Päivän keskustelu<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Amia: *makaa sängyssä juuri heränneenä, kun kännykkä soi yöpöydällä: Amia katsoo, että se on äiti ja vastaa* ”Hei.”

Äiti: ”Jaa, en näköjään herättänyt.”

Amia: ”Mm...”

Äiti: ”No kuulukos sinne mitään erityistä?”

Amia: ”Ei.”

Äiti: ”No ei tännekään. Paitsi että koira on huonona. Tänäänkin kun mä aamulla vein sen vähän kävelylle, niin se ei suostunu kävelemään ollenkaan, vaan meni vaan maata ojaan ja oksensi siellä.”

Amia: ”Mm.”

Äiti: ”Mutta millanen sää sielä on?”

Amia: *vilkaisee ympäriinsä huoneessaan: verho on kiinni, eikä mistään näe ulos, joten päättää keksiä omasta päästään, koska ei halua kuunnella valitusta pitkään nukkumisesta* ”Täällä on pilvinen sää mutta ei sada mitään.”

Äiti: ”Okei. Onko siellä yöllä satanut lunta, niinku säätiedotuksessa luvattiin?”

Amia: ”...Ei.”

Äiti: ”Okei. Täällä on satanu pari senttiä, mutta nyt se on sulamassa jo pois.”

Amia: ”Mm.”

Äiti: ”Miten kaukana sä oot pakastimesta?”
Amia: ”Kaukana.”

Äiti: ”Ai jaa. Mutta sitten ku sä meet jonnekin pakastimen lähelle, niin voitko sä ottaa ne kanajutut ja laittaa ne jääkaappiin, ku jos mä teen niistä jotain huomenna kun me tullaan.”

Amia: ”Okei.”

Äiti: ”Muistatko sä nyt ihan varmasti?”

Amia: ”Joo joo!”

Äiti: ”No jos mä soitan sitten huomenna ennen ku me lähdetään?”

Amia: ”Joo.”

Äiti: ”Soitanko mä sittenki, jos me lähdetään joskus ennen yhdeksää jo?”

Amia: ”Joo.”

Äiti: ”Okei, no heippa.”

Amia: ”Heippa.”

 

***

 

Pitkä lainaus. Kertoo ehkä kuitenkin aika paljon. Ensinnäkin näemme vuorovaikutustaitoni puhelimessa ja sitten tuosta varmaan näkee myös jotain minun ja äitini välisestä suhteesta. Että tuollaista. Ja minä olin aivan uskossa, että he tulevat jo tänään takaisin, mutta jaa... Mitäpäs väliä sillä oikeastaan olisi. Ja ulkona ON pilvinen sää eikä mitään sada, mutta yöllä on satanut hieman lunta.

 

Näin taas paljon unia ja nukuin muutenkin kauhean katkonaisesti. Toisaalta niin nukun aina, kun olen yksin kotona. Se saa minun oloni jotenkin hermostuneeksi ja stressaantuneeksi. Kännykän herätys oli soimassa kahdeksalta, kun piti tänään herätä laskemaan sitä matikkaa. Kahdeksalta sitten kun se soi, ajattelin, että maailman kaunein ääni on kännykän herätys. En tiedä miksi. Jotenkin se kuulosti vain kauhean hienolta. En kuitenkaan herännyt, vaan jatkoin nukkumista. Heräsin lopullisesti vasta puoli yksi.

 

Yhdessä unessa oli englannin YO-kirjoitukset, mutta minä olin niistä tunnin myöhässä. Kauhea painajainen, olin jotakuinkin kauhuissani, mutta pääsin vielä kokeeseen. Minä olin kuitenkin unohtanut harjoitella ja aineosiossa ne aiheet oli jotenkin kummallisia ja sellaisia, että olin jo yhdestä ainakin kirjoittanut jo aineen. En myöskään muistanut, että kun opettaja on sanonut meille, että vaikeista rakennemuodoista ja sanonnoista saa plussaa, niin että mitä ne vaikeat rakennemuodot ovat eikä mieleeni muistunut edes yhtään sanontaa!

 

Toisessa unessa näin unta yhdestä pikkutytöstä, joka oli ala-asteen ykkösellä, kun minä olin kuudennella luokalla. Hän kertoi minulle, että joku kirvestyyppi oli melkein tappanut hänen isänsä, mutta huomannut sitten, että hän olikin väärä henkilö. Sitten hän näytti kelloaan ja siinä oli ajastin, joka kulki taaksepäin. Minä mietin, että miksiköhän hänellä sellainen oli. Se oli jo hyvää vauhtia lähestymässä nollaa, kun tajusin, että sehän mittasi sitä, että koska se kirvestyyppi tulee tappamaan meidät. Ei kiva uni.

 

Ja sitten vielä yksi uni, jossa oli penkkaripäivä. Kierrettiin ympäriinsä asuissa ja minusta se oli kauhean kivaa. Sitten meillä oli vielä joku juttu koululla ja meidät jaettiin kolmeen eri ryhmään ja opettajat selitti meille jotain. Me päästiin aikaisin, mutta muut ryhmät pääsi myöhemmin. Neiti HS, joka oli ollut samassa ryhmässä kanssani, kysyi minulta, että lähtisinkö heti siihen englannintenttiin (joka oli ilmeisesti samana päivänä) vai kävisinkö kotona ensin. Sanoin, että menisin kai suoraan siihen tenttiin. Jäin norkoilemaan sinne koululle, koska halusin nähdä NN:n. Vihdoin muutkin ryhmät pääsivät ja minä tiirasin väkijoukkoon, jotta NN ei vain pääsisi livahtamaan huomaamatta. Sitten minä näin hänet. Aluksi pelkästään vilaukselta niin, etten ollut edes varma, oliko se hän, mutta sitten kunnolla. Ja siihen minä sitten heräsin ja kello oli puoli yksi.

 

Olen miettinyt vähän taas asioita. Lähinnä sitä, että mikä saa aikaan sen fiiliksen, että tuntuu siltä, että melkein tekisi mieli lähettää viesti NN:lle. Tänäänkään sitä ei ole ollut. Tulin sitten ajatelleeksi, että se taitaakin mennä epäloogisesti niin, että minun tekee mieli lähestyä NN:ää, kun ympärilläni on paljon ihmisiä. Se on outoa, koska silloinkin, kun minulla oli se fiilis, niin minä tunsin oloni kauhean yksinäiseksi. Siksi ajattelinkin perjantaina, että nyt viikonloppuna minä sitten varmaan saan niin voimakkaan fiiliksen, että lähetän oikeastioikeasti sen viestin. Mutta ei. Minä olen yksin kotona enkä ole ollut yhteydessä niin yhtään kehenkään, mutta mitään fiilistä NN:lle viestittämisestä ei ole tullut.

 

Kun minä tajusin tämän, ensimmäinen ajatukseni oli, että voi luoja, minä todellakin rakastan häntä. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että se ei välttämättä todista sitä. Se voi myös tarkoittaa, että kun olen yksin, kaipaan kaikkia ihmisiä, enkä häntä erityisesti ja että kun ihmiset ovat ympärilläni, minulla ei ole ketään muuta ikävöitävää kuin hänet. Ei sillä, ei minulla nyt ole kauhean ikävä ketään. Ei tee mieli soittaa tai puhua yhtään kenellekään. Vain katsoa telkkaria ja lorvailla ja tehdä kaikkea hyödytöntä. Mutta sitten, kun en ole yksin, vaan ihmisiä on ympärilläni, niin sitten tunnen oloni melkein yksinäisemmäksi. Jos olen yksin, minulla ei ole niin kauhean ikävä NN:ää. Mutta jos minä näen muita ihmisiä ja puhun heille ja vaikka mitä, niin silloin minulla on ihan järjetön ikävä häntä.

 

En minä tiedä miksi. Ei kai siinä ole mitään logiikkaa. Tai ehkä ne muut ihmiset korostavat sitä, millaista on, kun NN puuttuu. Tai siis, kun olin autokoulussa, tuli voimakas fiilis siitä, että pitäisi viestittää NN:lle. Kun olen koulussakin eikä NN ole siellä, niin tulee kauhean yksinäinen olo. Jotenkin se yksinäisyys ja surullisuus iskee, kun tajuaa, että tällaista olisi ilman NN:ää.

 

En tiedä. Tämä on epäloogista. Olen tässä miettinyt, että minä olen törkeän epälooginen ihminen. Vähän aikaa sitten minulle sanottiin, että olen jotenkin hassu muihin ihmisiin suhtautumisessa: ”No kun kaikki menee vähän niin, että toisaalta niin, toisaalta näin. Toisaalta pidät ihmisistä, toisaalta et päästä oikein ketään kauhean lähelle. Toisaalta haluat olla yksin, toisaalta et.” Kun sitä ajattelee, niin aika törkeän osuva kuvaus. Noin se oikeastaan on melkein täsmälleen. Ei tee asioita mitenkään kauhean helpoksi muuten.

 

Minä en usko, että on yhtään ihmistä, joka tuntisi minut kauhean hyvin. Tai siis, netti-ihmiset ovat asia erikseen, mutta IRL-ihmisistä en usko, että kukaan oikein saa minusta kauheasti sellaista oikeaan osuvaa ja täsmällistä kuvaa. Tämä blogini toimii melkein kuin vastapainona sille, että oikeassa elämässä olen kauhean eristäytyvä enkä kerro ihmisille paljon mitään yhtään mistään. Olen kauhean paljon yksin. Tai siis, en puhu edes perheeni kanssa oikein mitään, olen vain eristäytyneenä jossain. Ja Nania ei tule nyt etenkään kauheasti nähtyä, joten pääasiassa olen ihan yksin. Ei se tunnu niin kauhean pahalta, se on ihan kivaakin. Toisaalta sitten, kuten tuossa lainauksessakin sanottiin, tulee joskus sellainen olo, että se tuntuu vain äärettömän pahalta asialta.

 

Ja toisaalta se menee tosiaan noin, että minä pidän kauheasti monista ihmisistä koulussakin, mutta se on vain sellaista... Etäpitämistä. He ovat minulle tärkeitä, vaikka he eivät ole missään konkreettisissa tekemisissä minun kanssani. Mutta sitten, kun joku on konkreettisissa tekemisissä minun kanssani, olen hyvin varuillani koko ajan, enkä halua päästää yhtään ketään liian lähelle.

 

Tuonkin takia ajatus, että minusta ja NN:stä tulisi jotain, tuntuu jotenkin hermostuttavalta. Miten ihmeessä minä pystyn päästämään häntä yhtään lähelle? Ja jos minä teen itse aloitteen, niin minun ei todellakaan kuulu olla se, joka sitten on se varuillaan olevampi osapuoli. Mutta miten minä muka tekisin sen? Minä yritän olla kauhean hauska IRL. Tai en hauskahauska, mutta sillein, että sellaiset edes hieman vakavammat asiat ovat sellaisia, jotka kärjistän yli tai joiden perään minun pitää liittää joku vitsi. Minä en vain OSAA puhua vakavista asioista. Minä en osaa sanoa ”olen surullinen” tai mitään sellaista. Kyllä minä niitä voin kirjoittaa, kyllä minä tunnen niitä ja täällä blogissa ne näkyy tulevan päästäni ulos tuosta vain. Mutta IRL niitä ei ole. Minä en vain näytä tunteitani IRL. Ainakaan siis niin, kun olen jossain suorassa vuorovaikutuksessa. Jos olen surullinen, niin sitä ei näy. Minä hymyilen ja olen kuin aina ennenkin. Jos olen vihainen, niin sen saattaa nähdä hieman, mutta ei sitäkään paljon. Jos olen yli-ihastunut, niin senkin saattaa nähdä hieman, mutta jos joudun kasvokkain tämän ihmisen kanssa, minun tunteistani ei näy yhtään mitään merkkiä.

 

Näin minä väittäisin. En tiedä, miten oikeaan osun, mutta tuolta se minulle ainakin vaikuttaa. Ja se myös tuntuu hieman sellaiselta. Tai siis niin, että kun on tuollaisessa tilanteessa, niin jotenkin ihmeellisesti onnistun sysäämään ne tunteet jonnekin syrjään. Ne siirtyvät pois minun tietoisten ilmeideni tieltä ja pois niiden asiallisten ja laimeampien tuntemuksien tieltä, jotka näkyvät niissä keskustelutilanteissa.

 

Mutta siis ajatelkaa nyt tilannetta, jossa minä ja NN tavattaisiin jossain. Olisin törkeän nolostunut enkä pääsisi siitä tyylistä, millä puhun esim. Nanille. Ensimmäinen tapaaminen kaksistaan. Ja mitä minä sanoisin? Miten minä reagoisin? Veikkaisin, että minulta tulisi joku kommentti tyyliin: ”Mä jo luulin, että sä et tuu ollenkaan.” Ei mikään ujostelevaujosteleva, vaan sellainen... Juuri sellainen kommentti, mitä minä sanon yleensäkin. Minä olisin luultavasti niin hermostunut, että joko a) olisin koko ajan ihan hiljaa tai b) höpöttäisin non-stoppina ja vetäisin kaiken yli. Kumpikaan ei ole hyvä vaihtoehto, enkä edes tiedä kumpi olisi pahempi.

 

Mutta ajatelkaa! Minä ja NN tavattaisiin jossain ja sitten minä heittäisin koko ajan kauheaa läppää jostain niin kuin jollekin kaverille. Ja sitten kun on vielä se, että minä en halua, että ihmiset koskevat minuun. Minä en tykkää edes kun vaikka äiti koskee minuun. Joten kuvitelkaa tilanne: Minä ja NN, yhdessä paikassa x, minä höpötän kuin kaverille ja vältän kaikin tavoin koskemasta häneen. Mikä fiilis tulee? Ei ainakaan se, että välittäisin hänestä kauhean paljon, ainakaan muulla tavoin kuin kaverina.

 

Tämä on vain niin tyhmä tunne, sellainen minua koskettava tunne, joka siis pitää salata. Miten minä sitten muka voisin päästää sitä näkymään edes hieman? Miten minä voisin saada itseni päästämään NN:n edes hieman lähelle? Okei, ei näiden asioiden kuulukaan mennä nopeasti, mutta minä olen niin surkea, että se veisi varmaan tuhat vuotta. Tai siis, olen jo kaksi vuotta saanut lukea kaikista joulukorteista ja ystävänpäiväkorteista ja synttärikorteista, että olen tärkeä Nanille. Nyt minä vihdoin ja viimein pystyn edes harkitsemaan, että kirjoittaisin Nanin korttiin jotain sellaista. Se ei ole edes mikään iso juttu! Ihmiset sanovat sitä kavereilleen koko ajan! Minä en sano. Minä en halaa ihmisiä, jos ei ole ihan pakko. Tietysti Nankin on minulle ihan järjettömän tärkeä, mutta sehän on itsestäänselvyys! Miksi minun pitää sitten sanoa se?

 

Se on kuin minulla olisi joku tietty piste, johon asti minä etenen ihmissuhteissa, kuten muutkin ihmiset, mutta sitten siinä yhdessä pisteessä minä vain jämähdän paikoilleni. Niin se ei ole kauhean helppoa. Ei etenkään, jos se toinen osapuoli ei jämähdä siihen, eikä tykkää siitäkään, että minäkään olen jämähtänyt, vaan yrittää saada minua eteenpäin. Sitten tulee vain se ”pois pois pois!” –fiilis. Nan on ollut kauhean kärsivällinen minun suhteeni, tarpeeksi etäinen, mutta nykyisin sekin tuntuu hieman siltä, että pitäisi pystyä hieman enempään. Tai siis ainakin nyt, kun me ei olla enää samassa koulussakaan. Minun täytyy itsekin tehdä jotain, jos meinaan, että minä ja Nan pysytään yhtä hyvinä kavereina vastedeskin. Tietysti minä muutenkin teen jotain, mutta nyt tuntuu siltä, että se vaatii jotain enemmän.

 

Ja NN sitten... Mistä minä tiedän, millainen hän olisi ihmisten suhteen? Millainen hän olisi minun suhteeni... Hän ei vaikuta sellaiselta ”joka hetki pitää olla yhdessä” –tyypiltä, mutta ei ihmisten tarvitse olla edes sieltä ääripäästä, jotta minä tuntisin oloni jotenkin epämukavaksi. Ihmisten tarvitsee olla vain normaaleita, niin jo silloinkin minä olen paljon hitaampi ja tarvitsen enemmän tilaa kuin he ja siten torjun heidän lähestymisyrityksiään. Ja jos NN ei olisi sellainen kuin minä, ei niin varautunut ja epäosaava tällaisissa ihmissuhdeasioissa, niin minä voisin ihan vastoin tahtoani pilata kaiken, kun tuntisin oloni epämukavaksi ja torjuisin häntä ja työntäisin kauemmaksi.

 

Minä olen hidas ja huono. Enkä minä välttämättä osaa ollenkaan. Minun ei kuuluisi edes haluta tehdä aloitetta kenellekään, kun kerran en edes osaa päästää ihmisiä lähelleni. Miksi minä sitten ylipäänsä aion yrittää jotain NN:n suhteen? En tiedä. Se on vain tunne, jota ei saa karistetuksi. Se on niin voimakas, että se jopa voittaa sen ”ei se voi toimia, en minä osaa, mistään ei kuitenkaan tule mitään” –puolen. Mutta ehkä se on vain tyhmyyttä. Vähän niin kuin... kuin haluaisi välttämättä päästä huvipuistoon, mutta ei uskaltaisikaan mennä yhteenkään laitteeseen.

 

En tiedä. Minä en tiedä edes itse itsestäni paljon mitään, niin onko sitten ihme, että muutkaan eivät tiedä?

 

Äh, alkaa olla aika nälkä. Ihmeellistä. Ja kun olen yksin kotona, niin pitäisi varmaan itse tehdä jotain ruokaa. Ja minä tunnetusti en osaa tehdä ruokaa, mutta jos kokeilisi kuitenkin. Selkeitä maailmanlopun enteitä: Amia tekee ruokaa. Ehkä sitä voisi taas kokeilla opetella sitten muutenkin, jos selviän tästä kerrasta hengissä.