Tänään oli taas yliopistoa ja täysin odottamatta törmäsin Lesteriin. Me ollaan näköjään yhdellä samalla kurssilla. Tietysti olen aina fantasioinut, että ehkä me satutaan jollekin samalle kurssille ja sitä kautta saadaan tutustuttua paremmin, jne. mutta tässä vaiheessa olin jo täysin luopunut toivosta asian suhteen.

Se oli vaikeaa, monellakin eri tavalla. Juteltiin kyllä siinä luokan edustalla varmaan jotain 20 minuuttia, mikä on jo huikea parannus viime syksyyn, jolloin olisin kauheasti halunnut sanoa hänelle jotain, mutta hän seisoi luokan edustalla kuulokkeet korvissa ja ignoorasi minut. Mutta se oli hirveän stressaavaa, koska tänään ennen yliopistolle lähtöä mietin, että pitää suunnitella tiistaiksi joku kysymyslista asioista, joita voin kysyä Lesteriltä, jos vaivaantunut hiljaisuus ryömii keskusteluun. Mutta eihän minulla niitä nyt ollut valmiina.

Ja Lester tunsi sieltä muitakin ihmisiä: hän moikkasi yhtä naista ja vaihtoi kuulumisia yhden kurssille myös tulevan miehen kanssa. Siinä vaiheessa kun he alkoivat juttelemaan, minä kaivoin vain kännykkäni esiin, jotta voisin esittää olevani ihan fine asian suhteen, mutta silti harmitti, kun ajattelin, että ai Lester halusi jutella minun kanssani vain siihen asti kun joku oikeasti kiva ihminen tuli siihen. Mutta ei! Kun he olivat vaihtaneet pari minuuttia kuulumisia, Lester kääntyi taas minun puoleeni ja alkoi kysellä minulta lisää jotain juttuja ja sitten juteltiin siihen asti että opettaja tuli. Ja minä testasin häntä menemällä luokkaan ensin ja istumalla alas, mikä tietysti oli sen selvittämiseksi, että istuuko hän minun viereeni. Ja kyllä istui!

Se vaikeus sitten. En tiedä. Se ei ollut maailman paskin keskustelu, mutta se ei ollut myöskään maailman paras keskustelu. Pikemminkin se oli aika keskitasoa. Kotiin tultuani mietin, että mikä siinä sitten oli, joka sai minut tuntemaan oloni suoraan sanottuna hieman pettyneeksi. Mahdollisesti tämä kaikki vaikeus Lesterin kanssa voi lähteä siitä, miten hän reagoi johonkin, mitä teen tai mitä sanon. Tai pikemminkin, että hän ei reagoi. Kerroin esimerkiksi tämän kesän klassikkotarinan, jonka olen kertonut suunnilleen kaikille, koska minusta se on sellainen hauska/turhauttava/facepalm, eli että töissä pomoni oli sanonut, että Amia luepas sinä vielä tämä dokkari läpi, se on jo valmis, mutta katso ymmärrätkö. Ja sitten se insinööri, joka oli kirjoittanut sen, ei ollut osannut englantia kovin hyvin, joten hän oli päättänyt noudattaa "when in doubt, leave it out" -taktiikkaa - kaikkien artikkelien suhteen. Hän oli vain jättänyt kaikki artikkelit tyystin pois, ja vaikka suomessa artikkeleita ei käytetä, englannissa ne ovat aika oleellisia.

Itse en siis meinannut uskoa tuota todeksi, kun näin sen dokkarin ja muidenkin reaktio tuohon on ollut jotain tyyliin "voi hyvä luoja, ei insinöörejä saisi kyllä päästää koskemaan yhtään mihinkään kirjalliseen tuotokseen ikinä". Lester kuitenkin oli vain: "Mm." Se pätee moneen muuhunkin asiaan hänessä: hän ei reagoi tavalla, jolla haluaisin tai edes odottaisin hänen reagoivan. Se tuntuu melkein niin kuin kuopalta keskustelussa: se sotkee minun rytmini ja itsevarmuuteni. Sekin kun käytän sitä taktiikkaani, että kun puhun ihmisten kanssa, viittaan johonkin aikaisempaan asiaan, jonka muistan heistä, jotta voisin osoittaa, että he ovat merkityksellisiä ihmisiä minulle ja muistan heistä asioita. Lesterille selitin, että keväällä kun oli se gradujuttualoitus, se meidän opettaja oli sanonut sitä ja tätä ja tuota. Hän sitten sanoi, että en mä ollut siellä. Minun olisi tehnyt mieli ärähtää, että et ollutkaan, kai minä nyt sen muistan ja että minkä takia kuvittelet, että ylipäätään kerron tätä koko juttua?

Eikä hän todellakaan käytä samaa taktiikkaa minuun, vaan täysin päinvastaista. Minäkin sanoin sen, että hyvä kun yliopisto alkaa, ettei tarvitse ravata enää ihan yhtä usein pk-seudulla, mihin Lester sitten sanoi, että ai niin joo, sä olet käynyt täältä asti siellä töissä. Niin. Mistähän minä olen valittanut siinä meidän ryhmäkeskustelussa KOKO KESÄN!

On olemassa ihmisiä, jotka saavat olon sillä lailla kivaksi, sellaiseksi erityiseksi, sillä lailla kliseemäisesti: "He makes me feel good about myself." Lester ei ole näitä ihmisiä. Välillä mietin, ruokkiiko tuo Lesterin käytös jotain traumatisoitunutta osiota minussa, kun sitähän sanotaan, että traumatisoituneet jotenkin maagisesti hakeutuvat sellaisten ihmisten seuraan, jotka kohtelevat heitä huonosti. Ei sillä, että Lester suoranaisesti kohtelisi minua huonosti, mutta hän tekee ja sanoo välillä asioita, joista jollain tapaa pahoitan mieleni. Ja tuosta kuvauksesta tulee mieleen Jaska, enkä minä halua sellaista suhdetta enää yhtään kenenkään kanssa. Onko se liikaa vaadittu, että mies pystyisi edes jonkinlaiseen kommunikaatioon, josta ei tule paha mieli?

No, huomenna on viimeinen harjoittelupäivä ja sen jälkeen osa-aikainen sopimus. Sinänsähän se ei muuta mitään, mutta tuntuu hienolta saada tämä osio taakse. Ja lauantaina korttipeliä Harjoittelupaikkarohmun kanssa. Ehkä hänen kanssa keskustelu sujuu paremmin. Vähän huolettaa se, että olen taas pettynyt Lesteriin ja olen pettynyt itseeni, koska olen pettynyt Lesteriin, ja olen pettynyt ylipäätään siihen, että taas olin mennyt kuvittelemaan jonkun mystisen yhteyden jonkun miehen kanssa, mutta käykin ilmi, että todellisuudessa hän sanookin vain asioita, joista minulle tulee kurja fiilis. Koska jos minulla on kurja fiilis, riski siihen kasvaa, että puran turhautumistani siihen, että yritän iskeä jotain miestä, jota kohtaan en oikeasti tunne oikeanlaista vetoa.

Kerroin Arrowlle Lesteristä. Tai en varsinaisesti. En kertonut, että se on Lester, vaan "yksi tyyppi yliopistolta", mutta sen kerroin, että välillä tuntuu, että olen ihan myyty hänen suhteensa, mutta että välillä tuntuu, että mistään ei tule hänen kanssaan mitään. Oli kiva jakaa se Arrown kanssa, koska hän sympatisoi. Ja se, että olen puhunut jostain muista ihastuksista (Koodariopettaja) tai joistain, joiden uskon ehkä yrittävän iskeä minua, niin on tuntunut jotenkin epärehelliseltä aina kiertää kysymykset siitä, että mikset mene Tinderiin tai jotain muuta, jonka voisi selittää vain sanomalla: Olen ollut kohta vuoden korviani myöten ihastunut yhteen mieheen, mikä saa pääni ihan sekaisin.

En tiedä. Pää tuntuu ihan oudolta. Kai vaikka en ollutkaan ihan paniikissa Lesterin seurassa siellä yliopistolla, se on kuitenkin sen verran stressaavaa, että siitä toipuminen kestää. Nyt kahden tunnin jälkeen suurin tärinä ja ihan ylenpalttisimmat ylikierrokset alkavat ehkä vähän haihtua, mikä on ihan kiva, koska pian pitäisi mennä nukkumaankin. Tämä koko olo on ihan epämiellyttävä. Se tuntuu jotenkin vähän siltä kuin olisi humalassa: jokin ulkopuolinen tekijä tuntuu estävän minua olemasta niin looginen ja rationaalinen kuin haluaisin olla, minkä lisäksi tämä sama tekijä saa kehoni tuntumaan siltä, että se ei ole ihan minun hallinnassani. Ja vähän tuntuu, että pyörryttää ja ajatukset ovat vähän sumeat, kuin katsoisi jonkun samean lasin läpi. Kun tämä olo tulee silloin kun olen kännissä, en juo hetkeen mitään, jotta ajatus kirkastuisi, mutta en tiedä lainkaan, mikä olisi parannuskeino tässä tilanteessa.

Onneksi ensi viikolla on terapia, tällä viikolla se jäi pois, kun yliopiston ja töiden yhdistäminen oli niin vaikeaa, ettei löytynyt sopivaa terapia-aikaa. Ja joka tapauksessa uusi lehti kääntyy nyt viimeistään huomenna, kun harjoittelu loppuu, varsinainen työsuhde alkaa, siirryn taas päätoimiseksi opiskelijaksi, tapaan ensimmäistä kertaa jonkun näistä meidän opiskelijaporukan uusista ihmisistä ihan vapaa-ajalla - en siis vain kanssaopiskelijana, vaan vähän niin kuin oikeana kaverina.

Että ehkä minä odotan syksyä kuitenkin enemmän kuin pelkään sitä. Paitsi jos pakahdun Lester-yliannostukseen, kun meillä on neljä yhteistä tuntia viikossa. Tai ehkä siitäkin kehittyy edes jonkinmoinen kaverillinen suhde, niin kuin minun ja Arrown välille kesän aikana.

Here's hoping.