Kirjoitin tässä joku päivä jo blogitekstin valmiiksi asti (olisiko ollut maanantai), mutta vuodatus.net jumitti silloin ja minun piti lähteä yliopistolle, niin jätin sen tallentamattoman Word-tiedoston auki siihen. No, kun tulin sitten kotiin, mietin, että mitä hittoa tuo blogiteksti vielä tuossa jumittaa, poispois. Sitten vasta myöhemmin tajusin, että ai niin joo, sehän oli siinä sen takia, että minun piti tunkea se tänne blogiin kun ei se ensimmäisellä kerralla toiminut.

Mutta ei siinä mitään erityistä ollut. Tavallista valitusta. Silloin olin juuri saanut tehtyä ATK:n pakolliset jutut, joita tein koko sunnuntain. Siis koko sunnuntain ihan oikeasti. Sain viimeisen jutun valmiiksi neljältä aamulla. Ne oli palautettava viimeistään aamu kahdeksaan mennessä, joten hieman täpärälle meni. Eikä nukkumisesta tullut sen jälkeen mitään, kun aivot jumitti niissä tehtävissä ja heräsin vähän väliä siihen, että ajattelin, että minun pitää muokata vielä sitä ja sitä diaa PowerPoint-esityksessä, vaikka olin jo palauttanut sen netin kautta.

Tänään tapahtui jotain historiallista. Se oli jotain niin järisyttävää, että en itsekään voi uskoa, että niin kävi. Minä olin oikeasti mielenkiintoisella luennolla! Minulla on taas hankaluuksia nukkumisessa, niin nukuin yöllä kaksi tuntia. Ja sinäkin aikana ehdin jotenkin näkemään painajaisen. Ensiksi oli neljä tunti epäorgaanista kemiaa ja minä menin sinne pilkkimään. En vain voi sille mitään! En vain pysy hereillä. Se käy niin huomaamatta, että välillä kun ajatukset alkavat tuntua jotenkin vielä tavallistakin omituisemmilta, tajuan yhtäkkiä, että silmäni ovat kiinni ja että kello on hypännyt hieman eteenpäin. Sitten välillä kävi niinkin, että vaikka yritin istua ryhdikkäästi, hätkähdin siihen, että pääni oli nuokahtanut. Minä tein kaikkeni pysyäkseni hereillä, mutta se oli yksinkertaisesti mahdotonta.

Sitten kun kolmas tunti alkoi, päätin, että kuuntelisin musiikkia luennon ajan. Se sai minut pysymään hereillä koko ajan! Paitsi että neljännen tunnin loppuvaiheessa alkoi taas silmät painua kiinni, mutta onneksi sieltä päästiin pois ennen sitä.

Mutta sen jälkeen tuli kolme tuntia uutta ainetta. Evoluutiobiologian ja genetiikan perusteet. Joo. Se oli niin huippua, että minun on ihan pakko mennä ihan niille luennoille huomennakin! Ja voisi kokeilla lainata kirjastosta niitä kirjoja joita se opettajatyyppi mainosti. Niin kiinnostavaa! Ja se oli niin hauskakin oppitunti, eikä sellainen kireän akateeminen. Ei mitään kaavoja tai mitään, vaan me vain juteltiin siellä. Se opettaja selitti kaikkea hauskaa. Sitten meille tehtiin koko porukalle testikin. Tytöille näytettiin kaksi miehen kuvaa ja kysyttiin, kumpi otettaisiin. Pojille näytettiin neljä piirroskuvaa tytöstä ja kysyttiin, kuka heistä otettaisiin. Se oli niin hauskaa.

Tuo jäi mieleen, vaikka me käsiteltiin paljon muutakin. Uivia hiiriä, käärmeitä, tiaisia ja kirahvien kauloja. Ja me saatiin "kotitehtäväksi" miettiä sitä, että kun kaikki olivat sitä mieltä siinä luentosalissakin, että ihmisillä naiset valitsevat sen "kumppanin" eivätkä miehet, niin miksi naiset sitten meikkaavat, vaikka eläinmaailmassa urokset ovat niitä koreampia. Minä olen miettinyt sitä aikaisemminkin ja nyt siihen saa sitten ehkä jonkun selityksenkin! Iih! Minä tykkään tästä aineesta!

Olen myös soittanut pianoa pitkästä aikaa. Ja siis muutakin kuin niitä iänikuisia Nightwish-sovellutuksia, joita olen pimputtanut samantasoisesti jo suunnilleen vuoden. Nyt minä ihan oikeasti opettelen uutta biisiä.  Se on hieno, kuulin sen Everwoodissa (nyt on taas kausi, kun katson Everwoodia) ja päätin, että haluan opetella sen biisin, kun se kuulosti niin mahtavalta. Siinä on kahdeksan sivua, joista osaan jo ensimmäisen ulkoa. Se ei olekaan niin vaikea, mitä toivoin. Toisaalta hyvä, että se on niin helppo mitä se on, mutta jos soitan pelkästään helppoja biisejä, jotka menevät tunnin harjoittelun jälkeen oikealla tempolla ja muutenkin oikein, niin tuskinpa siinä kauheasti soittotaito lisääntyy.

En muista minä päivänä tuli sellainen fiilis, että halusin soittaa jotain klassista pitkästä aikaa. Mutta se tuli kuin tyhjästä ja kaivoin esiin C-duuri Preludin ja Moonlightsonatan. Ne olivat tylsiä. Liian helppoja. Sitten selailin sitä soittoläksyvihkoani, jos sieltä löytyisi jotain kivaa, mutta mikään ei tuntunut sellaiselta, jonka olisin halunnut opetella yhtä opettelin hieman, kunnes kuuntelin sen YouTubesta. Suhteellisen vaikea, mutta kuulostaa ihan älyttömän helpolta. Eikä niin erityiseltä muutenkaan.

Ja sitten katsoin Everwoodia ja ajattelin, että jos Ephramia pidetään siinä musiikkinerona, niin jos opettelisin jonkun biisin, jonka hän soittaa, minä olisin sentään hieman hyvä? Minua vaivaa joskus se, että koen olevani pianonsoitossa niin keskinkertainen tai jopa sen alla. Varmaan asiaan vaikuttaa hieman se, että olen aina ollut pianonsoitossa Nanin varjossa, mutta on siinä jotain muutakin. Tiedän yhden ihmisen, joka soittaa pianoa jonkin verran huonommin kuin minä, mutta joka on käsittääkseni melkein poikkeuksetta kaikissa koulun juhlissa soittamassa. Hän ajattelee itsekin olevansa hyvä. Se ärsyttää minua joskus hieman.

Minä en ole koskaan soittanut missään koulun juhlassa. Kukaan ei edes tiennyt, että soitan pianoa. Nan on esiintynyt koulun juhlissa ala-asteelta asti, mutta minun esiintymiseni jäivät pariin musiikkiopiston matineaan. Se oli minusta ihan kivaa. Esiintyminen. Se oli aina ihan kauheaa, mutta jotenkin oli hienoa hioa kappale sellaiseen kuntoon, että sen pystyi soittamaan muille, jotka oikeasti kuuntelivat. Kukaan ei koskaan kuuntele minun soittoani. Kotonakaan kukaan ei kuunnellut, täällä nyt ei olekaan muita kuuntelijoita kuin pikkukamut. Jos äiti sanoi joskus jotain, niin hän pyysi laittamaan pianoa pienemmälle.

Ja Nan ja tämä toinen tyyppi, josta mainitsin, soittavat käsittääkseni myös aina kaikissa sukujutuissa. Ihan vain siksi, että sukulaiset haluavat kuulla "mestarin soittimensa ääressä". Minä en ole ikinä soittanut. Kukaan ei ole ikinä pyytänyt minua soittamaan. Kun oli yo-juhlat, se minun hoitotätini, joka oli juhlissani myös, ei kysynyt, että Amia sinäkös soitat pianoa, vaan kysyi sitä, että olenko vielä yhtä innokas piirtämään kuin silloin pienenä. Ei tule edes mieleen, koska olisin viimeksi piirtänyt yhtään mitään.

Ei se Nanin suhteen haittaa niin paljon, koska hän on oikeasti hyvä. Ja tämä ei ole mitään kaverin kehuskelua, vaan se on fakta. Hän soittaa nykyisin kappaleita, joita jotkut eivät pysty koskaan soittamaan, vaikka miten opettelisivat. Hänen pianonsoitostaan tehtiin kerran kokonaisen sivun juttu paikallislehteenkin. Mutta kukaan ei edes tiedä, että minä soitan. Ei tiennyt. Pitäisi yrittää muistaa puhua imperfektissä. Eihän täällä minusta kukaan mitään tiedä muutenkaan.

Kerran soitin soitinvarastossa hyppytunnillani. Olin lukion ensimmäisellä. Silloin oli musiikinopettajana yksi nainen, joka opetti minua jo ala-asteellakin. Hän on huippu tyyppi. Pyysin häneltä aina luvan mennä harjoittelemaan (koska kotona on pelkkä sähköpiano, joka on aika lailla eri juttu kuin flyygeli ja olipahan jotain tekemistä hyppytunneilla) ja kerran hän tarvitsi sieltä varastosta jotain ja tuli sinne kesken kaiken. Hän sitten kysyi, että soitinko minä oikeasti äsken. Kun sanoin, että soitin, hän sanoi siihen, että ei ole edes tiennyt, että minä soitan pianoa ihan oikeasti harrastuksena. Sitten hän kysyi, että haluaisinko joskus soittaa vaikka joulujuhlassa. Järkytyin niin, että kieltäydyin välittömästi. Nykyään mietin sitten, että jos olisin sanonutkin: "Kyllä kiitos, minusta olisi äärettömän kiva soittaa jossain juhlassa."

Kukaan ikätovereistani (lukuun ottamatta neiti AL:ää, joka soitti huilua samassa opistossa ja herra M(M):ää, joka oli kerran neiti AL:n seurana yhdessä matineassa) ei kuullut minun soittavan. Olisin ainakin halunnut, että NN olisi kuullut. Hän olisi sitten huomannut, että vaikka en osaa piirtää ja vaikka en ole muutenkaan erityinen, minä osaan soittaa edes yhtä instrumenttia keskivertotallaajaa paremmin. Mutta ei hän kuullut. Kai. Se musiikkivarasto, jossa soitin, oli suoraan kuvisluokan alapuolella ja kun minulla oli hyppytunti, NN:llä oli kuvista. Se oli luonnollisesti osasyy siihen, miksi kävin siellä niin ahkerasti.

Hän kuitenkin tiesi, että soitan pianoa. Se oli yksi meidän ensimmäisiä keskustelujamme – englanniksi. Piti kertoa jostain harrastuksesta, todellisesta tai kuvitteellisesta. Hänellä ei kaiketi oikein ole harrastuksia, niin hän kertoi laskuvarjohyppäämisestä. Minä kerroin pianonsoitosta. Kyllä, www.olentylsä.fi.

Mutta vaikka Nan saakin paljon huomiota pianon suhteen, hän on itse vaatimaton. Ja ihan oikeasti. Hän sanoi siinä lehtijutussakin, joka hänestä tehtiin, että häntä välillä harmittaa se, että häntä pyydetään aina soittamaan jonnekin, kun kerran paikkakunnalla on monia muitakin hyviä pianisteja ja heillekin pitäisi antaa mahdollisuus. Mutta sitten tämä toinen tyyppi. Hän sanoo itsekin olevansa lahjakas ja selittää aina kaikista valaistumisistaan ja siitä, miten hän "antautuu musiikin vietäväksi soittaessaan". Joo, hieno juttu, vielä kun saisi edes hipun siitä vaatimattomuudesta, joka Nanilla on. Jopa minä olen vaatimaton verrattuna häneen, vaikka olen sentään parempi kuin hän. Ja se on hänelle kauhean paha pala. Hän haluaa olla paras. Hän haluaa, että hänelle sanotaan, että hän on hyvä ja lahjakas.

Ei varmaan pitäisi puhua hänestä tähän tyyliin. Hän on kuitenkin osasyy siihen, että tunnen itseni ihan typerykseksi pianon suhteen. Kukaan ei arvosta minua soittajana. Melkein kukaan ei ole edes kuullut minun soittavan. Yritän muistuttaa aina silloin tällöin tälle tyypille, että vaatimattomuus on hyve ja kerron hänelle Nanista. Hänellä ei kaiketi ole ollut ketään "varjostimenaan" koskaan, niin hän on saanut yksin kaiken huomion ja ihailun. Yritän muistuttaa häntä, että on olemassa muitakin pianisteja, jotka ovat vielä parempia kuin hän ja että pianonsoittamisen idea ei ole se suosio. Mutta joo, antaa tämän olla.

Tuo kuitenkin liippaa läheltä toista asiaa, joka vaivaa minua nykyisin. Minä olen melkein koko ajan niin ärsyyntynyt. En tarvitse edes mitään syytä olla ärsyyntynyt, minä vain olen. Koko ajan. Olen vielä niin ärsyyntynyt, että tulen oikein vihaiseksi muille ihmisille ja minulle tulee kauhea tarve sanoa jotain ilkeää heille. Minä en pidä siitä lainkaan. En tiedä, mikä minuun on mennyt. En minä ennen ollut tällainen. En minä ennen ärsyyntynyt jokaisesta pikkujutusta. Jos ei ärsytä yliopisto, niin sitten ärsyttää joku henkilö jossain – ihan kuka tahansa, joka vain sattuu kohdalle. Ja pikkukamut ärsyttävät jatkuvasti. Olen tosi sivistynyt – huudan rotilleni ja tönin niitä pois, kun ne kiipeävät ensin sohvan selkänojalle ja yrittävät sitten sitä kautta tulla olkapäälleni. Ennen se oli minusta suloista. Nyt se tuntuu vain aina tulevan väärään aikaan ja niiden kynnet tuntuvat raapivilta ja ne tuntuvat aina tukkivan olkapäälle, kun yritän keskittyä johonkin.

En minä halua olla vihainen. En vain tiedä yhtään, mitä tehdä tälle ärsyyntyneisyydelleni.

Ai niin, melkein unohdin! Minä pääsin matikan puolikastentistä läpi. Sain 16 pistettä. En ole ihan varma, mikä maksimi oli. Kaiketi 30 pistettä, mutta kun vilkuilin muiden pisteitä, korkein tulos oli 22. Saattaa olla, että ovat hylänneet jonkun tehtävän kokonaan tai jotain. No, sainhan minä sentään yli puolet, vaikka eivät olisikaan tehneet niin.

Pitäisi kirjoittaa vielä työselostus tänään. Se pitää palauttaa huomenna ja minulla on siitä ehkä puolet tehtynä. Pitäisi saada siitä tarpeeksi hieno, ettei tarvitse ruveta toiseen kertaan sitä tekemään. Muuta huomenna ei sitten olekaan, paitsi tietysti ne evoluutiobiologian & genetiikan perusteiden luennot, joille on pakko mennä. Perjantaina on taas sitä ja sitten epäorgaanista kemiaa. Ajattelin alkuviikolla lintsaavani koko loppuviikon, mutta ainakin huomenna pitää mennä niille biologian luennoille. Maanantaina sitten alkaa taas uusi labrajuttu. Epäorgaanisen kemian labrat. Ne tehdään itsenäisesti omalla ajalla. Niille oli varattu lukujärjestyksestä suunnilleen 200 tuntia. Eli niitä tehdään sitten aika lailla klo. 8:00-18:00 jouluun asti. Tai siis siihen asti, kun ne tulevat valmiiksi. Itse aion puristaa aluksi mahdollisimman paljon ja toimia mahdollisimman tehokkaasti, mutta huolellisesti, jotta saan loppupäästä sitten mahdollisesti kokonaisia päiviä vapaaksi.

Olen kuitenkin tulossa ehkä kipeäksi. Tai ehkä se johtuu vain niistä viime yön kahden tunnin yöunista, mutta tänään minulla oli aika kipeä olo. Kurkkukin oli kipeä, eikä olo muutenkaan ole niin kauhean hyvä. Eikä ole vieläkään. Päätä särkee ja olo on aika väsynyt. Voisi kyllä mennä tänään ehkä nukkumaan vähän aikaisemmin kuin eilen, kun pyörin hereillä sängyssäni viiteen. Huomenna pitää olla yliopistolla kuitenkin vasta kahdeltatoista, niin luulisi, että tänä yönä saisin nukuttua hieman univelkoja pois, jos en pidä itseäni hereillä liian myöhään.

Ai niin, linkki siihen ylimahtavalta kuulostavaan biisiin, jonka kimpussa pakerran. Tässä. Tuon tyypin taso on tavoite, heh jotenkin kaukana vielä. Olisi ihan huippua osata soittaa tuo kokonaan, kun tulen kotiin joululomalle. Ja ei, se ei ole lainkaan niin vaikea miltä se kuulostaa. Ehkä pitää joskus kokeilla sitä Vallankumousetydiäkin, kun Nan sanoi silloin sitä soittaessaan, että se on kanssa yksi vitsi kappaleeksi, kun se kuulostaa niin tajuttoman vaikealta, mutta se onkin sitten hänen mukaansa aika helppo, kunhan sen jujun oppii. No, Nan nyt on Nan, mutta pakko ihan vain edes kokeilla joskus hamassa tulevaisuudessa.

Jos vaikka tuollainen hieno biisi saisi minut olemaan vähän vähemmän vihainen edes välillä. Hmm.