Olette nyt todistamassa täysin totaalista hajoamista. Koulu loppuisi vasta puoli kaksi, mutta minä olen kotona jo nyt. Menin kuitenkin kouluun aamulla. Luulin, että se kauhean jännittämisen tunne helpottuisi siitä ajan mittaa. Mutta ei se helpottanut. Vaikka laskisi kaikki migreenit ja kaikki, niin tämä on pahin olo, mitä minä olen koskaan tuntenut. Minun jalkojani heikottaa. Minun päätäni särkee ja minua pyörryttää ja oksettaa. Olisin varmaan jo oksentanutkin, mutta kun en syönyt eilen, niin ei ole mitään, mitä oksentaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kaikkein oudointa on, että minä en vieläkään tiedä. Oletettavasti Nan on kertonut NN:lle, mutta minä kielsin häntä kertomasta minulle koulussa, miten kävi. Ja minä en tiedä vieläkään. NN:n käytöksestä ei voi oikein päätellä mitään, hän käyttäytyi melkein täsmälleen kuten aina ennenkin. Ei kuitenkaan mitenkään kauhean negatiivisesti, vaan ehkä jopa keskimääräistä positiivisemmin. Eli sen johtopäätöksen voinen vetää, että hän on ainakin aika otettu kiintymyksestäni, vaikka ei tuntisikaan mitään takaisin.

 

Toisaalta heti kun näin Nanin, hän kysyi minulta, että miten voin. Sanoin lähteväni kotiin ja Nan nyökytteli ja sanoi, että ajattelikin, että saattaisin olla aika pahassa kunnossa. Siitä voisi päätellä NN:n reaktion olleen negatiivinen. Mutta toisaalta kun sanoin hänelle, että ihan älytöntä, eihän minulla ole aavistustakaan, mitä tapahtui. Siihen Nan virnisti leveästi. Sitten hän kysyi, että pääsisinkö yksin kotiin vai tulisiko hän saattamaan. Sanoin pärjääväni yksin.

 

Nyt varmaan yritän nukkua vähän ennen iltapäivän autokouluajotuntia. Olo on kauhea, enkä minä uskalla kysyä Nanilta. Minä en tiedä yhtään enempää kuin eilenkään. Minä en osaa edes arvata, miten siinä kävi. En tiedä edes kumpi olisi kamalampaa. Nyt tuntuu, että olisi vain parempi tulla torjutuksi, niin sitten tilanne olisi ohi. Siitä pääsisi eroon. Minun ei tarvitsisi pelätä näin kamalasti. Toisaalta toivon tietysti myös osittain, että NN pitäisi minusta. Se olisi kuitenkin hankalaa minulle. Se olisi käsittämättömän hankalaa, minä en tietäisi lainkaan, miten suhtautua siihen.

 

Nyt on vain kamala olo. Olen ihan hajalla. En usko, että näytin siltä koulussa – veikkaan jopa näytelleeni aika hyvin. Toisaalta, nyt kun lähdin kesken kotiin, niin sitten NN taatusti tietää, että minä tiedän että hän tietää. Näitä loogisia ketjuja taas. Mutta olen vain ihan hajalla, en voinut kuvitellakaan, että tämä olisi fyysisesti näin kauheaa.