Se minä olen. Pettymys, pettymys, pettymys, pettymys, pettymys, pettymys, pettymys ja pettymys. Kaikessa, mitä teen, olen pettymys. Olen pettymys itsellenikin, olen aina ollut. Ja nyt olen pettymys tyttärenä. Vihaan itseäni, kun en voi olla sillä lailla itsevarma kuin jotkut. Miksi minä en voi tietää, mitä minä haluan? Miksi minä en voi osata päättää? Miksi minä en osaa yhtään mitään?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Mainitsin äidille siitä ajatuksestani, että jos en ottaisikaan vastaan opiskelupaikkaa, vaan menisin töihin pariksi kuukaudeksi ja ennen joulua lähtisin sitten Uuteen-Seelantiin. Minun äitini alkoi itkeä. Siis oikeasti, itkeä! Hän selitti innoissaan, miten oli mökillä ollessaan harjoitellut telalla maalaamista ja miten hän oli jo keksinyt, miten kaikki tehtäisiin: mentäisiin sinne kaksistaan ja oltaisiin yö siellä. Sitten saataisiin kaikki kivasti maalattua. Sitten minä kysyin häneltä, että mitä hän sanoisi siitä minun ajatuksestani.
Hän sanoi, että oli ollut niin kauhean ylpeä ja onnellinen, että olin saanut opiskelupaikan. Ja toisteli sitä, miten hän oli ollut niin ylpeä ja iloinen, koska hänen tyttärensä oli saanut opiskelupaikan, vaikka kauhean moni jää ensimmäisenä hakuvuonna ilman sitä. Ja sitten hän itki lisää.
Yritin selittää hänelle loogisesti sitä, millainen se olisi ja miten se yhtiö on, jonka ohjelmalla minä sinne matkustaisin. Äiti ei kuunnellut. Se ei ollut hänestä tärkeää. Hän selitti, miten Uusi-Seelanti oli todennäköisimpien terroristi-iskupaikkojen listalla ja miten vaarallista siellä olisi muutenkin. Hän sanoi sitten myös, että minulla ei ole lainkaan matkailukokemusta.
Armeijaankin hän otti taas kantaa. Hänen mielestään se ei ole todellisuutta enää. Hänen mielestään armeijaan mennään vain leikkimään, eikä hän pidä sitä mielekkäänä. Nykyajan sodankäynnillä ei ole hänen mielestään mitään tekemistä armeijan kanssa. Ei hän ole koskaan itse ollut armeijassa, mutta sanoo, että hänen työkavereidensa pojat ovat kuulemma sanoneet, että armeija ei ole enää yhtään mikään paikka, vaan pelkkä kaavoihin kangistunut instituutio. Enkä vieläkään pärjäisi siellä, eikä minun pitäisi äitini mielestä muutenkaan mennä sinne leikkimään, vaan mennä opiskelemaan, kun kerran pääsin ja hankkia kunnollinen ammatti, jolla saisin turvattua elantoni ja tulevaisuuteni muutenkin.
Se oli aika paha riita. Yleensä on ollut paljon pahempia riitoja, sellaisia, että kiljutaan ja nimitellään toista, mutta ne ovat olleet pikkuasioista. Tuntuu pahalta, kun äiti sanoo, että hän oli ylpeä ja iloinen, koska olin menossa Kuopion yliopistoon opiskelemaan biotieteitä. Ja nyt jos en ole, niin mitä? Eiköhän se ole aika selvää. Aivan niin kuin se oli silloinkin, kun ilmoitin äidille, että en edes hae lääkikseen. Pettymys, pettymys, pettymys, pettymys, pettymys, pettymys, pettymys ja pettymys.
En minä halua olla pettymys. Enkä minä halua, että minusta tuntuu siltä, miltä minusta nyt tuntuu. Pahalta. Itkettää. Tuntuu, että kurkussa on iso pala ja jotain painavaa rintakehän päällä. Minä en tiedä yhtään, mitä minä haluan. Minä en halua kai mitään. Mikään ei tunnu yhtään oikealta. Eivätkö jotkut sano, että sitten kun vain käy tarpeeksi läpi vaihtoehtoja, niin sitten kun löytää sen oikean vaihtoehdon, niin sitten sen tietää? Minä en ole ikinä löytänyt sitä. Ikinä ei ole tuntunut varmalta, että tämä on oikea teko. Jälkeenpäin on, mutta ei koskaan etukäteen. En minä halua tuhlata vuotta elämästäni johonkin, joka olikin väärä valinta.
Ja jos se väärä valinta olisi Uusi-Seelanti, äiti sanoisi, että tiesi sen, mutta antoi sen tehdä, koska minun pitäisi oppia olemaan tekemättä tyhmyyksiä. Mutta jos se väärä valinta olisi se yliopisto ja biotieteet, äiti sanoisi: "Oletko nyt ihan varma, että tämä on väärä paikka? No, ainakaan vuotesi ei mennyt hukkaan, koska olet opiskellut vuoden ja siitä on taatusti joskus hyötyä elämässäsi." Minulla on kauheat paineet osua valinnassa oikeaan, koska jos teen äidin tahdon vastaisesti ja olen väärässä, hän ei ainakaan minua lohduta. Hän vain nauraisi minulle, kun olin niin käsittämättömän typerä.
Minä haluaisin, että äiti olisi ylpeä minusta, mutta tuntuu, että se on mahdottomuus. Olen aina ollut pettymys. Silloin ala-asteellakin, kun en pystynyt menemään kouluun. Tai yläasteella, kun en tullut toimeen isäni kanssa. "Miksi sinun pitää aiheuttaa turhaan lisää ongelmia, kun niitä on jo muutenkin ihan tarpeeksi?" Niin minulta kysyttiin. Kaikki meni veljelleni. Kaikki huomio, kaikki aika, kaikki kärsivällisyys. Tietysti minä ymmärsin sen. Minun veljeni on kehitysvammainen, minä en. Siksi minun pitäisi ymmärtää käyttäytyä kunnollisesti ja olla aiheuttamatta ongelmia joillain typerillä päähänpistoillani.
Tai lukiossa, kun en jaksanut lukea kokeisiin. Tai kun Qaro puri minua ja minä aloin pelätä sitä kauheasti. "Älä nyt viitsi olla lapsellinen, älä aiheuta taas ongelmia." Tai lukulomalla, kun minua ei huvittanut lukea yo-kirjoituksiin. Puhumattakaan siitä hävyttömyydestä, miten menin onnittelemaan yo-päivänä jotain pitkätukkaista vihaisennäköistä poikaa!
Enkä hakenut lääketieteelliseen. Äitini olisi halunnut, että minusta olisi tullut lääkäri. "Mitä sinä farmasiaa menisit lukemaan, eihän sillä edes eläisi." Äiti olisi halunnut, että minusta olisi tullut neurologi kuten joskus itsekin suunnittelin. Minusta tulisi neurologi ja sitten minä voisin toimia veljeni lääkärinä. Jos skolioosi uusiutuisi, minä voisin pitää huolta veljestäni ja parantaa hänet. Minä olisin ollut lääkäri, hieno ja kunnioitettu ja kiltti tytär. Määrätietoinen, kohtelias, viisas ja kyvykäs.
Mutta mitä olen äitini mielestä nyt? Pettymys. Väliinputoaja, joka ei saa kuitenkaan hankittua itselleen mitään kunnollista ammattiakaan. Enkä minä tiedä vaikka olisinkin. Minä en tiedä. Jos laskisin, miten monta kertaa olen sanonut tuon lauseen täällä blogissani, siihen menisi ikuisuus. Hoen sitä jatkuvasti. "Minä en tiedä, minä en tiedä, minä en tiedä." Enkä tiedä! Yläasteella ajattelin, että ehkä lukio selkeennyttää tulevaisuuden suunnitelmiani, mutta ei se selkeyttänyt! Ei se selkeyttänyt mitään! Ainoa asia, joka minulla jäi lukiosta, oli tunne tätä yhtä erityistä ihmistä kohtaan, joka ei tunne mitään takaisin.
Olen ajatellut, että pakko asioiden on jossain vaiheessa selkiintyä, mutta ei siltä vaikuta! Jos voisi olla edes joku, jonka kanssa keskustella! Ehkä pitäisi yrittää varata joltain ammatinvalintapsykologilta aika mahdollisimman pian, että ehtisin vielä saada jonkun puolueettoman mielipiteen tämän tulevan vuoden suhteen. Tuntuu tyhmältä ajatuksenakin, että hylkäisin opiskelupaikan ja häipyisin sitten maapallon toiselle puolelle käyttäen jotakuinkin koko omaisuuteni siihen. Se on ihan totaalisen idioottimaista! Ajatelkaa nyt ihan tosissanne, että sen sijaan, että saisi jotain edes opiskeltua, matkustaakin tyhjänpantiksi jonnekin ihan vieraaseen paikkaan? Ja sitten armeijaan ja sitten opiskelemaan. Jolloin olisin 22-vuotias. Aloittaisin opiskelut kolmen välivuoden jälkeen? Järjen riemuvoitto, hah.
Mutta en tiedä. Paitsi sen, että olen pettymys. En aio koskaan naimisiin, enkä todennäköisesti hanki lapsiakaan. Enkä sellaista tavisuraa, jossa istun toimistossa lukemassa papereita ja tarkistamassa niiden todenperäisyyksiä tai miettimässä, mitä niistä pitäisi seurata (kuten äiti tekee). Eli jossain vaiheessa minusta tulisi kuitenkin äidilleni pettymys. Olen masentunut ja mahdollisesti jopa ahdistushäiriöinen entinen syömishäiriöinen, joka ei tiedä yhtään, mitä tekisi. Kuinka minä tällaisena voisin ollakaan mitään muuta?
On paha mieli.
