äh, nyt on nälkä, kun söin tosiaan ensimmäistä kertaa joskus myöhään iltapäivällä, kun tuli pyörittyä sairaalassa niin kauan.