Olen kateellinen Odéelle. Se oikeasti ihan tyhmää. Tänään näin hänen kätensä ja huomio kiinnittyi vasemman käden viiltelyarpiin. Olen kateellinen. Olen aina ajatellut, että minä teen hienoja arpia, en sellaisia kuin kaikki muut – ei kaikkia vain suoraan ja järjestyksessä, vaan kaikenlaisia eri kulmissa vinoittain olevia. Mutta nyt sitten näin Odéen arvet. Ne olivat ihan vaakasuoria ja niitä oli paljon. Oikeastaan kyynärpäähän asti kahtena jonona. Vasemmalla puolella oli selkeästi vanhempia arpia. Ne olivat parempia kuin minun. Sellaisia hohtavan valkoisia, jollaisia minulla on vain muutama. Ja sitten oikealla puolella oli uudempia, ehkä suunnilleen alle vuoden ikäisiä, jotka erottuivat vielä tummempina.

Kaikki olivat nätisti rivissä ja paljon. Niin kuin sanoin, oikeastaan kyynärpäähän asti. Kaikki olivat todennäköisesti korkeintaan kolmen vuoden ikäisiä. Pitkä rivi, suorassa ja järjestyksessä ja tiheästi ja juuri hienosti, sillä lailla kuin olisi hankkinut itselleen diplomin siitä, että on käynyt siellä kuuluisalla Pohjalla.

Mutta mitä minulla on? Pieni kasa hassusti harottavia arpia, joista osa on jo niin vanhoja ja mitättömiä, että niistä erottuu vain pienenpieni valkoinen juova, jos katsoo oikein tarkkaan ja läheltä ja oikeassa valossa ja kääntää kättä juuri oikein ja katsoo oikein tarkasti juuri oikeasta kohdasta. Pah.

Tänään oli kuvataideterapiaa. Viiden ihmisen ryhmä ja jokainen maalasi omanlaisensa kuvan. Minä maalasin mustiin pukeutuneen pitkä- ja mustatukkaisen miesihmisen istumaan puuhun nojaten ja näyttämään surulliselta. Taustalla oli kesä ja vihreää nurmikkoa ja sinistä taivasta ja sinisellä taivaalla lintuja. Siitä tuli surullinen olo. Tuli yksinäinen olo, koska pystyin niin samaistumaan siihen fiilikseen: istuu keskellä kesää jossain kivassa paikassa, mutta ihan yksin, eikä sitten millään ole väliä. Sellainen tyhjä fiilis, hieman eksynyt, sellainen tunne, että jotain puuttuu. Sen ohjaajan mielestä se oli kiva ja kesäinen ja sellainen rentoutunut kuva, jossa kuvan henkilö vain istui ja nautti. En oikein tiennyt, miten sanoa, että ei, kun siinä ei ole lainkaan mikään kiva ja nautinnollinen fiilis.

Odéella oli todella kaunis kuva. Musta aurinko ja musta joutsen ja joku puu. Äärettömän nätti. En minä siitä ollut kateellinen lainkaan. Ja hänellä on samanlainen kesätakki, jollainen minulla odottaa vielä naulassa käyttöä. Enkä minä siitäkään ole kateellinen. Vähän nolottaa laittaa sitä takkia kyllä, mutta pitää varmaan heti ensimmäisenä käyttöpäivänä huomauttaa Odéelle, että oho, meillähän on samanlaiset takit.

Mutta jotenkin tuntuu, että perhana, olen vuosien ajan kuvitellut toteuttavani ”visiotani” viiltelyn suhteen, mutta nyt sitten vuosien kärsimisen ja verenvuodatuksen jälkeen törmään johonkuhun, joka on tehnyt sen vain niin paljon paremmin ja hienommin. Ja kaikkein älyttömintä on se, että minä en ole yleensä kateellinen paljon mistään, mutta sitten se kateus iskee tällaisessa ihan älyttömässä asiassa!

Kyllä tuntuu olo taas epäonnistuneelta. Siis väärin viillelty. Pitäisi varmaan harkita jonkun kurssin käymistä tai jotain. Tai sitten pitää Odéen inspiroimana aloittaa koko homma projektiluonteisesti uudestaan.

Perhana. Minulla on sitä paitsi niitä arpiakin ihan liian vähän! Huomenna sukupuu. Se on joku todella syvällinen juttu muka, joka auttaa minua hahmottamaan asioita elämässäni, mutta minusta se on lähinnä vain tylsähkön kuuloista kaaviopiirtämistä, vähän niin kuin tekisi risteytyskaavoja.

Ja Nanilla oli tänään synttärit ja huomenna menen sitten kylään. Eikä minulla ole vielä lahjaa, mutta huomenna pitäisi se kaivaa jostain kaupasta. Minulla kyllä on jo alustava suunnitelma, mutta pitää vielä katsoa. Mutta nyt pitää mennä nukkumaan, kun väsyttää aika kivasti. Ja olen edelleen kateellinen Odéelle niistä arvista.