Eilen minua ärsytti aika paljon. Ensinnäkin tuskastuin tiettyihin yliopiston tyyppeihin, muutamaan naiseen, jotka ovat joissain samoissa ryhmissä kuin minä. Yksi heistä oli silloin maanantaina siellä baarissa, pelattiin yhdessä, istuttiin vierekkäin jotain reilut kolme tuntia ja sitten eilen oli kuin ei olisi tuntenutkaan minua. Lisäksi yhdellä tunnilla opettaja laittoi meidät työskentelemään taas ryhmissä ja minä olin sitten osa tämän naisen ja hänen kaverinsa ryhmää. No, ensinnäkin minä olin ainoa, joka oli tehnyt ne kotitehtävät, joita meidän piti käydä läpi. Tuo ei sinänsä olisi ärsyttävää, mutta se sopii todella hyvin siihen kuvaan, joka minulla heistä jo tässä vaiheessa on.

Nämä naiset ovat niitä tyypillisiä "suosittuja" oppilaita, vaikka kun terapiassa selitin tuota ja terapeuttini kysyi tuota suosittu-juttua, sanoin, että oikeastaan kun tarkemmin ajattelee, niin varmaan he eivät ole kauhean suosittuja siis kirjaimellisesti, varmaan monet ihmiset eivät heidän seurastaan välittäisi. Mutta he ovat niitä äänekkäitä, jotka käyvät kaikissa bileissä ja joilla on ne omat kaverit jo, sellainen oma pieni ryhmä, johon ei ole asiaa. Ylipäätään nyt mielenterveyspiireissä ja työelämässä pyörineenä olin jo ehtinyt osittain jo unohtaa, että koulussa ei päde se aikuisten ihmisten sääntö, joka pätee melkein kaikkialla muualla, edes suurimmaksi osaksi: kaikkien kanssa on tultava toimeen. Töissä ei voi itse ajatella, että on parempi kuin ne vastaavaa työtä tekevät, vaan on samalla viivalla, paitsi jos jotenkin erityisesti osoittaa paremmuutensa, minkä lisäksi niiden toisten työkavereiden kanssa pitää tulla toimeen ylipäätään kaikissa tapauksissa toimeen, jos ei sitten työskentele ihan yksin, mikä on aika harvinaista.

Mutta ärsyynnyin ja minä ärsyyntyessäni yleensä näytän sen aina jotenkin. En sanonut mitään, en hankkiutunut riitaan, vaan kun käytävällä oli show meneillään, kun yksi näistä naisista, Mulberry-laukkua kantava nuori nainen julisti kovaan ääneen, miten kirja "50 Shades of Grey" loukkaa häntä henkilökohtaisesti, olin kaukana heistä ja lähinnä varmaan näytin kyllästyneeltä ja pyörittelin silmiäni. Nuo naiset ovat vähän niin kuin Salla, mutta potenssiin... jotain todella paljon. Ja Sallakin sentään on ystävällinen, noin yleisellä tasolla, mutta se mielipiteestä kiinni pitäminen oli vähän samanlaista kuin tuolla naisella. Paitsi että Salla perustelee kantansa, ei vain korota ääntään ja toista sitä pääpointtiaan uudestaan ja uudestaan.

Ja siis kuulemma tämä kirja käsittelee BDSM -ilmiötä, ja se on kuulemma ensinnäkin todella huono kirja - minkä minäkin olen kuullut vaikken kirjaa olekaan lukenut - niin sen lisäksi se antaa väärän kuvan BDSM:stä, mikä loukkaa tätä ihmistä, kun hän on kuulemma lukenut paljon aiheesta, ja se ei toimi niin kuin siinä kirjassa ja koska se on suosittu, niin kaikki lukevat sen ja ajattelevat sitten, että tämä on sitten sitä BDSM:ää. Joku mies yritti kommentoida väliin, että tuskin se nyt on tarkoitettu miksikään tiededokumentiksi aiheesta, niin tämä nainen jatkaa vain kovalla äänellä pauhaamista, että se kirja loukkaa häntä henkilökohtaisesti ja pelottaa mitä se kirja saa aikaan joissain muissa ihmisissä, kun siinä kirjassahan se miehen suhtautuminen naiseen oli "borderline criminal". Ja kyllä, nyt kun kuulin jonkun muun käyttävän noita englanninkielisiä termejä suomenkielisessä keskustelussa, tajusin vasta jotenkin, miten todella ärsyttävää se on. Toisaalta jos tuon olisi ilmaissut kuka tahansa muu, niin olisin ehkä ottanut sen ihan piristävänä yhteisenä piirteenä, mutta tässä tilanteessa tuntuu etten halua, että minussa ja tuossa naisessa olisi mitään yhteistä.

Mutta jotenkin muistan taas, miten tulen paremmin toimeen miesten kanssa. Itse asiassa olen yliopistolla keskustellut enemmän varmaan miesten kanssa kuin naisten. Ja ne naiset, joiden kanssa olen havainnut tulevani ehkä parhaiten toimeen, ovat ehkä joitain 40-vuotiaita, eli keskivertoa vanhempia. Mutta nuo baarissa samaan aikaan olleet miehet ovat ihan okei, jotkut heistä ovat jälkeenpäin jutelleetkin minulle, että onko se juttu missä pitää olla, tuolla luentosalissa, jne. Tuntuu että miehet ovat yksinkertaisempia noissa ihmissuhteissaan, eikä kaikki ole sellaista piilosyrjintää, mitä etenkin tuollaisilla tietyntyyppisillä "suosituilla" naisilla usein on. Suurin osa naisistakin on mielestäni ihan okei, mutta heihin on toki hieman vaikea saada luotua kovin läheisiä välejä kovin nopeasti, koska lähinnä heitä näkee luennoilla ja ryhmätunneilla. Mutta sentään he moikkaavat sitten jatkossa, kun heihin törmää jossain.

Toinen asia, jonka kanssa nyt kamppailen, on opiskelutapani jotakuinkin täydellinen muuttaminen. Aikaisemmin minun ei tarvinnut tehdä mitään, tai jos tarvitsikin, en kauheasti nähnyt vaivaa asian eteen. Tunneilla en osallistunut, ikinä, siis ikinä, vaikka olisin tiennytkin vastauksen. En varmaan viitannut kertaakaan koko lukion aikana. Nyt yritän muuttaa tuon ja se on toisaalta helpompaa nyt, koska silloin kolme vuotta sitten Lontoossa se opiskelu ja osallistuminen sujui todella hyvin. Täällä se ei ole läheskään yhtä helppoa, koska tuntuu, että Suomessa nyt vain sattuu olemaan sellainen kulttuuri, että siinä sosiaalisuus on vaikeaa, tai ainakin vaikeampaa kuin jossain muussa maassa.

Tänään sanoin monta asiaa, vastasin moneen kysymykseen, kysyin muutamia kysymyksiä. Tein tätä siellä Lontoossakin, mutta täällä ero on se, että jokaisen kerran kun avaan suuni, tunnen itseni täydeksi idiootiksi. Lontoossa kyselin paljon, koska halusin oppia, ja siitä oli todella paljon apua, mutta täällä se tuntuu vain niin äärettömän paljon vaikeammalta. Kun jotain kysytään, kaikki ovat hiljaa, ihan kaikki. Sitten kun lopulta joku uskaltautuu sanomaan jotain, on edelleen hiljaista, ja sitten kun se sanominen on lopetettu, niin on edelleen hiljaista. Se on todella ahdistavaa, ja huomasin, että ilmeisesti se ei koske vain minua. No, vastasin väärinkin, kysyttiin, mitä eroa näillä kahdella lauseella on, ja minä tulkitsin sen vain ihan väärin. Tai no, en ihan väärin, pikemminkin päinvastoin, mutta kuitenkin. Se oli aika kauheaa, nöyryyttävää, vaikka ajattelin, että se ei olisi sellaista enää. Ja yksi toinen nainen, joka vastasi johonkin kysymykseen, vieläpä oikein, näytti myös todella epävarmalta, kun sitä hänen vastaustaan seurasi paitsi kaikkien opiskelijoiden, niin myös opettajan loputtomalta tuntuva hiljaisuus. Tämä nainen sitten, joka on tähän astisen kokemukseni mukaan yksi parhaista meidän ryhmässä, mumisi sitten siihen pitkään hiljaisuuteen: "Tai sitten ei...?" (Or not...?") Ja hän oli vastannut täsmälleen oikein, opettajalla ei ollut oikein edes mitään lisättävää siihen.

Tuo on siis vain todella ahdistavaa, että joudun tekemään kauheasti työtä pääni sisällä, että uskaltaisin sanoa mitään. Ja tiedän, että jos nyt jään hiljaiseksi, joka ei osallistu tunneilla, niin sellaiseksi myös jään. Enkä halua olla se enää, haluan osallistua, haluan yrittää, haluan oppia, haluan osoittaa, että haluan oppia. Mutta se on hankalampaa kuin luulin. Ja koska en ole paras, etenkään tekstien lukeminen englanniksi ei ole vahvuuteni, minkä tiedän kyllä, mutta silti minua harmittaa aina kaikki ne pienetkin asiat, joita en ole huomannut tekstissä, jonka jotkut muut ovat huomanneet ja joista se opettaja sanoo, että se onkin hyvä huomio. Pitäisi kai yrittää olla ottamatta noita niin raskaasti, koska niin kuin terapeuttini sanoi, me ei siellä yliopistossa kilpailla keskenämme, vaan me ollaan yhdessä oppimassa ja on tarkoituskin, että autamme toisiamme. Mutta se tunnelma ei ole yhtään sellainen.

Tänään mainitsin tuosta asiasta keskuksella, kun yksi siellä kysyi, että kuinka monta sinne otettiinkaan, ja sitten että kuinka monta sinne haki. Ja kun sittensanoin sen, että olen parhaan 6% joukossa 1200 sinne hakeneesta ihmisestä, niin sitten yksi tyyppi kommentoi, että olenkin todella kovassa joukossa sitten. Siihen mainitsin tuon, että ne opeteltavat asiat ovat vain todella haastavia, ja välillä esitetään kaksi melkein identtistä lausetta, joissa on joku tietty rakenne, joka tarkoittaa siinä esimerkin yhteydessä jotain muuta kuin vaikka jonkun toisen esimerkin yhteydessä. Yksi ohjaaja sitten sanoi, että varmaan se keino, joka auttaa siihen minun keskivertoisuuteeni, on se, että madaltaisin niitä tavoitteitani, koska silloin kun valmistun ja minulla on tutkinto, ei kukaan kysele niitä arvosanoja, joilla olen kursseista päässyt läpi. Hän sanoi, että hänellä oli vähän sama juttu, kun hän alkoi opiskella sairaanhoitajaksi ja sanoi, että paras neuvo, jonka hän voi minulle antaa, on se, että hyväksyisin sen, että olen kursseilla keskiverto.

Mainitsin terapiassa myös tuosta pohdinnastani Jaskan ja fyysisen suhteen suhteen. Siis kun minulle käy parhaiten järkeen se, että joko ollaan yhdessä (eli seurustellaan) tai sitten ei, noin yksinkertaista. Silti tuntuu, että melkein kaikki ihmiset ympärilläni tekevät juuri päinvastoin. En osannut oikein edes selittää tätä fyysinen suhde -juttua terapeutilleni, koska lähinnä en vain kehtaa puhua melkein mitään, mikä liittyy siihen. Terapeuttini todella harvoin ottaa suoraan kantaa mihinkään asiaan, mutta tällä kertaa hän sanoi, että hänen mielestään olen ihan oikeassa siinä, että se vain on niin, että se on joko tai, ja että suurin osa niistä, jotka ovat eron jälkeen todella paljon tekemisissä exänsä kanssa, elävät oikeastaan valheessa, kun ero ei olekaan ero, ja lähinnä se on varmaan sitä, että asioiden toivoisi olevan jotenkin vaikka ne oikeasti eivät olisikaan. Lähinnä siinä satuttaa itseään kuulemma.

Lisäksi kun sanoin terapeutilleni siitä, miten mietin sitä, että Jaska oli sanonut, että hänellä oli ikävä minua, niin hän sanoi, että tuollaisen sanominen on Jaskalta tavallaan myös aika julmaa. Hän halusi erota, hän sanoi, ettei halua seurustella kanssani enää, joten jos hän on edelleen sitä mieltä, niin hänen pitäisi pitää ihan omana tietonaan se ikävänsä minua kohtaan, eikä kertoa sitä minulle, koska silloinhan minä vain saan siitä väärän kuvan. Tuo kuulosti todella järkevältä toisaalta, mutta toisaalta sitten tuntuu että sydämeni särkyisi vain lisää, jos Jaska ei sanoisi tuollaisia asioita minulle enää. Mutta terapeuttini vahvisti sitä mielipidettäni, että Jaskan on tehtävä päätös, tietoinen päätös meidän väleistä ja siitä palataanko yhteen vai ei, eikä tule olemaan mahdollisuutta, että me "ajaudutaan" takaisin yhteen, koska ennen kuin kuulen Jaskan sanovan ne sanat, että hän haluaa olla kanssani, että hän päättää olla kanssani, hän saa minusta korkeintaan kuoret.

Luulen, että Jaska jotenkin ajattelee, että jos me ei palata yhteen, niin silti voidaan olla melkein niin kuin ennen - paitsi että ei seurustella, paitsi että hän ei ole sitoutunut mihinkään. Tiedän, että jos ryhdyn seksisuhteeseen Jaskan kanssa, se tavallaan sotii tuota mielipidettäni ja päätöstäni vastaan, mutta jotenkin ajattelen, että se voisi myös auttaa Jaskaa hahmottamaan sen, minkä seikkojen välillä hänen pitää valita. Jos aloittaisimme seksisuhteen, se olisi vain sitä, että menen hänen kämpälleen, en jaa asioitani hänen kanssaan, jos hän kysyykin, en vastaa niin että paljastaisin jotain itsestäni, ja en hengaisi hänen kämpällään, vaan pelkästään menisin sinne ja sitten lähtisin pois.

Olen aika varma, että tuo ei ole se, mitä Jaska haluaa, mutta en ole ihan varma, tietääkö hän sitä itse vielä. Mutta jos seksisuhde alkaisi, niin hän varmaan ajattelisi tavallaan, että saa minut takaisin, mutta todennäköisesti huomaisi aika pian, että se ei olisi samanlaista kuin ennen. Minulla on jonkinlainen teoria siitä, miten Jaska tämän tilanteen näkee, ja tämän teorian mukaan Jaska kyllä tykkäsi meidän suhteen joistain puolista, ja haluaisi saada vain ne hyvät puolet, poimia rusinat pullasta. Ehkä hän oikeasti ajattelee, että on olemassa sellainen vaihtoehto, että olemme läheisiä, tavallaan sitoutuneita, mutta vain sen verran kuin se hänelle sopii. Hän ei olisi vastuussa mistään, hänellä ei olisi velvollisuutta ketään kohtaan, vaan hän voisi tehdä ihan mitä haluaa. Mutta tuo ei oikeasti vain ole mahdollista. Ne seikat, joista hän todennäköisesti piti meidän suhteessa, ovat mahdollisia nimenomaan vain seurustelusuhteessa. Terapeuttini sanoi hyvän esimerkin tuollaisesta käytöksestä, kun yritin selittää hänelle tuota, että se suhde, jonka Jaska haluaisi, on kuin vauvan ja äidin suhde: äiti on olemassa tyydyttääkseen vauvan tarpeet, mutta se ei toimi toisinpäin.

Joten jos tulee seksisuhde, en tiedä vielä, toisaalta olisi ehkä hyvä että ei tulisi, toisaalta sitten taas että tulisi, niin Jaska saisi huomata, että ei se olisi sama kuin oikea suhde, ei hän pystyisi samaan tapaan jakamaan asioita kanssani, en huolehtisi hänestä, en olisi se luotettu, hän ei näkisi rottiani, hän ei pääsisi näkemään niitä piirteitäni, jotka voi nähdä vain päästessään niin lähelle kuin hän aikaisemmin pääsi, ja ennen kaikkea, hän ei vain voisi tulla ja mennä niin kuin haluaa, minä en olisi aina saatavilla, en olisi aina käytettävissä siihen tarkoitukseen, mihin hän haluaisi, eikä seksisuhde olisi seksisuhde pelkästään hänelle, vaan sen pitäisi olla vähintäänkin yhtä palkitsevaa minulle, eli käytännössä sanoisin suoraan, mitä haluan hänen tekevän, mikä on ISO juttu hänen egolleen.

Tulee mieleen Sinkkuelämää -sarjasta Mirandan kommentti jostain jaksosta, että monet miehet eivät halua seurustelusuhdetta, mutta jos nainen sanoo, että haluaa vain seksiä, niin sekään ei sitten käy miehille, koska yhtäkkiä he eivät voikaan suoriutua niin kuin heidän pitäisi. No, en taatusti uskaltaisi sanoa mitään tuollaista hänelle, koska se olisi meidän välien totaalinen itsetuho-nappula. Mutta jotenkin haluaisin takoa Jaskan mieleen, että ihmissuhteet eivät vain toimi niin, että saa pelkästään sen, mitä haluaa, pelkästään jotain hyvää, siinä tulee aina mukana myös niitä asioita, jotka eivät ole niin kivoja. En tiedä, mitä Jaska ajattelee tai mitkä ovat hänen syynsä olla palaamatta yhteen, joita hän nyt punnitsee, koska siitä me ei olla puhuttu mitään. Hän ei ole kertonut, enkä ole halunnut kysyä, koska mahdollisesti ne syyt kuullessani alkaisin selittämään Jaskalle, miten ne syyt eivät ole valideja perusteluja yhteen palaamattomuudelle, tms.

Terapeuttini sanoi myös, että sen sijaan, että Jaskan kanssa ryhdyttäisiin seksisuhteeseen, jossa yritettäisiin löytää vastausta siihen, pitäisikö meidän olla yhdessä, meidän pitäisi mennä ehkä kahville silloin tällöin, nähdä, jutella, puhua, koska niin suhteet usein alkavat, ja silloin niillä on vankempi perusta. Mutta nuo ovat vain asioita, me ei Jaskan kanssa ikinä tehty, ei ennen suhdetta eikä suhteen aikana, ja sanoinkin tuon terapeutilleni, minkä jälkeen totesin, että en kyllä tiedä suhteista mitään, tai siitä miten ne alkavat tai miten niiden pitäisi alkaa. Sanoin terapeutilleni siitä fiiliksestä, joka minulla oli kun pyöräilin silloin maanantaina sieltä baarista kotiin, että kun tuntuu, että ylipäätään tuntuu olevan äärettömän vähän ihmisiä, joiden kanssa synkkaa edes yhtään tipan tippaa, niin sitten kun löytää jonkun jonka kanssa synkkaa niin hyvin kuin minä koen, että minulla ja Jaskalla synkkasi, en vain ymmärrä, miten Jaskan mielestä se ei ole yhtä älytöntä, että me ei ollakaan yhdessä. Terapeuttini sanoi, että vaikuttaa siltä, että tuo on juuri se ero minun ja Jaskan välillä.

Hän myös kysyi, että jos Jaska sanoisi, että haluaa palata yhteen, niin miten minä pystyisin luottamaan häneen kaiken tämän jälkeen. Tuota en ole miettinyt kauheasti, koska tuntuu, että se ei ole tämän hetken murhe. Mutta kun mietin sitä, niin pelkästäänhän se minun ja Jaskan ensimmäinen ero oli jotain, joka vaivasi minua koko meidän suhteen ajan: pelkäsin melkein koko ajan, että yhtäkkiä Jaska päättää lopettaa sen meidän suhteen. Joten jos se vaivasi minua aikaisemmin, niin miten se sitten vaivaisikaan minua tämän kesän jälkeen! Sanoin, että varmaan se veisi aika kauan aikaa, että pystyisin luottamaan Jaskaan taas, ja että ehkä toisaalta olisi ihan hyväkin, että en niin paljon ripustautuisi Jaskaan, laskisi hänen varaansa kaikkea.

Terapeuttini kysyi sitten, että mitä tekisin, jos Jaska ei suostuisikaan luopumaan siitä näkemyksestään, että on olemassa suhde, jossa hän voi saada kaiken mitä haluaa, ilman että häneen kohdistuu mitään odotuksia tai velvollisuuksia, niin mitä sitten tekisin. Mietin tuota aika pitkään, mutta sanoin lopulta, että jos Jaska tekisi sen päätöksen, ihan tietoisen päätöksen, että haluaa suhteen takaisin ja siinä tapauksessa sanoisin hänelle, että jotta suhde voisi toimia yhtään mitenkään, hänen pitää pystyä jakamaan minulle niitä hänen ajatuksia ja kokemuksiaan meidän suhteesta., niin sitten se olisi minulle riittävä merkki siitä, että se meidän suhde ei olisi vain sitä mitä aikaisemminkin, vaan että molemmat meistä yrittäisivät toimia fiksummin.

Mietin myös, että jos Jaskalla menee loputtoman kauan siinä päätöksenteossa, niin voi olla, että jossain vaiheessa on sitten jo liian myöhäistä. Ehkä se johtuu tuosta, että puhuttiin siitä seksisuhteesta, että jos minulla on tarve olla Jaskan kanssa, niin periaatteessa minun tarvitsee vain ottaa häneen yhteyttä ja edes jollain tavoin voin olla hänen lähellään. Ja sitten tuo ajatus toimii vähän niin kuin se rauhoittava siellä laukussa: koska tiedän, että jos tilanne muuttuu sietämättömäksi, voin ottaa sen rauhoittavan sieltä. Samoin nyt on mahdollisuus ottaa yhteyttä Jaskaan ja ehdottaa tapaamista. Ehkä pelkästään se, että tuo mahdollisuus on, minun on nyt jotenkin helpompi olla ilman Jaskaa. Tuntuu hullulta ja todella käänteiseltä ajattelutavalta, mutta nyt olen alkanut miettiä, että onko Jaskalle ehkä enemmän ikävä minua kuin minulla häntä. Ja välitin Thomasista todella paljon, mutta silti jossain vaiheessa tuli sitten vastaan se, että tajusin, että en suostuisi aloittamaan hänen kanssaan mitään enää, vaikka hän tulisi luokseni ja sanoisi olleensa väärässä ja rakastavansa minua, jne.

Mietin tänään ensimmäistä kertaa ääneen, että nykyisin tuntuu vähemmän kamalalta. Ja nyt kun yliopisto on alkanut, niin on helpompi olla ajattelematta Jaskaa, ajattelen häntä harvemmin kuin aikaisemmin. Yliopistossakin silmäilen joitain miehiä ja mietin, että olisiko yhdessäkään potentiaalia miksikään enemmäksi, ja jotenkin alan taas tottua tähän yleiseen ilottomuuteen ja yksinäisyyteen. Ja kun olen tasaisen onneton koko ajan, ei sellaisia isompia heilahteluja enää oikein tule. Toki mielialani vaihtelee, aika paljonkin, mutta ei niin paljon kuin silloin kun oltiin yhdessä Jaskan kanssa. Koska en ole sillä lailla onnellinen oikein missään vaiheessa, sillä lailla kun minun ja Jaskan seurustellessa, kun saatoin vain sanoa ääneen, että minulla on hyvä olla, niin en voi pudota yhtä korkealta. Koska minulla ei ole oikein mitään nyt enää, niin ei myöskään ole niin paljon mitä voisin menettää.

Olen surullinen, ja nyt alan miettiä yhä enemmän ja enemmän, että oliko se hetken onni tämän kaiken surun ja kivun arvoista. Joten pystyn jo aistimaan sen, että se on tulossa, nimittäin se hetki, kun ympyrä sulkeutuu, ja ovi menee kiinni, enkä ota Jaskaa enää takaisin. Kun elää päivästä päivään sitä tyhjyyttä, sitä, että ei vain ole ketään, jonka kanssa jakaa asioita, niin pikkuhiljaa se tarve, että olisi joku lähellä, vain unohtuu. Muistot haalistuvat ja se hyvänolontunne vain unohtuu. Sitä alkaa ajatella, että se hyvä olo oli silloin varmaan samaa mitä se on nyt, kun jaksaa viedä roskat, tai saa soitettua jonkun pianokappaleen alusta loppuun ilman virheitä. Ei se ole samaa, muistan sen vielä, mutta tuntuu, että vähä vähältä vain unohdan, miltä tuntui olla onnellinen. Sitten kun unohdan sen, voin vain sanoa, että en halua olla niin onnellinen enää.

Nyt on taas tällainen päivä, että olin keskuksella, mutta en oikein puhunut kenellekään. Salla on ehkä jostain vihainen minulle, kun ei puhunut minulle tänään ja lähti sitten joidenkin parin naisen kanssa jonnekin pyytämättä minua mukaan. Mutta se ei sinänsä haitannut, sillä kun kuuntelin pelkästään, miten Salla selitti, että hän ei ole narsisti, vaikka monet sanovat että hän on, koska hänelle tehtiin musteläiskätesti, jossa ei havaittu mitään viitteitä narsismista. Ja sitten kuuntelin, miten Salla sanoi, että hän kyllä itse tunnistaa narsistin jos sellaisen näkee, ja ainakin kaksi hänen ex-poikaystäväänsä ovat olleet narsisteja ja hänen äitinsä, joka oli toisaalta myös hieman psykopaattinen. Eikä sinänsä haittaa, että nyt on kulunut kai kuukausi siitä, kun edellisen kerran oltiin missään porukalla. On vain ihan okei olla yksin kotona, tehdä kotitehtäviä ja katsoa jotain sarjaa ja pelata tietokoneella. En ole nähnyt Nania tai Nataliaakaan viikkoihin, mutta tuntuu, että ihan sama.