Hiihtoloma alkaa vasta viikon kuluttua, mutta olen päättänyt ottaa varaslähdön. Olen viime viikot ollut äärimmäisen kireä ja hermoni ovat olleet jotakuinkin riekaleina. En tiedä tarkkaan miksi. Olen vain tuntenut oloni käsittämättömän hermostuneeksi ihan koko ajan.
Ja kun olen hermostunut, se purkautuu minussa hyvin erilaisilla tavoilla. En tiedä, mitä tämä tällainen on, ja miksi tunnen näin. Miksi yhtäkkiä taas vihaan kaikkea ja kaikkia. Minä en halua soittaa pianoa. Haluaisin vain lopettaa soittamisen ja olla tekemättä mitään. Olen jämähtänyt samoihin kappaleisiin, eikä mikään niistä suju. Minua ei huvita harjoitellakaan. Tämä blogikin on tullut kauhean epäsäännölliseksi, kun minua ei vain huvita kirjoittaa mitään. En ole kirjoittanut sille nettipsykologilekaan varmaan kohta kuukauteen. Pelkästään siksi, että minua ei juuri satu huvittamaan.
Olen kyllästynyt NN:ään ja vain pelkkä lupaukseni olla kostamatta hänelle huonoa oloani estää minua tekemästä niin. Kaikki mitä hän tekee, ärsyttää ja sitten sen jälkeen tunnen oloni taas entistä yksinäisemmäksi. Herra Friikkikin ärsyttää. Opettajat ärsyttävät. Kyläläiset ärsyttävät. Minä itsekin ärsytän itseäni.
Äitini otti kuvia vanhojen tansseista ja ne ovat ihan onnistuneita. Kuitenkin kun katsoin niitä, minulle tuli fyysisesti kauhean huono olo. Halusin vain paiskata kameran pois ja itkeä sitä, miten herra Friikki oli niin kauhea. Herra Friikki näytti kamalalta sinisessä puvussaan ja vaikka olin harjoitusten aikana yrittänyt unohtaa, miten kamala hän oli, niitä kuvia katsellessani reaktioni oli sama mitä ennen joulua. Miten kuvottavaa, että minä jouduin tanssimaan hänen kanssaan! Nyt on koulun tanssi takana ja huomenna ensimmäinen koulupäivä sen jälkeen, joten saan taatusti kuulla enemmän kuin tarpeeksi herra Friikistä. Matikan opettajamme ei ainakaan jätä tilaisuutta käyttämättä, vaan vinoilee minulle herra Friikistä.
Jo perjantaina sain koulussa kuulla herra Friikistä. Jotkut yläastelaiset pojat vislasivat ja nauroivat herra Friikille, kun hän piti minulle ovea auki. Ihmiset taatusti nauroivat katketakseen katsellessaan minun ja herra Friikin tanssiyritelmiä. Ainoa hyvä asia on, että NN ei ollut siellä, eikä hän nähnyt minua niin epätäydellisenä. Lisäksi kun Tiedät-kai-kuka haki poloneesissa tanssiin pikkusiskonsa, minä tanssin Nanin veljen kanssa. Ja saan kuvani lehteen (ilman herra Friikkiä).
Edelleen viime aikoina olen saanut taas jonkinmoisen perfektionisti -villityksen. Kun laitan puita takkaan ja sytytän tulen, minun täytyy asetella puut kauniisti. Kun äiti valittaa minulle siitä, sanon, että puiden pitää näyttää esteettisiltä. Kaiken pitää nykyään olla esteettistä ja täydellistä minulle. Mikään vähäisempi ei kelpaa. Vaikka uskon nyt näyttäväni vähemmän kauhealta, kun olen saanut aknen jotakuinkin hallintaan, tunnen oloni kauheaksi. En ole yhtään kauniimpi kuin ennenkään, mutta nyt en voi edes tehdä sille mitään. Olen niin nätti kuin voin koskaan olla, mutta sekin on silti liian vähän. Vaikka olen näteimmilläni, olen silti ruma, sanoo joku mitä tahansa.
Kaksi ihmistä sanoi toissapäivänä, että näytän kauniilta. Se oli kauheaa ja aloin melkein itkeä. Haluaisin todella olla kaunis. Haluisin uskoa niitä ihmisiä. Mutta en silti voi. Vaikka minun pitäisi vain kiittää kohteliaisuudesta, en voi. Minä en ole kaunis, enkä halua, että ihmiset sanovat niin. Minä en uskalla edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että en olisikaan hirviömäinen mutantti ja epämuodostunut rumilus. Minä olen tottunut olemaan sellainen. Tavallaan haluaisin, että joku sanoisi minua kauniiksi, mutta siten, että minä voisin ilman epäilyjä uskoa häntä. Jos uskoisin jotakuta, joka sanoo minua kauniiksi, niin sitten maailmani tuhoutuisi, kun tajuaisin, että en olekaan kaunis kuin vain hänen silmissään.
Viikon päästä on hiihtoloma ja olen nyt innostunut ajatuksesta, että raahaisin äitini kanssani läheiseen laskettelukeskukseen. Näin unta, että laskin lumilaudalla ja siitä lähtien olen ollut innostunut ajatuksesta. En ole koskaan edes koskenut lumilautaan. Laskettelua olen kokeillut, mutta siitä ei oikein tullut mitään. En ole myöskään mitenkään kiinnostunut laskettelusta, mutta lumilautailu tuntuu kiehtovalta. Se on luultavasti tuskallisen vaikeaa, mutta minä haluaisin silti kokeilla sitä.
Nyt kuitenkin pidän lomaa täältä blogistani. Minun on pakko saada itseni taas jotenkin edes kasaan, että en vain järjestelmällisesti tuhoa kaikkea ympäriltäni. Jotkut ihmiset luultavasti vihaavat minua jo nyt. Olen aina sanonut itselleni, että se ei haittaa. Eikä se haittaakaan, nolottaa vain hieman. Olen tottunut olemaan se ulkopuolinen, tiedän miltä se tuntuu, eikä se ole mitään kivaa. Sitten kun yhtäkkiä kuulunkin sisäpiiriin ja monet ihmiset ovat minulle ystävällisiä, tunnen oloni vieraaksi ja hankalaksi. En halua olla sisäpiirissä. Minä vihaan sisäpiirejä. Se on tavallaan kivaa ja hienoa, mutta minä en halua tuntea oloani kivaksi ja hienoksi. Se on pelkkää harhaa, joka kuitenkin katoaa joskus ja jonka jälkeen totuus taas sattuu.
Johtopäätös: Olen jäänyt kiinni murheeseen ja tuskaan. En halua olla onnellinen, kaunis, suosittu, pidetty. Haluan olla vain murheellinen ruma erakko, josta kukaan ei pidä, ja jota ei milloinkaan huomioida. Nyt olen taas lähempänä sitä tavoitetta, mutta miksi en sitten olekaan tyytyväinen siitä?
(Lomalla 5.3. asti.)