Seitsemänneksi viimeinen. Tai neljästoista, jos sen haluaa suoraan ilmaista. Tuolla tarkoitan siis sitä konsertin esiintymisjärjestystä. Tällä kertaa sain onneksi soittaa ennen taukoa, sillä on kauheaa, kun tietää, että tauon jälkeen täytyy vielä soittaa.

No, minä hermoilin tätä esiintymistä enemmän kuin sitä edellistä, vaikka silloin kappaleeni oli paljon nopeampi ja vaikeampi. No, kävelin kuitenkin vuorollani sinne flyygelille, niiasin, säädin tuolin ja istuin. Muistin, mistä kappale alkoi, vaikka minusta tuntuu, että aksentit eivät olleet ihan niin kuin niiden olisi pitänyt olla. Yhdessä kohtaa soitin aika lailla vikaan, mutta se kuulosti niin paljon oikealta, että pystyin jatkamaan ihan suoraan, enkä usko, että kovin moni edes huomasi sitä söhlästä. Sitten kuitenkin tuli se toinen kaikkein vaikeimmista kohdista. Siinä oli sointuja ja pelkäsin kuollakseni, että en muistaisikaan niitä. Minä kuitenkin muistin. Olin siitä sitten niin huojentunut, että soitin vikaan kaikkein helpoimmassa kohdassa heti sen jälkeen.

Itse asiassa en soittanut vikaan, mutta hyppäsin kokonaan muutaman tahdin yli, ja kun tajusin sen, niin se oli sellainen isku kasvoihin ja käteni pysähtyivät ja ajattelin: "Voi *piip*! Mä soitan väärää kohtaa!" Kului ehkä kaksi sekunttia, kun olin ihan jähmettynyt ja koko sali oli hiljaa, ja soitonopettajani takuuvarmasti ajatteli, että nyt minä tein sen taas. Olen todella taitava unohtamaan yhtäkkiä mitä minun pitäisi tehdä ja sitten minä en pääse siihen enää kiinni. Lainkaan. Mutta tapahtui jotain käsittämätöntä, sillä sen kahden sekunnin jälkeen jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja soitin kappaleen virheettömästi loppuun.

Okei, kun tajusin, että olin soittanut vikaan, niin siitä hetkestä lähtien puna kasvoillani syveni siihen viimeiseen säveleen asti ja lopussa oloni oli aika tuskallisen kuuma, kun tunsin kasvojeni hehkuvan kirkkaanpunaisina. Minä en punastu kauhean usein, mutta kun punastun, punastun sitten oikein kunnolla. Opettaja tuli sitten heti luokseni, kun olin ehtinyt istuutua ja sanoi, että se meni hyvin. Pyöräytin vain silmiäni ja totesin epätavallisen oikeasti ja lannistuneesti, että minä unohdin. Soitonopettaja kuitenkin sanoi, että oli taito osata jatkaa siitä, mihin sotki ja soittaa sitten loppuun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se lohdutti hieman. Mieluummin soittaisin kyllä täysin virheettömästi. Ja yleensä minä kyllä menen ihan sekaisin siitä jos teen virheen. En käsitä lainkaan, miten tänään pystyin jatkamaan ihan oikein ja vielä niin nopeasti.

Tunnen oloni myös taas vähän paremmaksi. Olen ollut viimepäivinä äärettömän stressaantunut. Paitsi, että koeviikko on tulossa (mitä olen jankuttanut täälläkin), minun pitäisi kirjoittaa äidinkielestä essee, biologiasta analyysi energiankäytöstä ja ruotsista yhdestä kappaleesta tiivistelmä. Nyt sitten oli vielä yllättäen tämä konserttikin.

Ja NN on myös saanut minut aiheuttamaan lisää ongelmia itselleni. Yritän vain jatkuvasti pitää kiinni siitä, mitä hän joskus oli, ja kieltää kaikki typeryydet, mitä hän on tehnyt. Ennen hän sai minut tuntemaan itseni erityiseksi, mutta nykyisin tunnen oloni vain entistä hylätymmäksi. Ennen hän tuli viereeni istumaan uuden aineen tunneilla ja teimme paritöitä yhdessä, ja sitten hän tuli joskus istumaan kanssani samalle sohvalle tai minä menin istumaan hänen kanssaan samalle sohvalle. Joskus hän oikeasti sanoikin jotain tai jos ei sanonut, niin me olimme molemmat vähän niin kuin yhdessä yksin. Ruotsintuntien välissä hän tapasi ennen katsella täytettyjä eläimiä siinä vieressä, kun minä nojailin yhteen tukipuuhun. Hän istui yksikseen pöydän ääressä ja jos olisin uskaltanut, olisin voinut mennä juttelemaan hänelle...

Mutta nyt. Nyt ruotsintuntien välissä minä jään yhä siihen samaan kohtaan nojaamaan vitriinin tukipuuhun, mutta hän lähtee suosikkijengin mukana pihalle. Ennen hän meni aina sinne minne itse halusi, mutta nykyisin hän roikkuu sen suosikkijengin mukana ihan kaikkialle. Eikä hän istu viereeni. Emmekä tee paritöitä yhdessä. Eikä kumpikaan mene juttelemaan toiselle. Sohvallakaan hän ei enää istu. Okei, sohva on romahtanut puoliksi, mutta siinä vieressä on penkki. Ei hän silläkään istu enää ikinä. Hän mennä viipottaa kaikki välitunnit suosikkijengin kanssa ympäri koulua ja ruokatuntisin (ja joskus välitunneillakin) lähtee autolla tuntemattomaan paikkaan x (ehkä kotiin?) ja palaa vasta muutamaa minuuttia ennen tuntien alkua, ja silloin hän liittyy heti suosikkijengiin.

Tänäänkin kun hän kerrankin istui paikallaan jossain (penkillä), niin hän oli tavalliseen uuteen tapaansa suosikkijengin mukana. Sitten he nauroivat katketakseen kaikille uloste -jutuille ja muille vastaaville. Sitten minä häivyin takaisin äidinkielen luokkaan kesken välitunnin. Minä en ole ikinä omasta tahdostani ja aloitteestani siirtynyt kauemmas NN:stä. Eikä se ollut edes mikään passiivinen mielenosoitus, vaan minä tunsin, että halusin vain jonnekin muualle. Halusin vain jonnekin, missä minun ei tarvinnut nähdä eikä kuulla häntä enää.

Minua inhottaa se, että joillain ihmisillä on minuun näin suuri vaikutus. Ja lisäksi inhottaa, että kun NN yritti keventää silloin täälläkin mainitsemaani yllätysparityöskentelyä, minä olin niin ahdistunut, että en saanut sanaa suustani. Viimeinen sanani hänelle olikin englantia. Eikä hän edes kuunnellut sitä loppua. En vain voi olla ajattelematta, että se oli ainutlaatuinen tilaisuus keskustella taas hänen kanssaan, mutta minä ja typerä ahdistukseni möhläsimme sen. Ja nyt hän on ihan erilainen, ja minä olen hänelle sitä, mitä olen kaikille muillekin luokkalaisilleni: ilmaa. Eivät luokkalaiseni varmasti tahallaan minua unohda ja kohtele ilmana, mutta minä olen yleensä niin huomiotaherättämätön ja hiljainen, että he eivät vain muista minua. He eivät vain huomaa minua. Ja nyt NN on liittynyt samaan joukkoon. Kaiketi hän on sitten oppinut nyt virallisesti koulumme tavoille.

Tuntuu kauhealta, että kun hän yritti puhua minulle ja lähestyä minua, niin ajoittain minä ahdistuin siitä niin, että minun oli pakko vetää sitten etäisyyttä häneen. Ja kun tein niin, hän veti itsekin etäisyyttä minuun ja nyt tuntuu kuin hän olisi ihan kokonaan poissa. Ennen niitä keskustelu -mahdollisuuksia oli useita yhden päivän aikana, mutta nykyisin niitä ei ole ainuttakaan koskaan. Hän ei ole enää yksin yhtään missään. Ja minä olen. Hän on omassa suosikkijengissään ja minä olen ihan yksin, jos Nan ei satu olemaan paikalla.

Tämä on taas ihan epäloogista! Pelkään häntä ja sitä, että hän puhuisi minulle tms., mutta kuitenkin pelkään myös sitä, että hän ei tee niin. Tunnen oloni taas äärettömän tyhmäksi. Mutta niin, (tuota oikeusjuttua edelleen miettineenä) ehkä minä sitten ansaitsen tämän. Ehkä jotkut (en tarkoita ketään (=Mizaria) henkilökohtaisesti, vaan kaikkia sillä tavalla ajattelevia yleisesti) ovat sitä mieltä, että on oikein minua kohtaan, että olen surullinen. Minä torjuin NN:n ja pakenin, mutta kun hän tekee samoin, itken itseni kuiviin. Mutta vaikka tiedostan, että jotkut pitäisivät tätä itkuani oikeudenmukaisena, niin ei se ainakaan helpota minun oloani mitenkään.

Mietin tänään uskonnontunnilla, että jos joku kyläläinen näkisi minut sellaisena, mitä silloin olin (täysin lannistunut, hiljainen ja luovuttanut), niin taatusti hän olisi sanonut, että minun pitää kasata itseni ja olla pirteämpi. Että en kai minä halua omalla käytökselläni ajaa niitä loppujakin minusta välittäviä ihmisiä pois.

Totuus kuitenkin on, että minä en tiedä mitä haluan. Minä en halua olla mitään. Siltä kannalta katsottuna on helpotus, että ihmiset menevät pois ja että jään yksin. Sitten minulla ei olisi enää ketään, jota voisin loukata tai josta voisin pitää kiinni, joten voisin tehdä itselleni kerrankin mitä itse haluaisin. Voisin vain lakata olemasta ja muuttua vain tyhjyydeksi. Kieltäytyä elämästä ja elää taas siinä sumumaailmassa, kuolla sitten ja päästä vihdoinkin täältä pois.

Joo, oikeassa olette. Minua lapsettaa taas.