Tänään aamulla sai taas vaihteeksi herätä kauheaan migreeniin. Minulla on ollut nyt syksyn aikana kauheasti migreeniä. Yhä useammin vain kun herää aamulla, olo on sanoinkuvaamattoman kauhea ja päätä särkee ja tuntuu siltä, että kuolee siihen paikkaan, kun valonsäteet tuntuu porautuvan silmien kautta suoraan päähän. Siinä sitten vain taas piti tehdä pimeässä kaikki. Tuollaisissa tilanteissa ärsyttää vain se, että mikään ei tunnu olevan tarpeeksi pimeä. Lopulta sitten lukittauduin vessaan (laittamaan piilolinssejä ja hiuksia (pimeässä, joo)) ja kun käytävästä vessan ulkopuolelta sammutti valot, niin siellä oli melkein pilkkopimeää ja se oli kuin hoitavaa salvaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Pääsin sitten kouluun. Ei olisi kannattanut turhaan vaivautua. NN lintsasi taas vaihteeksi yhteiskuntaopin tunnilta. Oli varmaan jo viides tunti, mitä hän lintsasi siitä aineesta, mutta kuitenkin tuntuu hieman siltä, että pitäisikö siitä ottaa hieman itseensä vai ei.
Viikko sitten maanantaina olin vakuuttunut siitä, että NN:llä oli tyttöystävä. Eilen sen sijaan arvelin, että hän ehkä mahdollisesti saattaisi pitää minusta takaisin. Minä olen ihan oikeasti tuuliviiri, joka muuttuu pienenkin henkäyksen mukaan. Nyt minä olen taas hieman enemmän sekaisin. Minä en vain käsitä sitä, miksei NN voi käyttäytyä loogisesti.
Mutta en kuitenkaan ole muuttanut mieltäni eilisestä. Ainakaan kauheasti. Muutama epävarmuutta ilmaiseva sana lisää, mutta muuten sama. Minulle on tullut kuitenkin myös ajatus, joka tuntuu jotenkin oudolta. Sellainen tunne, joka vain tuli jostain eilisen ja tämän päivän aikana. Jotakuinkin ensimmäistä kertaa koskaan, minusta tuntuu että NN hieman nolostelee ja ujoilee minun seurassani. Tai muuten vain hermoilee. Ei, ei ole mikään supermerkki kiintymyksestä minua kohtaan – voisi kertoa myös siitä, että kokee minut epämiellyttäväksi ja pelkää minun käsittävän jotain väärin – mutta kuitenkin oleellinen huomio.
Se on ihan hassua edes ajatella noin, koska koko lukion ajan hän on vaikuttanut kuitenkin aika itsevarmalta, eikä todellakaan miltään ujoilevalta tyypiltä. Eilenkin ryhmätyön ajan ja istui pääasiassa hiljaa paikoillaan. Välillä kuului naps, naps, naps, naps, naps, kun hän naputti pulpettia sormillaan tai pulpetin jalkaa jalallaan. Periaatteessa hän näytti siltä (HUOM! Subjektiivinen tulkinta!) että hän olisi yrittänyt olla kuten aina ennenkin, vaikka hermoilikin. Paitsi että hän nieleskeli koko ajan – heti alkuvaiheessa kerran väärään kurkkuunkin ja sai yskäkohtauksen. (Huomioin tuon pääasiassa siksi, että noin minä tuppaan tekemään, jos joskus ylihermostuneena unohdan miten niellään.)
Tänään hän ei oikeastaan katsonut minuun suunnilleen lainkaan. Okei, en minäkään häntä ihan normaaliin tapaan kehdannut vilkuilla, mutta kuitenkin. Hän ei katsonut minuun edes sen vertaa. Hän ei näyttänyt mitenkään ärtyneeltä tai torjuvalta tai mitään, mutta jotenkin... nolostuneelta? Ujolta? Äh, ei kumpikaan ole oikea sana. No kuitenkin. Hän ei katsonut minuun kuin pari kertaa niin pikaisesti kuin vain voi. Muutenkin hän vaikutti koko päivän jotenkin tavallista negatiivisemmalta, näin hänet yksin käytävillä paljon keskimääräistä useammin.
Ja minusta tuntuu, että me ei toimita kauhean hyvin ryhmätilanteissa. En usko, että kyse on ainakaan minun tapauksessani siitä, että jännittäisin kauheasti juuri NN:ää, vaan hermoilen sitä, että miten minun pitäisi sellaisessa ryhmätilanteessa häntä kohtaan käyttäytyä. Ja minä muutenkin toimin suhteellisen huonosti ryhmätilanteissa, kaksistaan on paljon helpompi minulle. Joten nyt olen muuttanut toivettani: ei mitään ryhmätyötä yhdessä samassa ryhmässä NN:n kanssa, vaan jonkinmittainen hetki kaksistaan (pakotettuna). Minä uskon, että se vähentäisi sitä hermostusta, joka minun (subjektiivisen) aavistukseni mukaan vaivaa meitä molempia. Mutta niin, mistäs sellaisen repäiset?
Tänään juteltiin Nanin kanssa käytävällä NN:stä. Nan sitten yhdessä välissä huomautti, että NN:n pikkuveli onkin ollut koko ajan suunnilleen parin metrin päässä itsekseen. Nan sitten siihen vain sanoi, että sehän oli melkein positiivinen asia: Mitch voisi kertoa NN:lle siitä keskustelusta, jonka kuuli (ja hän kuuli sen, olen melko varma siitä, eri asia on sitten tajusiko hän kenestä me puhuttiin, mutta ei sekään kauhean vaikeaa luultavasti ollut, jos tietää NN:stä yhtään mitään). Minä sitten kysyin, että miten se olisi positiivinen asia. Nan näytti yli-innostuneelta ja hymyili sädehtivästi ja tokaisi tyytyväisen oloisena, että sitten kaikki tulisi ilmi.
Minä sitten kommentoin siihen kyynisesti, että he eivät oikein tunnu sellaisilta tyypeiltä, jotka juttelisivat iltasella aina kaksistaan nenäliinapaketti kädessä maailman herkistä asioista ja ihastuksista tai muusta. Nan ehdotti sitten, että ehkä se ovat kehittäneet murahtelu-kielen. Että tietynpituinen murahdus vastaa aina jotain tiettyä sanaa. Sitten hän esitti, millaista se hänen mielestään olisi. Aika törkeän hauskaa.
Kuitenkin, se, mitä Nan sanoi, jäi jotenkin kytemään. Kertoisiko Mitch NN:lle minun ja Nanin keskustelusta, jos hän kuuli sen ja ymmärsi kenestä me puhuttiin? Tulisiko kaikki ilmi? Minä melkein toivoisin että tulisi. Minä en ole mikään yliromanttinen ihminen, enkä perusta mistään tunnustuksista. Olisikin siksi aivan käsittämättömän kätevää, että asia tulisi ilmi vähän niin kuin itsestään, että minun ei tarvitsisi tehdä mitään.
Nimittäin jos asia onkin niin, että NN on tämän suhteen niin epävarma ja arka, miltä hän välillä vaikuttaa, niin siihen verrattuna minäkin olen melkein rohkea. Tiedät-kai-kuka oli aina niin käsittämättömän ujo ja arka ja pelokas, että oli jotakuinkin ilmiselvää, että minä olisin se, joka joutuisi tekemään aloitteen. Ja sain kuin sainkin itseni tekemään sen silloin yhdeksännellä luokalla, kun pyysin häntä parikseni viimeisen koulupäivän tanssijuttuun.
Vaikka se ei mennytkään niin kauhean hyvin, niin olen silti kuitenkin tavallaan ylpeä siitä, että sain tehtyä sen. Okei, tuntuu siltä, että minä nolasin hänet (tyyppi vain punastui helakanpunaiseksi ja änkytti eikä saanut sanaakaan suustaan, eikä pystynyt kunnolla edes katsomaan minuun), mutta olen silti melkein ylpeä siitä, että vaikka minä olin niin käsittämättömän hermostunut silloin, niin minä sain tehtyä sen ja vielä – vaikka itse sanonkin – aika tyylipuhtaasti ja onnistuneen tuttavallisesti (ei liian tönkösti, mutta ei teennäisen tuttavallisestikaan).
Ja sitä paitsi, kun olen jo tehnyt aloitteen pojan kanssa, niin voin hyvin vedota siihen, että nyt minä en tee mitään, minun ei tarvitse enää, nyt on todellakin pojan vuoro tehdä aloite minulle. Vaikkakin minusta tuntuu, että se olisi myös törkeän ylihermostuttavaa. Mutta eipähän tarvitsisi sitten ainakaan itse pelätä kielteistä reaktiota.
Huomenna näen Nanin taas pitkästä aikaa koulun jälkeen. Menen hänen luokseen ja samalla saan nähdä hänen vanhojentanssipukunsa ja uudet kalat, joista Nan kertoi tänään innoissaan. Kuulemma kahdeksan uutta kalaa, kuusi pienempää ja pitkulaista ja punaista, mutta sen lisäksi kaksi pikkuruista ja valkoista lehtikalaa. Heillä oli ennen kaksi mustaa lehtikalaa, mutta toinen kuoli kesällä ja toinenkin sitten pari viikkoa sitten. Nan sanoi, että varmaan se oli tuntenut olonsa kauhean yksinäiseksi, kun kerran oli elänyt koko elämänsä sen toisen lehtikalan kanssa. Nyt sitten Nan on innoissaan niistä valkoisista lehtikaloista ja hän selitti tänään, miten ne ovat yliliikkuvaisia, eivätkä ole vielä oppineet, mistä kohtaa tulee ruokaa, vaan hänen pitää aina naputtaa hieman lasiin ennen kuin ne tajuavat sen. Jotenkin tosi sööttiä.
Oletettavasti tulee myös se NN-keskustelu. Nan haluaa todennäköisesti saada jonkinmoisen tilannekuvauksen ja sitten kuulla, että mitä minä oikein kuhnailen. Tai sitten hänellä on jokin suunnitelma. Tai sitten hän on huomannut/kuullut jotain. Ja hän haluaa näyttää lisäksi kuvia Nightwishin keikalta.
Äh. Joskus syksyllä minä ajattelin, että kunhan vain saan tehtyä edes jotain konkreettista NN-asialle ennen joulua, niin se on okei. Mutta nyt ennen joulua on enää vain kaksi päivää! Ja joulun jälkeen on sitten vain kuukausi aikaa. Hemmetti! Mitä minä teen?!
No, ehkä jotain tapahtuu nyt kahdessa päivässä. Tulee joku täydellinen tilanne, joka ratkaisee koko tilanteen ja muuttaa sen satumaisesti täydelliseksi, vähän niin kuin Tuhkimossa muutettiin se kurpitsa hienoiksi vaunuiksi. Joo, jotain sellaista. Toisaalta, mitähän minä olen odottanut koko syksyn ja mitä on tapahtunut? Ei niin mitään. Mutta ehkä nyt tapahtuu. En minä ole lainkaan epätoivoinen.
Kaksi päivää aikaa. It's time to cut the rope and fly?