Taas uusi päivä. Taas. Nähtävästi minun mieleni on muuttunut ainakin hieman. Enää en ole ihan niin saamaton kuin ennen. En myöskään jumita murha.infossa lukemassa Madeleinen ketjua. Kirjoitan jotain ja mietin asioita ja kuuntelen musiikkia. Ja yritän pitää kiinni oudoista rutiinimaisista piirteistä, joita huomasin itsessäni kun Nan oli täällä.
Se oli ihan outoa. En ole kauheasti istunut pöytäni ääressä, koska se on ollut niin täynnä tavaraa. Kuitenkin kun Nanin kanssa oltiin siinä koko aika (koska vuodesohvasta tuli hänen sänkynsä), niin istuin automaattisesti pöydän päähän, aivan kuin olisin istunut siinä aina. Siinä ei ollut ennen Nanin tuloa edes tuolia koskaan. Me juotiin teetä joka ilta. Minun ehdotuksestani. Aivan kuin se olisi jotain, mitä olen tehnyt joka ilta täällä ollessani yksin. Me söimme iltapalaksi (jota itse en koskaan syö) paahtoleipää. Minä en ole syönyt täällä paahtoleipää kuin viimeksi joskus kesälomalla. Nyt ostin paahtoleipää Nanin tuloa varten, joten sitä me sitten söimme. Minä laitoin leivän päälle paprikaa. Minä en laita ikinä leivän päälle paprikaa.
Nukkumaan mentäessä sammutin kaikki valot, mitä en yksin ollessani koskaan tee. Jätän kaksi valoa aina palamaan, koska pimeys tuntuu pelottavalta. Pimeässä nukkuu paremmin, mutta minä pelkään silloin niin paljon, että yksin ollessani tarvitsen valoa. Aamulla avasin ikkunan sälekaihtimet. Joka päivä tuuletin hetken parvekkeen oven kautta. Tiskasin automaattisesti joka ilta.
Miten joku tuollainen, mitä en koskaan tee, tuntui melkein rutiinilta? Nyt yritän sitten pitää kiinni siitä rutiinista, koska se tuntui ihan miellyttävältä. Ei se onnistu kauhean hyvin. Nyt kylläkin istun pöydän ääressä ja juon edelleen aamuteetäni. Sälekaihtimet ovat kiinni, kuten myös parvekkeen ovi ja tiskipöydällä odottavat eilisen tiskit.
Ensimmäisenä yönä, kun Nan oli täällä, nukuin todella huonosti, varmaan huonommin kuin koskaan. Tuntui siltä, että rotat pitivät kauheaa meteliä ja moneen kertaan ajattelin, että perhana, seuraavaksi yöksi ne heivataan vaatehuoneeseen, kun ei Nankaan taatusti saa nukuttua. Aamulla sitten kysyin Nanilta, miten hän oli nukkunut. Sanoi, että ei ollut herännyt yön aikana kertaakaan, eivätkä rottien äänet olleet häirinneet lainkaan. Seuraavana yönä nukuin minäkin kuin tukki ja näkemättä unia, varmaan kaikkein parhaiten koko aikana täällä. Nyt yö meni taas huonosti. Näin painajaisia koko ajan. Minut yritettiin tappaa ja minä pakenin. Heräsin monta kertaa. Menin nukkumaan joskus aamuyöstä ja nukuin yli puolenpäivän.
Mietin sitten, että jos tämä oleminen täällä on hankalampaa, koska minun ei tarvitse ylläpitää mitään roolia. Minun ei tarvitse näytellä olevani iloinen jos en ole. Ja kun minä en ole, niin olen yliopistollakin melkein poikkeuksetta murheellisen näköinen. Luulisi, että tuo näyttelemättömyys olisi hyvä, mutta ei se taida olla. Nanin kanssa minun täytyi olla iloinen ja hymyilevä, jotta hän ei saisi tietää, miten huonosti asiat ovat. Ja se rooli on sellainen, johon pystyy uppoutumaan niin, että itsekin unohtaa välillä sen, että on oikeasti murheellinen.
En usko että Nan tietää. Joskus mietin, että arvaisiko hän, mutta en usko. Ainakaan tämän vierailun jälkeen. Otin pikkukamuja välillä syliin, mutta Nanin takia ne olivat tavallista stressaantuneempia ja ottivat helpommin pelokkaina kynsillä kädestäni kiinni. Sain muutaman suhteellisen pahan naarmunkin. Selitin sitten Nanille, että minulla on niiden takia melkein koko ajan kädet täynnä naarmuja. Nan sitten heitti vitsaillen, että mitähän ne siitä yliopistolla ajattelevat: en mene mihinkään yhteisjuttuihin ja ”viillellyt” kädet koko ajan. Sanoi sitten vielä, että ehkä se minun tuutorini tulee kohta kysymään, että Amia, onko kaikki ihan hyvin. Sitten hän nauroi. Minä nauroin myös, vaikka jotenkin hieman kylmäsi, kun tuo vitsi osui vähän liian oikeaan. En kuitenkaan usko, että Nan olisi vitsaillut tuosta noin, jos hän veikkaisi, että se voisi olla totta.
Joululomalla nähdään sitten seuraavan kerran. Nyt pitäisi ylihuomenna mennä kotiin, mutta en ole hankkinut vielä lippua. Jotenkin sekin tuntuu mitättömältä nyt. Epätärkeältä niin kuin kaikki muukin. En ole enää niin saamaton, mutta se saamattomuus ja päivän kuluminen silmänräpäyksessä on muuttunut risteileviksi ajatuksiksi, kirjoitusinnoksi ja itkemiseksi. Ja minä itken melkein koko ajan. Olen niin surullinen ja epätoivo tuntuu nyt paljon konkreettisemmalta ja elämäni täysin suuntaa vailla olevalta. Ei sitä suunnan puuttumista ennen huomannut, kun keskittyi vain siihen, että ei tätä, vaan jotain muuta, ja kotiin. Mutta kun Nan kyseli, niin tajusin, että minä en ole lainkaan miettinyt vastauksia noihin oleellisiin kysymyksiin. Ja nyt kun mietin, niin ne tuntuvat yhtä vastenmielisiltä kuin tämä nykyinenkin elämä.
”This is the choice! This is the point of no return!” Tuolta tuntuu. Ei ole paluuta enää takaisin. Tämäkö on elämääni tästä eteenpäin? Synkkyyttä, epätoivoa ja kyyneleitä? Tarkoituksettomuutta. Yksinäisyyttä. Kaipuuta johonkin, jota ei voi enää saavuttaa. Muisteluja. Elämästäni poistuneiden ihmisten nimiä. Mietelmiä siitä, missä he ovat ja mitä heille kuuluu, sekä siitä, näkeekö heitä vielä joskus. Uusia ihmisiä, jotka tuntuvat vielä luotaantyöntävämmiltä kuin aikaisemmat. Ja lisää kyyneleitä.
En minä halua tuota. En vain voisi kestää sitä, että tällainen elämä, millainen se nyt on, jatkuisi loputtomiin samanlaisena. Mutta mitä muita vaihtoehtoja minun kaltaisellani on? Kuolema tai synkkä elämä? Ei ole kauhean vaikea valinta. Mutta minua silti pelottaa. Se on myös osa tätä uutta minua. Ennen en pelännyt kuolemaa, mutta nyt pelkään ainakin hieman. Ajatus, että kuolisin omasta tahdostani, on paljon hermostuttavampi kuin ennen. En tiedä ihan tarkkaan miksi. Veikkaisin, että sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että asun nyt yksin. Kukaan ei välttämättä löytäisi minua pitkään aikaan. Vaikka ei sillä sitten olisi enää väliä kun on kuollut, niin minusta tuntuu epämiellyttävältä ajatus, että lojuisin mahdollisesti jopa viikkokaupalla kuolleena omassa asunnossani.
Ehkä silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että sillä ei olisi väliä kenellekään. Tai siis, kukaan lukion luokkatovereistani ei saisi välttämättä tietää. Ei edes kukaan opettaja. Kuolisin vain. Hupsista! Sitten olisin poissa ilman että kukaan edes huomaisi. Yliopistolla korkeintaan miettisivät hieman, että mihinköhän tuokin on kadonnut. Mutta ei minun perääni kyseltäisi. Sitä on korostettu joka välissä yliopistolla. Ei meiltä kysellä, miksi emme ole luennoilla. Ei meiltä kysellä, miksi meillä ei ole jotain suoritettuna. Ei meiltä kysellä mitään. Yhtäkkistä häviämistä ei kukaan huomaisi. Kukaan ei kyselisi, missäköhän se Amia on. Eihän kukaan melkein tiedä edes nimeäni.
Lukion aikana ajattelin, että jos kuolisin silloin, niin siitä puhuttaisiin. Koko koulu saisi todennäköisesti tietää siitä. Ehkä siitä jopa puhuttaisiin. Ehkä jotkut olisivat olleet jopa sillä tavalla hieman järkyttyneitä mitä jonkun puolituntemattoman kuolemasta ollaan. Ehkä jotkut miettisivät, että miksi se niin teki. Mutta ei enää. Past the point of no return. Kukaan ei enää huomaisi. Ei siitä puhuttaisi. Kukaan ei olisi yhtään järkyttynyt yksinkertaisesti siitä syystä, että ei kukaan saisi tietää siitä. Ei kukaan ihmettelisi puuttumistani.
Tyhmää sinänsä ajatella, että pahus kun ei voi järkyttää muita ihmisiä kuolemallaan, mutta tuntuu silti tyhjältä, kun tietää, ettei yhtään kukaan saisi tietää. Kaikki minut tavanneet muistaisivat minut vain sinä luokkakuvien hymyilevänä tyttönä, joka kouluaikana istui hiljaisena käytävillä ja oli ihmisille ystävällinen. Ei heille tulisi mieleenkään, että joku olisi saattanut olla pielessä. Että ehkä olisi voinut tehdä jotain toisin. Ehkä olisi voinut sittenkin sanoa vaikka joskus hei tai jotain muuta vastaavaa. Että ehkä joku olisi voinut edes ajatella, että minussa oli sittenkin jotain syvempää kuin pelkästään se hiljainen ja hymyilevä tyttönen, joka oli kaikin puolin niin epäkiinnostava ja persoonaton ja pinnallinen.
Mutta minkäs teet. Huomenna on taas laboratoriota. Ensin aamulla neljä tuntia, sitten vielä illalla toiset neljä tuntia. Perjantaina on toista laboratoriota neljä tuntia ja sen jälkeen häivyn kotiin. Mitähän minä sielläkin muka teen? Olen varmaan koneella, kuten normaalistikin. Niin joo, ja syön. Äiti on luvannut tehdä kalaa. Minä pidän kalasta ihan kauheasti, joten on ollut ikävää, kun täällä ei kalaa noin vain tehdäkään. En ole vielä paikallistanut yhtään paikkaa, jossa myytäisiin sellaisia oikeita kaloja, raakana ja kokonaisena. Kalalle minä osaan tehdä vaikka mitä, mutta vähän hankalaa kun ei ole kaloja. Paitsi jotain kalakukkoa, johon on tungettu kauheita ruotoisia pikkukaloja nahkoineen päivineen. Ei voi käsittää, miten joku voi sellaistakin syödä.
