...mietin menneitä, mutta en kovin usein enää. Eilen sitten sain Facebookin kautta yllättäen viestin. Jos muistatte Jes-nimisen tytön, jonka kaveri olin joskus ala-asteella ja jonka kanssa ei oikein koskaan ollut mitään yhteistä ja kun laitoin välit poikki Merryn kanssa, niin Jes muuttui minua kohtaan kylmäksi ja vihamieliseksi. Hän oli sellainen poikien suosikki ja seurusteli kaiken kanssa mikä liikkui (myös silloisen ihastukseni kanssa, vaikka tiesi kyllä tunteistani poikaa kohtaan) ja neitsyyskin lähti 13-vuotiaana, jne.

Häneltä siis tuli viesti ja hän kysyi, että muistinko häntä ja että olinko sama jonka hän tunsi aikaisemmin. Kirosin raskaasti kun tuo viesti tuli. Olin raivoissani, sillä meillähän ei ollut koskaan ollut yhtään mitään yhteistä! Vastasin hänen viestiinsä lyhyesti, että muistin hänet mutta että en ollut se sama henkilö kuin aikaisemmin. Sen jälkeen ajattelin, että nyt estän koko tyypin ettei hän ikinä enää kirjoita minulle. Niin teinkin. Tänään aamulla mieleni oli vaihtunut ja poistin eston. Kun vaikka hän profiilikuvassaan poseerasikin entisen kiusaajani kanssa ja hänen suosikeissaan oli Big Brother ja Salatut elämät, niin olihan kuitenkin mahdollista, että hän olisi muuttunut. Tuli mieleen ne kerrat, kun olin itse ala-asteella sanonut jotain typerää tai ajattelematonta hänelle, mutta tiesin, että minä olin muuttunut.

Kun Jes kysyi sitten, mitä tarkoitin ja että mikä oli saanut minut muuttumaan, mietin hetken. Sitten laitoin kaikki faktat hieman valehdellen (se Lontoon kurssi oli muuttunut "asumiseksi Lontoossa" ja yksityiset mallihaaveet ja ikkunoista peilailu "satunnaisiksi mallintöiksi"), mutta psykiatrisine osastoineen päivineen. Koska jo ala-asteella kun kävin psykiatrilla koulupelon takia, Thes tiesi siitä. Kun minut raahattiin väkisin kouluun ja kasvoni olivat kyynelten juovittamat, Thes kysyi, että olinko itkenyt. Tuntui oudolta ajatella, että asiat, joista olen kertonut täällä, ovat sellaisia, joita joku toinen on oikeasti todistanut.

Jesin vastaus oli ihan erilainen kuin odotin. Hän kauhisteli sitä, miten ei ollut tiennyt kaikkea, mitä minulle kotona tapahtui ja sanoi, että olin vahva ihminen, kun olin selvinnyt kaikesta ja nyt olin työelämässä. Jes sanoi sitten, että ei hänkään ollut se sama kuin aikaisemmin. Hänellä oli 1,5-vuotias tytär ja hän oli ostanut rivitaloasunnon sieltä pikkukylästä, josta me molemmat olimme. Hän asuu siinä rivitaloasunnossa kaksistaan tyttärensä kanssa. Hän sanoi myös työskentelevänsä paikallisessa ravintolassa tarjoilijana ja tekevänsä mahdollisuuksien mukaan keikkatyötä.

Minä olen kantanut kaunaa ihmisille siitä kaikesta, jota minulle tapahtui, mutta en minä yksin ole muuttunut, vaan entisestä häirikköteinistä ja kiusaajasta onkin tullut aikuinen yksinhuoltajaäiti, joka tekee hanttihommia elättääkseen itsensä ja oman pikkuisen tyttärensä.

Mieleeni tuli myös taas Täydelliset naiset. Ehkä olen katsonut niitä liikaa, kun ne tulevat jokaisessa vaiheessa mieleen, mutta kuitenkin. Tuli mieleeni Gabrielle ja sitten se teini-ikäinen puutarhuri, John Rowland. Aluksi heillä on suhde, joka sitten kariutuu ja vuosia myöhemmin kun Gabrielle on epähienoissa vaatteissa lihoneena ravintolassa kahden ruokaa heittelevän tytön ja miehensä kanssa, hän törmää taas John Rowlandiin. Myöhemmin he juttelevat ja John sanoo, että he voisivat nyt oikeasti aloittaa suhteen, koska hän pystyisi elättämään Gabriellen nyt. Gabrielle kuitenkin sanoo olevansa onnellinen. John Rowland naurahtaa ja sanoo, että näki, miten Gabrielle oli joutunut luopumaan siitä kaikesta mitä oli halunnut. Gabrielle sanoi taas olevansa onnellinen. Ja sitten tilanne keskeytyi. Myöhemmin jakson lopussa näytettiin, miten Gabrielle oli lähettänyt Johnille takaisin kuvauskopissa otetun kuvasarjan heistä kahdesta ja repinyt sen niin, että hän ja John olivat erillään. Ja hän oli oikeasti onnellinen.

Niin olen minäkin. Tämä on tällainen rauhoittava mukava tunne, kun ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa katson taas taaksepäin ja Jesin viestin jälkeen selasin hänen kavereitaan ja heidän kavereitaan - etsien kaikkia niitä tuttuja, jotka ennen olivat niin suuri ja merkityksellinen osa elämääni ja joita ilman en osannut kuvitella elämää. Edelleen olen tottumuksesta ajatellut, että lukiossa ja koulussa olivat elämäni parhaat vuodet. Nyt kuitenkin itsekin lihoneena ja välivuosia pitäneenä ex-mielenterveyspotilaana työelämässä huomaan, että en oikeastaan kaipaa entiseen. Itsekin yllätyn sanoessani niin ja tajutessani, että se onkin oikeasti totta.

Pitää ruveta taas vaihteeksi töihin.