Jotenkin olen ollut taas tekemättä mitään koko viikonlopun. Paitsi että olen katsonut, että tuo edelliseen kirjoitukseen liittämäni kuva näyttää melkein joltain stalkker-kuvalta. Heh. Ja olen ilmeisesti vihdoinkin saanut toiveeni toteutumaan: olen ilmeisesti tulossa hyvää vauhtia kipeäksi. Tänään herätessä oli kurkku kipeä ja päätä särki ja nenä tukossa. Jee.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Näin outoa unta yöllä. Okei, ei mikään ihme, kun on puolikipeä ja yksin kotona, mutta tämä uni oli harvinaisen mielenkiintoinen. Olin valokuvaaja ja olin juuri ottamassa todella hienoa kuutamokuvaa, kun äiti tuli sanomaan, että minun luokkakaverini oli telkkarissa. Minä menin sitten katsomaan ja ehdin nähdä vilaukselta, miten televisiossa oli herra JuT. Häntä syytettiin murhasta.

 

Se oli uusi tositv-ohjelma, sellainen rikossarja, joka perustui todellisiin rikoksiin ja jossa seurattiin rikoksen selvittämistä. Herra JuT kieltäytyi sanomasta mitään, oli vain hiljaa. Ihmisiä kutsuttiin kuulusteluihin. Neiti KK oli siellä ennen minua ja häneltä kysyttiin, että kuka voisi tietää herra JuT:sta jotain olematta kuitenkaan hänen kaverinsa (koska kaverithan ovat puolueellisia). Neiti KK sanoi minut: ”Se hiljainen vähän kummallinen tyttö tarkkaili aina muiden tekemisiä, se varmaan tietäisi jotain.”

 

No, minut kiikutettiin sitten kuulusteltavaksi. Se oli sellainen kuulusteluhuone, mitä rikossarjoissa yleensä. Minulle selitettiin, että herra JuT oli epäiltynä siitä, että hän oli murhannut yhden miehen kostoksi veljensä pahoinpitelystä. Minulta kysyttiin, vaikuttiko herra JuT minusta siltä, että hän saattaisi kyetä murhaan. Mietin ja sanoin sitten, että ehkä, ehkä ei, kauhean monet, joilta sitä ei odottaisi, pystyisivät kuitenkin tekemään sen. Sanoin kuitenkin, etten uskonut sitä.

 

Tuon jälkeen minut vietiin samaan kuulustelutilaan herra JuT:n kanssa. Se oli kuulemma tapana tässä tutkimuksessa, saisimme jutella mitä mieli tekisi. No, minä istuin sitten herra JuT:a vastapäätä, enkä sanonut mitään. Herra JuT ei nostanut katsettaan ollenkaan. Lopulta minä sanoin, että he haluavat varmaan lisää materiaalia roskaohjelmaansa. Herra JuT vilkaisi minuun. Sitten hän katsoi takaisin pöytään ja sanoi sellaisella hiljaisella ja värittömällä äänellä: ”Niin varmaan.”

 

Lopulta minut vietiin sieltä pois. Tiesin, että herra JuT oli syytön ja päätin yrittää etsiä oikean syyllisen. Jossain seuraavassa vaiheessa se uni sitten jotenkin haihtui tai muuttui. Köh, kukaan ei varmaan arvaa, että olen katsonut koko viikonlopun taas vaihteeksi Morsea?

 

Mutta tuossa tuli tuo elementti, joka on aina kiinnostanut minua, mutta josta ei voi kauhean helposti saada mitään tietoja. Herra JuT:n veli. Nan kertoi minulle joskus, kun me arvailtiin toistemme luokkakuvia ja hän sai kuulla herra JuT:n nimen, että hän on kuullut herra JuT:n veljestä. Minä sitten kysyin, että mitä Nan tiesi hänen veljestään. Nan kertoi, että herra JuT:n veli opiskeli lääketiedettä yliopistossa ja oli kai aika hyvä oppilas. Sitten yhtäkkiä hänet pahoinpideltiin pahasti jossain kadulla. En tiedä tarkkaan, miten siinä kävi, eikä Nankaan tiennyt, paitsi sen, että hän joutui lopettamaan opintonsa ja jäi pyörätuoliin loppuelämäkseen ja mahdollisesti myös henkisesti vammautuneena.

 

Joo, dramaattista kuin mikä ja kyseessä saattaa olla hyvinkin väritetty pikkupaikkakuntalegenda, mutta en tiedä. Nan osaa aika hyvin erottaa huhut tosiasioista, mutta en tiedä sitten, mistä hän olisi sen kuullut. Ehkä äidiltään, tämä on opettaja. Mutta en tiedä. Tuo on ainoa versio, jonka olen kuullut. Mutta ainakin herra JuT:lla on veli. Matikanopettaja puhui hänestä usein. Opiskeli pitkää matikkaa ja fysiikkaa kuulemma ja oli törkeän hyvä ja heidän ikäluokkansa oli hauska. Aina kun matikanopettaja sanoi tuon herra JuT:lle, minä tietysti katsoin, miten herra JuT reagoi siihen, että hänen veljestään puhuttiin. Ei mitenkään. Ei yhtään mitenkään. T. Toukka ja neiti KK reagoivat aina jotenkin, kun matikanopettaja puhui heidän isoveljistään, mutta herra JuT ei reagoinut mitenkään.

 

En tiedä. Tietysti luonnollinen uteliaisuuteni saa minut miettimään asiaa, mutta siitä on hankala saada mitään tietoa. Googlasin jo herra JuT:n sukunimellä ja yritin etsiä jotain uutista, mutta en löytänyt mitään. Ja ei kai siitä tavallisessa lehdessä olisikaan muuta kuin pieni maininta: ”Nuori mies pahoinpideltiin törkeästi.” Eikä sitä voi kysyä keneltäkään. Tuollaisten asioiden kyseleminen on äärimmäisen epäkohteliasta. En tiedä edes miten saisin Nania kertomaan tuon jutun uudestaan. Mutta kaikenlaista sattuu, on outoa ajatella, että joku muukin meidän koulusta voisi salailla veljeään kuin minä.

 

Ja nyt kun puhutaan taas koulutovereista, niin voisin ilmoittaa, että olen löytänyt jotain, mitä minulla ja Jumpulalla on yhteistä. Se tuli vain mieleen yhtenä päivänä. Ananas. Minä tykkään ananaksesta ja nyt on ollut taas joku vaihe, että syön sitä kauheasti. Sitten tuli mieleen, että herra JuT ilmoitti koulussa aina ennen syntymäpäiväänsä, että jos joku random haluaisi hankkia hänelle lahjan, niin voisi tulla tuomaan postilaatikkoon purkillisen ananasta. Jumpula tykkäsi ananaksesta kauheasti. On tykännyt ala-asteelta asti. Jotenkin kauhean huvittavaa minun mielestäni. Ja todella tähdellistä mainita jotain tuollaista, mutta tulipahan vain mieleen.

 

Sain eilen yöllä taas kivan ahdistuskohtauksen. Menin nukkumaan vaihteeksi niinkin aikaisin kuin puoli neljä. Neuroilin puoli yhden jälkeen varmaan tunnin, kun olo oli ahdistunut ja pelästynyt. Tarvitsin sitten jotain, mitä rutistaa, jotain mitä pitää kädessä ja toivoa, että se olo menee pois enkä kuole. Väsäsin itselleni rannekkeen. Kirjoitin paperille yhden runon ja sitten taittelin sen luiskaksi ja kiinnitin sen maalarinteipillä yhtenäiseksi rannekkeeksi käteeni. Sitten senkin jälkeen tuhersin siihen vielä vähän jotain.

 

Ehkä tuota voisi pitää taas vaihteeksi todisteena siitä, että hyvin tieteellisetkin ja uskonnottomat ihmiset tarvitsevat joskus kipeästi jotain. Siis oikeasti, typerä ranneke. Pelkkä paperisuikale, johon oli kirjoitettu sisälle ja ulkopuolelle jotain? Sitten sellaisen teippaa käteensä ja nukkuukin sen kanssa? Kyllä on älytöntä, lapsellista. Mutta se on jotain. Kun minä olen yksin kotona, niin joskus olen kauhean peloissani. Silloin tarvitsen jotain. Kaikki tutut esineet tuntuvat vaarallisilta ja sellaisilta pahaenteisiltä. Silloin tarvitsen jotain, jotta saisin nukuttua. Sen täytyy olla jotain epäkonkreettista, sen täytyy edustaa jotain. Että voin ajatella sitä ja edes hieman uskotella itselleni, että minulla on se, rauhoitu, ei tarvitse pelätä.

 

Yleensä tuollainen esine on rippiristini, jota pidän ateismistani huolimatta yöpöydälläni. En pidä sitä koskaan kaulassa ja olen laittanut sen sillä lailla, että se on pysyvästi kaksinkerroin, se ketju, jolloin siitä tulee rannekorua muistuttava. Kun olen yksin kotona ja pelkään, nukun yleensä se kädessä. Ja sitten tyynyn vieressä on aina joku avonainen kirja tai lehti, joka on minulta kesken, sen varalta, että jos herään ja pelkään, niin luen vain siitä eteenpäin, enkä pysty silloin luomaan mielessäni kauheita uhkakuvia. Mutta tällä kertaa risti ei riittänyt, minä tarvitsin jotain muuta. Tarvitsin jotain, josta pitää kiinni.

 

Ongelma vain oli, että minulla ei ole mitään, mistä pitää kiinni. Ei yhtään mitään, mikä saisi minut rauhoittumaan saadessani ahdistuskohtauksen yöllä. En keksinyt mitään ja aloin olla jo aika hysteerinen. Sitten muistin yhden esineen. Se liittyy keskeisesti NN:ään. Sitä en kuitenkaan voinut käyttää, joten tein itselleni rannekkeen, johon kirjoitin kaikenlaista, joka muistutti minua hänestä. Luin myös ensimmäistä kertaa läpi vanhoja blogikirjoituksiani. Niistä ei tullut pahempi olo, ne rauhoittivat kummasti. Kun spekuloin alfa-alfa –juttua ja sitä, miksi NN pakeni minua käytävällä. Kaikki ne asiat, joihin tajusin, ettei NN:n kieltävä vastauskaan antanut minkäänlaista selitystä.

 

Mutta ei, en rauhoittunut ajattelemalla, että minulla olisi jotain toivoa hänen suhteensa, että varmasti hän välittää. Kuten rannekkeen päällä sanotaan: ”Love’s strength standeth in love’s sacrifice.” En osaa oikein selittää sitä. Olen kuitenkin pyöritellyt asiaa päässäni jo jonkin aikaa. Ja perjantaina YMT:ssä me kuunneltiin Berliozin Fantastista sinfoniaa. Se säveltäjä oli oikeasti (mutta myös siinä sinfoniassa) rakastunut yhteen naiseen, joka ei rakastanut häntä takaisin, joten sitten Berlioz yritti tappaa hänet. Muutenkin kaikki tarinat ovat pullollaan kaikenlaisia kertomuksia, joissa torjutuksi tullut on ollut totaalisen murtunut ja ikuisuuden poissa tolaltaan.

 

Olen myös miettinyt tuota, että mitä tuo biisin lyriikkalainaus tarkoittaisi. Hieno biisi muutenkin, tuo 7 Days to the Wolves. Mutta en ole erityisemmin poissa tolaltani NN:n takia. En ole romahtanut sen takia. En vihaa häntä sen takia. Se on ihan okei. Olen miettinyt, että tarkoittaako tuo minun asenteeni sitten, että en... välittänyt hänestä niin paljon kuin luulin? Jos hän olisi todella merkinnyt minulle niin suunnattomasti, mitä annoin kaikkien – itsenikin – ymmärtää, niin eikö minun olisi kuulunut romahtaa? Itkeä vuoden päivät yhteen menoon? Vihata häntä? Mutta en itkenyt enkä vihannut. Miksi en? Miksi minä suhtauduin siihen näin?

 

Minä käytin r-sanaa, kun puhuin hänestä. Mutta miksi minä en romahtanut, kun hän sanoi ei? Minä en käsitä sitä kunnolla itsekään. Enkö minä välittänytkään hänestä tarpeeksi? Sen r-sanan verran? Tuon biisin tuo kohta jotenkin hämärästi antoi minulle edes hieman sitä tukea, mitä tarvitsin. Ehkä minun voimani tulee siitä, että minä oikeasti rakastin häntä? Että vaikka hän sanoi ei, vaikka hän torjui minut, niin en romahtanut sen r-asian takia? ”Love’s strength standeth in love’s sacrifice.”

 

Tämän ajatteleminen sekoittaa pääni. Siis jos minä välitin hänestä, mutta hän sanoi ei, mutta minä välitin hänestä niin paljon, että osasin ottaa sen hyvin, niin se antaisi minulle voimaa? Kuulostan ihan idiootilta. Mitä väliä tuollakin on? Mitä väliä millään on? Mihin kukaan tarvitsisi voimaa, mitä se edes on? Siitä vain jatkaa elämää, eihän siinä mitään vaikeaa ole. Tuosta vain, niin kuin aina ennenkin, eihän siihen tarvitse mitään ihmeellisiä sepustuksia sotkea. Plääh.

 

Huomenna kyselemään biologian tuloksia. Ääh. Ja huomenna on ärsyttävä säveltapailukin vielä. En tykkää niin yhtään. Tulipas taas jaariteltua kaikkea turhanpäiväistä. Nanillakin on viikon päästä synttärit. Hänelle pitäisi keksiä joku lahja. Ainakin saa nähtyä häntäkin taas. Koeviikonkin pitäisi sitten olla jo ohi.