Voihan tuska. Siis ihan oikea tuska, ei vain mikään pikkuinen leikkituska, vaan ihan todellisen tuskallisen tuska. Olo on taas ihan kauhea. Olen ihan poikki. Olen ihan palasina. Murusina. Sellaisena hienona hiekkana – ainakin siis jos se menee niin, että mitä pienempiä osia, sitä enemmän on huonosti. En jaksa kirjoittaa blogiin, en jaksa vastata sähköposteihin tai yksäreihin... en mitään! Kaikki on vain tuskaa!

Nukuin yöllä ehkä kolmisen tuntia. Ja näin painajaisia. Eilen oli tarkoitus laskea Kate Austenin kanssa niitä ärsyttäviä kemian laskuja yhdessä yliopistolla, mutta hän ei ilmaantunutkaan lainkaan paikalle. Sitten laskin niitä yömyöhään. Ja sittenkin, kun olisin voinut nukahtaa, olin liian peloissani ja liian ahdistunut. Pikkukamujen tarvitsi päästää vain pieni risaus, niin minä pelästyin kauheasti. Jokainen ääni tuntui tuskastuttavalta. Aina välillä piti sen lisäksi nousta istumaan ja tarkistaa sängyn reunat, ettei kukaan hirviö-ihminen ole ryömimässä tappamaan minua tai muuta vastaavaa. Koko ajan tuntui siltä. Nukuin sykkyrällä, että mikään sängyn reunoilta kurkotteleva ei voisi napata minua jalasta. Ainakaan siis niin hyvin kuin että se olisi oikein houkuttelevasti siinä sängyn reunalla. Joo, olenkohan minä muka oikeasti 19-vuotias?

Painajainen, jonka muistan, ei ollut lainkaan kiva. Siinä minä ja muutama muu (netti-ihminen) olimme koulussa (joka oli kumman tyhjä ja laaja ja epäkoulumainen) ja yritimme piiloilla joiltakuilta. Se oli vähän kuin piilosta, mutta vähän vakavampaa. Jossain huoneessa oli jotain myrkkykaasua ja me menimme sinne. Me teimme jotain, joka neutraloi sen kaasun, mutta unohdimme toisen kaasun. Otimme pois hengityssuojaimet, kun vasta tajusimme, että se toinenkin kaasu oli vielä siellä. Meidän olisi tarvinnut etsiä tietynlainen hengitysjuttu tai muuten olisimme mennyttä. Minä hoipuin hengitystä pidätellen huoneen ovelle ja ovesta toiseen huoneeseen. Siellä oli lipasto. Minä vedin laatikoita auki ja lopulta löysin yhden sellaisen hengitysjutun. Hengitin siitä ja oloni alkoi parantua. Palasin huoneeseen, mutta muut kaksi kaveriani makasivat tajuttomina lattialla. Säntäsin äkkiä toisen luo ja yritin pidättää hengitystäni, jotta voisin pelastaa ainakin hänetkin, jos en sitten sitä toista.

Sitten sieltä toisesta huoneesta kuului ääni. Minä tiesin, että minut oli löydetty. Meidät oli löydetty ja ne tulisivat tappamaan minut. Koska päätin, että minun täytyisi pelastaa itseni eikä uhrata henkeäni mahdollisesti jo kuolleiden tovereideni auttamiseen, peräännyin yhteen nurkkaan. Nappasin jostain kannettavan tietokoneen eteeni ja hengitin mahdollisimman huomiota herättävästi siitä hengitysjutusta. Yhtäkkiä huoneessa oli paljon muitakin. Se oli Messenger. Siis siinä huoneessa näkyivät kaikki ne ihmiset, jotka olivat Messengerissä. Yritin naamioitua heidän joukkoonsa. He eivät olleet tietoisia siitä maailmasta. Minä en ollut Messengerissä, mutta yritin näyttää siltä kuin olisin.

Sitten se huoneen ovi aukesi. Sisään tulivat suunnilleen ikäiseni tyttö ja poika. He näkivät kavereideni ruumiit lattialla ja nauroivat. Sitten he totesivat, että yksi puuttuu vielä – hänen täytyisi olla tässä huoneessa. Yritin olla kuin en olisikaan, kun he katselivat ympärilleen. Sitten he sanoivat, että jaa, eipä taidakaan olla tässä huoneessa, mutta minä tiesin heidän äänensävystään, että he valehtelivat. He olivat hoksanneet minut ja nyt he yrittivät huijata minua.

He kävelivät kuin ohimennen minun luokseni. Nostin katseeni vasta siinä vaiheessa, kun he olivat ihan edessäni ja kuulin, miten ase ladattiin.  Molemmat näyttivät pilkallisilta ja poika tähtäsi minua aseella. Sanoin, että tiesin, että he olivat vedättäneet sillä viimeisellä lausahduksellaan. Poika sanoi sitten siihen, että hän ampuisi minut. Tyttö näytti huolestuneelta. Minun ampumiseni ei ilmeisesti ollut ollut tarkoitus. Poika kuitenkin oli ilmeisen tosissaan. Minä sanoin sitten hänelle, että hän voisi ihan hyvin ampua minut, minä en välittäisi. Todellisuudessa pelkäsin kuollakseni. Poika leikitteli aseella ja osoitti välillä minua ja välillä taas leikitteli lisää, mutta sitten hän yhtäkkiä vei aseen suuhunsa ja ampui itsensä.

Olipas kiva uni. Eilen päiväunilla (miten sikeästi täytyy nukkua, jos torkuillakin näkee unia?) näin myös ahdistavaa unta. Yhtäkkiä tajusin, että olin oudossa altaassa, jossa oli vettä. Minulla oli päälläni vain uimapuku. Paikka oli outo ja näytti joltain vanhalta tehtaalta. Pelkäsin, että altaassa olisi haita ja uin nopeasti läheiselle ovelle, joka vei sisään. Sisällä kävelin hetken ympäriinsä. Siellä oli ruostetta ja rautaa ja vanhoja isoja putkia ja kaikkea sellaista. Se oli vanha paikka ja näytti hylätyltä.

Sitten kuitenkin törmäsin kahteen naiseen. Sanoin heille, että kuulostaisin varmasti typerältä, mutta että en tiennyt lainkaan, miten olin päätynyt sinne ja kysyin, miten pääsisin pois. He katsoivat minuun hetken innokkaasti ja kysyivät sitten, olenko joku testaajatyyppi jostain, joka on tullut testaamaan heidän laitostaan. Vastasin että en ole, mutta he eivät näyttäneet uskovan. He sanoivat vain, että kyllä he tiesivät, että yritin huijata heitä – sehän oli perinne, että  testaajatyypit huijasivat henkilöllisyytensä aina aluksi, jotta saisivat puolueetonta kohtelua. He kysyivät, saisivatko he esitellä minulle hukutuslaitettaan – kun koska minä kerran olin testaaja, niin olisin ammattilaissukeltaja, eikä hukutuslaitteesta olisi minulle vaaraa.

Sanoin jyrkästi, että ei ja kysyin uudestaan, että miten pääsisin pois. He sanoivat, että sen altaan kautta, josta tulinkin. Minä en ollut nähnyt siellä mitään tietä ulos, enkä siis lainkaan käsittänyt, miten olin moiseen paikkaan päätynyt. Päätin lähteä heidän ohjeestaan huolimatta kiipeämään portaita mahdollisimman ylös. Sitten ehkä näkisin jostain ikkunasta millaiselta ympäristö näytti. Minusta tuntui myös epämukavalta, sillä tiesin, että olimme veden alla. Tunsin sen paineen, kun järkyttävät vesimassat puristivat huonetta molemmilta puolilta. Kun lähdin nousemaan portaita naiset laittoivat hukutuslaitteen käyttöön. Koska he olivat päättäneet, että olin testaaja, niin he halusivat ihan välttämättä näyttää minulle, miten hienosti se toimisi.

Vettä oli joka puolella ja se törmäsi minuun suurella paineella ja esti minua uimasta tai pääsemästä pinnalle. Koko huone alkoi täyttyä vedellä ja minä olin edelleen vesimassojen pitelemänä pinnan alla. Pakokauhu alkoi iskeä ja tein kaikkeni räpiköidäkseni pintaan. Lopulta pääsin pintaan ja naiset sulkivat hukutuslaitteensa. He näyttivät äärimmäisen vihaisilta. Olin räpiköidessäni murtanut vahingossa joltakulta käden ja he olivat suuttuneita siitä, miten olin käyttäytynyt niin typerästi, etten voinut edes katsoa, mitä tein. Valitin sitten heille, että olin hukkumaisillani, enkä voinut muuta. Naiset käskivät minua poistumaan (mutta eivät kertoneet vieläkään miten).

Heräsin molempiin painajaisiin. Skippasin tänään myös yleisen mikrobiologian luennot. Muuten olisin saanut nukuttua vain reilun tunnin. Siltikin, kun heräsin, tuntui että sekoan kohta, kun päässä heittää niin pahasti ja todellisuus ja unimaailma ovat ihan sekaisin, enkä tajua, mikä on totta ja mikä ei. Menin laskuharjoituksiin. Olin laskenut neljä laskua. Tai täsmällisesti ottaen 3 ja ¾, mutta se pyöristetään neljään, hmm? Ja nähtävästi muutkin ryhmäläiset ovat ottaneet sen taktiikan, että luottavat tuuriinsa siinä, että heiltä ei laskuja kysytä ja merkitsevät itselleen pari ylimääräistä rastia. Minulta puuttuu vielä puolet. Kate Austen ei ollut laskuharjoituksissakaan.

Mutta olo on kauhea. Yöt ovat pelottavia, enkä uskalla nukahtaa. Jokainen ääni tuntuu vieraalta ja vihamieliseltä, ja koko ajan minulla on tunne, että joku tuijottaa minua parvisängyn jalkopäästä, sieltä, missä tikapuutkin ovat. Viiden aikoihin aamulla olo oli jo niin tuskainen, että tuntui, että tulen ihan hulluksi. Laskin laskuja kolmeen, joten pyöriskelin hereillä ja peloissani yli kaksi tuntia. Olin peloissani ja olen taas peloissani, koska tiedän, että kohta pitäisi taas nukkua ja sitten näkee taas painajaisia. Ja yöllä nukkuminen on niin pelottavaa, ettei se onnistu melkein lainkaan.

 En ole syönytkään kahteen päivään. Olen liian poikki tehdäkseni mitään ruokaa. Minulla on kyllä taas tarvikkeet siihen kana-paprika-juttuun, mutta en jaksa tehdä sitä. Minä vain istun ja luen. Ja olen kylmissäni. Ja peloissani. Ja muutenkin surkea.

Tänään laskuharjoituksista kotiin lähtiessäni mietin, mikä olisi tällä hetkellä unelmien täyttymys. Mistä haaveesta voisi hakea lohtua? Olen taas viime päivinä miettinyt keskimääräistä enemmän NN:ää. Kehitin haaveen, joka on niin epärealistinen, ettei voi koskaan tapahtua, mutta joka saisi minut pillahtamaan itkuun onnesta ja helpotuksesta ja liikutuksesta: Jos NN ilmestyisi yhtäkkiä yliopistolle ja tulisi minun luokseni. Kun kysyisin, mitä hän tekee täällä, hän vastaisi: ”Minä tulin hakemaan sinut kotiin. Eikä sinun tarvitse pelätä enää, eikä sinun tarvitse tulla tänne enää ikinä takaisin.”

Alan lähestyä taas sitä säälittävää jankuttamista, että voi kun olisi joku, joka pitäisi minusta huolta. Plääh. Ei ole, eikä tule olemaan. Pitäisi vain hyväksyä se fakta jo. Melkein pelottaa ajatuskin, että Nan tulee tänne tai että menen kotiin viikonlopuksi. Molemmat olisivat todennäköisesti oikein miellyttäviä, mutta siinä se vika onkin. Satuttaa jo nyt ajatus, että joutuisin palaamaan sitten sen jälkeen takaisin tähän typerään arkeen ja yksinäisyyteen.

Sattuu, sattuu, sattuu. On kylmä ja olo on kummalla tavalla outo. Johtuu varmaan liian vähästä nukkumisesta, niin veikkaan. Tekisi mieli käpertyä nukkumaan taas päiväunia, mutta se lipsahtaa melkein aina siihen, että nukun koko iltapäivän ja tulen vain väsyneemmäksi ja nukun niin syvää unta, että painajaiset vaivaavat minua. Minä en halua nähdä painajaisia enää. Minä en halua pelätä koko aikaa. Kyllä minä tiedän, että tämä on minun asuntoni ja lukossa ja täällä olen vain minä ja Dostojevski ja Tolstoi, mutta välillä järki ei vain luista ja silloin asuntoni jokaisessa nurkassa piilee jokin hirviö, joka haluaa satuttaa minua.

Ja huomiseksi pitää laskea taas laskujakin.

***

You live long enough to hear the sound of guns
Long enough to find yourself screaming in every night

***