Tänään olin taas hieman angst. Sillä lailla pysyvämmällä tavalla. Useimmiten mielialani heilahtelevat päivänkin aikana törkeästi, mutta nyt olin vain koko päivän sellainen apaattinen. Olo oli sillä lailla kestosurullinen ja olin törkeän hiljainen koko päivän.

Ainoa huvittava asia oli musiikintunnilla, kun neiti R ja M tekivät oman version "Leijonaa mä metsästän" biisistä, joka meni näin: "Plektraa mä metsästän, plektraa mä metsästän. Huh huh, edessä on pöytä, edessä on pöytä. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi ylittää. Sitä ei voi kiertää, sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä lävitse, täytyy mennä lävitse. Kolin kolin, prkl."

Kuitenkin tunnelma musiikintunnilla oli melko opettajavastainen. Monet muutkin tytöt vain istuivat paikalla ja sanoivat, että kyllä he ottaisivat kitaran ihan mieluusti, mutta kun he eivät vain osaa tehdä sillä lainkaan sitä mitä pitäisi niin nopeasti kuin pitäisi. Ja lisäksi pojatkin vähän olivat laiskalla tuulella, eikä kukaan mennyt edes rumpuihin. Luokallani oleva JuK meni kuitenkin bassoon ja soitti jokaisessa välillä Supermario Prostista sitä kellarithemeä. Se oli myös ihan hauskaa. Kuten myös matikan tunnilla Jumpulan ja matikanopettajan keskustelu siitä, olikin Jumpulan elektroniikkakurssille tuoma leivänpaahdin oikeasti rikki (Jumpula väitti, että se paahtoi huonosti).

Sitten oli säveltapailua. Aluksi meni hyvin, vaikka olinkin ollut monta kertaa poissa sieltä. Sitten tuli laulua nuoteista. Se oli kauheaa. Se on aina ollut minulle suuri stressi. Kyllä minä kuorossa pystyn laulamaan ainakin jotenkuten, mutta tuo säveltapailun ryhmälaulaminen on vain jotain käsittämättömän kauheaa. Sitten se opettajamme kysyi minulta, että miksi minä en ole siinä mukana. Minä nieleskelin itkua ja sanoin, että minä en pysty laulamaan sitä. Sitten se opettaja käski ne muut ulos ja kysyi uudestaan, että mistä kiikasti (olinhan minä juuri eilen ollut kuoron konsertissa laulamassa). Minä sanoin uudestaan, että en vain pysty laulamaan sitä ja repesin itkemään. Se pakkolaulaminen vaikuttaa minuun aina niin. Käteni hikoavat käsittämättömästi, alan täristä, minkäänlaista ääntä ei tule kurkusta ulos ja kyyneleet alkavat tulvia silmistäni. Se on vain käsittämättömän kauheaa. Sitten se opettajamme sanoi, että voisin suorittaa sen lauluosuuden viheltämällä, koska pääasia oli, että sen äänen tuotti itse.

Tosi kiva päivä. Apattinen koko päivän ja sitten pillahdan itkuun julkisella paikalla. Sentään en repinyt kättäni yhtään enempää, vaikka sen laulukatastrofin aikana ajattelin, että minun pitäisi repiä uusi haava, koska en osannut sitä. Tai osasin, mutta en pystynyt. On horjuva olo. Oikein kunnolla. Ei sellaista tusina-angstia, joka kestää päivän tai pari, vaan sellaista pitempää ja täysin voimat ja ruokahalun vievää surumielisyyttä, joka saa minut ajoittain vihaamaan itseäni niin paljon, että haluan vain satuttaa itseäni niin pahasti kuin saatan.

Olen taas eksyksissä pahan kerran.