Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin menin nukkumaan ennen keskiyötä. Ja nousin sängystä hieman yli kaksi iltapäivällä. Heräsin yhden kerran jo kahden aikoihin yöllä ja kirosin ääneen, että miten hitossa minä muka nukuin yliopiston ohi, vaikka kännykkä oli herätyksellä. Siinä sitten puhisin hetken ärsyyntyneenä, ennen kuin tulin  ajatelleeksi, että onkohan nyt yö vai iltapäivä. Tarkistin kännykästä, että kello oli 2:03. Yöllä. Tyytyväisenä nukahdin uudestaan.

Kännykkä herätti kiltisti ajallaan yhdeksältä. Minulla olisi ollut kaksi tuntia evoluutiobiologian ja genetiikan perusteita – ainoaa ainetta, joka ei tunnu heprealta ja joka on melkein mielenkiintoistakin. Sitten kun kännykkä soi ja olisi pitänyt nousta, minä aloin pyörittelemään asioita päässäni ja mietin, että jos minä kerran osaan tuon aineen, niin miksi minun pitäisi mennä edes niille luennoille. Ja sitten tulin tulokseen, että ei maksa vaivaa.

Mietin sitten hetken ja sitten hain pikkukamut parvisänkyyn kanssani. Valvoin hetken, koska pienet olivat uteliaita ja tykkäsivät riehua ympäri sänkyä, mutta sain nukahdettua kuitenkin aika nopeasti. Kun heräsin seuraavan kerran, kello oli kaksi. Katselin ympärilleni ja ajattelin, että pikkuiset ovat varmaan tekemässä tuhojaan jossain jalkopäässä. No, huomasin sitten, että ne nukkuivat molemmat ihan minun vieressäni. Minusta se oli sööttiä. Vein ne sitten takaisin häkkiin ja lähdin itse kauppaan.

Kaupassa vaihteeksi ”ruokashoppailin”. Ostin viinirypäleitä itselleni ja kiinankaalia rotille. Sitten etsin oikeaa ruokaa ja kaikesta sellaisesta tarkistin kalorit. No, sentään minulla on jotain rutiinia päivissä: kalorien laskeminen ja lihaskunto-ohjelma. Voisi aloittaa juoksemisen taas, jos se ei vaatisi sitä, että pitää poistua talon ulkopuolelle. Kohtuullisuus ja minä emme sovi yhteen. Vieläkään. Mutta yliopisto ei kuulu siihen kohtuuttomuuteen. Ensi viikolla on kaksi tenttiä. Yritän lukea niihin, mutta kauhean hyvältä ei näytä.

Ja vaikka luulin, että tämä haava olisi jotenkin huono, niin itse asiassa se on kaiketi aika ”onnistunut”. Toisaalta tuntuu inhottavalta, että siihen sattuu näin paljon, mutta toisaalta sitten on tyytyväinen olo, koska onnistuin tekemään niin pahasti itselleni. Se on jotenkin ristiriitaista. Kättä särkee olkapäähän asti ja sormien liikuttaminen ottaa kipeää. Ja toisaalta toivoo, että käteen ei sattuisi, mutta toisaalta toivoo, että siihen sattuisi enemmän. Kipu sentään tarkoittaa, että olen elossa ja hereillä. Ja kun tiedän sen, niin pystyn keskittymään muihin asioihin.

Ja kalorienkin laskeminen... Jotenkin se on kuin minulla olisi vihoinkin kontrolli joistain asioista. Kuin vihdoinkin hallitsisin ainakin jotain. En pysty hallitsemaan kaikkea, mutta ainakin jotain. Nyt siis, kun keksin jotain sellaista ja sain kiinni ajatuksesta, että myös tekisin sen niin. Ja jos on jo lievä pakkomielle jostain, niin jos vähän korostaa itse sitä pakkomiellettä, niin vaikka ei pystyisi mihinkään etenkään, jos viiltää paikasta, jossa on paljon hermoja pinnassa ja joutuu jälkeenpäin pelkäämään, että on vahingossa viiltänyt sellaiseen ja että ei pysty enää koskaan käyttämään kättä niin ettei siihen koske. Että ei voisi koskaan soittaa pianoa enää kuten ennen, koska kaikki käden liikuttaminen sattuu. Mutta siitäkin on jotain hyötyä. Eikö kaikilla asioilla ole hyvät ja huonot puolet?

Toisaalta sitten, en itsekään haluaisi olla neuroottinen syömisestä. Olisi kiva vain syödä silloin kun on nälkä eikä stressata siitä tai painosta. En minä nauti siitä, että vihaan itseäni niin paljon, että haluan välttämättä satuttaa itseäni. Mutta jos satutan itseäni niin paljon, että se sattuu monta päivää sen jälkeenkin, niin niinä päivinä minun ei tarvitse vihata itseäni, koska rangaistus siitä on jo käynnissä. Ja silloin tuntuu aina paremmalta. Kun minun ei tarvitse vihata itseäni, koska en syö ja koska minuun sattuu.

Mutta silloin olen myös surullinen. Yksinäinen. Tuntuu kuin minut olisi erotettu koko maailmasta. Siltä se tuntuu aina, kun on tuore haava kädessä. Silloin tuntuu niin ulkopuoliselta, on aina tuntunut. Mutta ei se ole niin paha asia kuin viha. Mieluummin olen surullinen ja ulkopuolinen kuin vihainen.

Perjantaina on taas tuutoritapaaminen. Plääh. Varmaan pitää mennä, kun jäi edellinen tapaaminen väliin. Ei siinä tapaamisessa kuitenkaan mitään tapahdu. Se tuutori kyselee joitain juttuja ja selittää kaikista bileistä joita on tulossa ja kaikki ne suosikkitytöt ovat kauhean innostuneita siitä. Niin kuin se yksi inhottavin tyttö koko yliopistolla. Siis yksi niistä, joiden mielestä minä olen niin huvittava vaikka en tekisi yhtään mitään. Minä en koskaan pitänyt hänestä, en edes ihan aluksi. Ja tunne on siis mitä ilmeisimmin molemminpuolinen. Sentään minä en ole niin lapsellinen, että suhtautuisin häneen kuten ala-astelainen toiseen, kuten hän tekee.

Mutta kohta on joulu. Älkää sanoko, että siihen on vielä yli kuukausi. Kaupungilla oli jo joitain jouluvaloja. Minä pidän joulusta. Olen aina pitänyt. Tulisi vain tänä jouluna lunta. Nyt on ollut ainakin kaksi viimeistä joulua, kun lunta ei ole ollut lainkaan jouluaattona. Ja sitten minun pitäisi etsiä itselleni töitä. Viimeistään siis helmikuusta alkaen. Yritän saada töitä kotoapäin, niin voisin muuttaa takaisin kotiin. Kyllä sieltä jotain saa, luulisin. Ja minä olen valmis tekemään ihan mitä tahansa millä palkalla tahansa. Mikään ei ole niin paha kuin se, että maksan siitä, että ”saan” opiskella jotain kidutusainetta kidutuspaikassa.

Mutta kidutuksesta puheen ollen... Pitäisi kai yrittää aloittaa vihdoin niihin tentteihin lukeminen, jotta en reputa niitäkin. ATK:sta on jo 2/3 läpi. Yhdestä osiosta en ole saanut tietoa vielä, mutta sen läpimenosta olin alun alkaen kaikkein varmin (Word-tutkielma), joten luulisin, että sekin menee läpi. Siitä tulisi sitten ensimmäiset opintopisteeni ikinä. Ja niitä tulee sitten kolme. 20 pistettä täytyy saada vähintään, jotta ei tarvitsisi maksaa takaisin niitä opintotukirahoja joulukuusta. 24 pisteellä saa sitten jo oikeutuksen tammikuunkin opintorahaan. Joo, käytän kauheasti aikaa laskeakseni, miten saan eniten kiskottua rahaa Kelalta, mutta minimoitua samalla opiskeluun käytetyn ajan. Jos vain käyttäisi kaiken sen ajan opiskeluun, niin...

Mutta joo, ei muuta tällä kertaa.