Minä en tiedä, mikä näitä hemmetin tuholaisia vaivaa! Otin vaihteeksi yhteen yhden pikkurotan kanssa. Tälläkin kertaa se taisi olla Tinelli ja parhaillaan se lojuu jäähyllä matkahäkissä.

Pikkuisemmat pikkuiset ovat olleet aika haastavia suunnilleen... No, ehkä viikon, mutta voi se olla parikin viikkoa. Ajantajuni ei ole vielä niin kauhean hyvä, että osaisin arvioida tuollaisia asioita. Kaikki se oli kuitenkin vasta sen jälkeen, kun lähetin sille rottakasvattajalle kuulumisia. Öh, ja juuri tarkistamani tiedon mukaan se sähköposti lähti 3.5. Eli parisen viikkoa sitä käytöstä on kai jatkunut.

Sekä Consu että Tinelli ovat olleet aika pahantuulisia, paitsi minua kohtaan, niin myös Tolstoita ja Dostojevskia. Joskus tällä viikolla(?) huomasin, että Tolstoilla oli parantumassa oleva rupinen verimöykky kyljessä, joka näytti siltä, että jompi kumpi pienistä olisi purrut siihen jossain astetta pahemmassa tappelussa. Äitikin sanoi siihen, että oli nähnyt verta rottahäkissä olevissa lakananrievuissa, mutta oli ajatellut vain, että ne olivat rottien räkää. Ja siis rottien räkä ja kyynelneste on punaista, joten sen voi sekoittaa vereen, jos ei tiedä sitä.

Etenkin Tinelli on ollut myös innokkaana haastamassa riitaa ihan kaikkien kanssa. Vastaava tapaus sattui reilu viikko sitten, kun makasin lattialla (seurustellakseni rottien kanssa niiden tasolla), Tinelli puri kokeilevasti mutta kipeästi sukan läpi varpaaseeni, jolloin kiljahdin kivusta ja nappasin sen kiinni toruakseni sitä.

Se kiinni saaminen oli kuitenkin yllätyksekseni aika koettelemus. Tinelli vaikutti olevan ihan hysteerinen ja heti kun koskin siihen, se kirkui kuin syötävä ja rimpuili kovemmin kuin koskaan ja nappasi hampaillaan kevyesti kädestäni, mutta kuitenkin niin, että se tuntui. ...Ja nyt minusta alkaa tuntua, että olen kirjoittanut siitä tänne jo, joten paras tarkistaa asia. Joo, edellisessä kirjoituksessa näköjään kirjoitin pikkurottien "negatiivisesta energiasta".

No joo, mutta tänään tilanne alkoi vähän samalla tavalla. Istuin lattialla ja yritin seurustella rottieni kanssa ja aina välillä ottaa niitä kiinni vuorotellen, koska yritän edelleen kehittää sitä rutiinia, että saan ottaa ne kiinni missä tahansa ja koska tahansa. Ja siis tuo jatkuu koko rottien eliniän, koska en halua niiden villiintyvän, vaan olevan käsiteltäviä.

Tinelli kuitenkin sai taas ihan arvaamatta kauhean raivokohtauksen ja rimpuili ja kirkui ihan tosissaan. Välillä sitten toistin harjoitustani, että löysäsin otetta tai päästin kokonaan irti ja seurasin sitä, miten rotta reagoisi. Tilanne oli täsmälleen samanlainen kuin edellisellä kerralla: raivo ei tuntunut laantuvan nopeasti (kuten aikaisemmin on AINA tapahtunut), vaan hysteerinen kiukkukohtaus vain jatkui jatkumistaan. Välillä tilanne vaikutti rauhoittuvan ja rotta antoi ottaa itsensä kiinni, mutta melkein heti sen jälkeen se taas ilman mitään nähtävää syytä alkoi kiinniotettaessa kirkua ja rimpuilla.

Se sitten purikin minua, tällä kertaa pahemminkin kuin viimeksi. Sormestani tuli hieman verta. Pitäisi kyllä kai olla tyytyväinen että ei purrut pahemmin, koska kohteeksi sattui juuri nivelen kohta. Mietin kuitenkin, että mitä jos tämä käytös jatkaa pahentumistaan ja Tinellistä tulee tosissaan aggressiivinen.

Mietin sitäkin, että onkohan tämä jotain rottien uhmaikää, kun nuorempina ei ollut mitään puremisongelmia. Tinelli ja Consu ovat nyt siis suunnilleen kolmen kuukauden ikäisiä. Aluksi yritin tätä "negatiivista energiaa" purkaa ulkoiluttamalla niitä enemmän ja tarjoamalla niille enemmän virikkeitä ja aluksi se näyttikin auttavan, mutta tänään olo tuntuu taas jotenkin lyödyltä.

Olen ollut yksin kotona torstaista, joten on ollut mahdollista ulkoiluttaa rottia enemmän ja laajemmalla alueella. Olenkin tänä aikana vienyt Tinellin ja Consun "alku-ulkoilutukselle" keittiöön pariksi tunniksi. Siis vien ne keittiöön ja tarkistan, ettei siellä ole mitään tärkeää tuhottavaa, laitan lakanan virikkeeksi ja pahvilaatikon ja näkkärinpaloja ja kurkkua. Ja sitten laitan oven kiinni ja menen tekemään omia asioitani.

Tuo on siis ihan uusi juttu, mutta joka antaa pienemmille pari tuntia enemmän ulkoiluaikaa entisen lisäksi ja kaiken huipuksi vielä aika uudella alueella. Alku-ulkoilutuksen jälkeen ne menevät hetkeksi häkkiin nukkumaan ja sitten suunnilleen kuuden aikoihin illalla päästän kaikki ulos. Olen sulkenut ovia ja siirrellyt tavaroita, mikä on mahdollistanut sen, että rotat ovat saaneet tietokonehuoneen ja olohuoneen lisäksi liikkumatilakseen myös käytävän, eteisen ja keittiön, mikä tarkoittaa sitä, että niiden liikkumatila on kasvanut yli kaksinkertaiseksi aikaisemmasta.

Eilen tarjosin pikkuvauvarotille myös uuden kokemuksen viemällä ne hetkeksi kantohäkissä ulos auringonpaisteeseen (jonka eläinlääkäri sanoi tekevän rotille hyvää). Sen jälkeen myös pesin ne (koska kirkkaassa auringonpaisteessa näki epämiellyttävän selkeästi, että pikkurottien karva oli paikoitellen aika rusehtavaa liasta. Ja siinäkin ne saivat siis vähän miettimistä.

Mutta ei, niin ei! Minun jaksamiseni on muutenkin ollut vähän siinä ja siinä tämän viikon ajan, niin ärsyttää hemmetisti, että vaikka yritän tehdä mitä tahansa ja tarjota jänniä ja uusia virikkeitä (tänään ne saivan jopa pesuvadin pyyhkeen päällä uima-altaaksi ja laitoin sinne ison kiven ja kurkunpaloja kellumaan), mutta ei mikään auta, vaan niillä on edelleen se 1000 kertainen energiamäärä, joka vain patoutuu ja purkautuu sitten aina silloin tällöin puremisena.

Vaikka Doxal on toisaalta auttanut jaksamiseen, niin toisaalta se on osasyy tähän tämänhetkiseen uupumukseeni. Tuntuu tyhmältä, mutta minä veikkaan, että heti kun saan jaksamistani takaisin, niin käytän sen kaiken välittömästi ja vähän ylikin, mikä ajaa minut vain uudestaan burn outiin.

Se Eximian kenraalikoe on nimittäin ylihuomenna ja olen enemmän tai vähemmän virallisesti ajautumassa paniikkiin. Olen koko viikon harjoitellut kauheasti englantia. Maanantaina ja tiistaina tein kymmeniä sivuja englannin kieliopin harjoituksia ja sen jälkeen olen yrittänyt lukea yhtä pääsykoekirjaani vaikka väkisin ja tehnyt siinä olevia harjoituksia. Olen saanut kyllä luettuakin suunnilleen viisikymmentä sivua kolmen päivän aikana, mikä on ihan hyvin, mutta se on uuvuttanut minut aika pahasti.

Ja vaikka luulisi, että kun kerran olen hokenut itselleni, että otan rauhallisesti ja niin edelleen ja koska silloin Kuopiossa kaikki meni päin helvettiä ehkä lähinnä juuri sen takia, että vaadin itseltäni ihan liikaa ja loppujen lopuksi tein vastenmielisiä kouluhommia väkisin terveyteni kustannuksella.

Luulisi siis, että osaisin nyt olla vähän paremmin, mutta näköjään minä sitten olen vain tyhmä, kun heti kun yhtään mikään menee parempaan suuntaan, olen pää kolmantena jalkana kohkaamassa tekemään ne samat virheet.

Olen osastollakin kaiken mahdollisen ajan tehnyt niitä typeriä harjoituksia pakottaen itseni keskittymään ja sitten henkisesti ruoskinut itseäni jokaisesta pienimmästäkin virheestä, jonka olen tehnyt. Ja vaikka minua miten väsyttäisi, en anna itseni pitää kuin hetken tauon, korkeintaan vartin tunnissa, koska sen on tutkittu olevan oppimisen kannalta ideaalisin toimintamalli.

Ja sitten tuo lukeminen, mitä olen tehnyt kotona. Ennen kuin nousen sängystä tekemään yhtään mitään, minun pitää lukea yksi "junitti" (unit), joka on suunnilleen kymmenen sivua. Ja ennen nukahtamistani luen niin kauan kuin vain pystyn. Ja päivälläkin pitäisi vielä lukea, kun jotenkin olen saanut (ilmeisen vähäjärkiseen) päähäni, että minä ehtisin lukea vähintäänkin toisen niistä pääsykoekirjoista ennen maanantaita. Siis jotain 350 sivua englanninkielistä tekstiä nykyisessä tilanteessani?

Ja vaikka tunnen sen, että alan liikkua jaksamiseni äärirajoilla, hoen vain itselleni, että eihän tämä ole kuin pieni hetki, korkeintaan pääsykokeisiin asti, pari kolme viikkoa. Ja koska tämä on "vain pari kolme viikkoa" kestävä vaihe, enkä ole aloittanut lukemista tarpeeksi aikaisin (syystä että se oli aika vaikeaa ottaen huomioon sen, että vaikka olen pikkuhiljaa tullut parempaan kuntoon kuin aikaisemmin, kykyni suoriutua tällaisista asioista on merkittävästi alentunut), minun on nyt tehtävä opiskeluspurtti, joka olisi äärettömän raskas terveellekin ihmiselle.

Mutta siitä huolimatta jotenkin selitän itselleni, että minun pitää tehdä näin, minun on pakko tehdä näin, on pakko paahtaa täysillä, nimittäin jos en tee niin, niin sitten en osaa mitään ja olen täysi surkimus ja luovuttaja. En vain pysty puhumaan itselleni järkeä, vaan tuntuu, että se minimaalinen syömiseni vaikuttaa kaikkeen muuhunkin sillä lailla, että kaikki tai ei mitään. Ja nyt kun ehkä mahdollisesti saatan ylikontrolloida syömistäni (energiaa saa saada max. 1500 kcal päivässä ja sen lisäksi pitää kuluttaa ainakin parisataa, ihannetilanne olisi, että saisin kulutettua kaikki kalorit, joita saan), niin kasvaa tarve ylikontrolloida kaikkea muutakin.

Tuntuu taas todella kurjalta. Tuntuu toivottomalta. Ja tyhmältä. Minä ja syömispakkomielteeni. Ja yltiöpäinen opiskelupakkomielle myös. Vaikka nytkin, kun kirjoitan tätä, tiedän ja tiedostan, että ei, näin ei pidä tehdä ja jossain syvällä sisimmässäni huudan täyttä kurkkua, niin en vain pysty lopettamaan. Varmaan heti kun olen kirjoittanut tämän tekstin loppuun, menen vain punnitsemaan itseni tai polkemaan kuntopyörällä tai lukemaan sitä pääsykoekirjaa, jota olen lukenut tänään harvinaisen vähän. Luin aamulla vain muutaman hassun sivun, sillä päätäni särki, koska nyt olen ollut pari päivää ihan ylipienellä energiamäärällä.

En halua, koska tiedän, että se on pahasta, mutta jotenkin osa minusta ajattelee, että en voi lopettaa, koska se tarkoittaisi, että luovutan ja että sen jälkeen ihan kaikki riistäytyy hallinnasta ja lihon satakiloiseksi läskiksi, enkä pääse ikinä opiskelemaan, vaan elän sossun avustuksilla.

Tuntuu, että en voi hellittää, koska jos hellitän, niin sitten en anna kaikkeani. Ja jos en anna kaikkeani, niin se ei ole tarpeeksi. Jos kykenen pakottamaan itseni olemaan syömättä tai opiskelemaan, niin se tarkoittaa, että en ole antanut kaikkeani. Jos ehdin nukkua öisin, niin se tarkoittaa, että vapaavalintaisesti luovun ainakin kahdeksasta tunnista, jotka voisi käyttää opiskeluun. Olen käyttänyt aikaisemminkin, joten tiedän, että se on mahdollista. Ja jos se on mahdollista, niin minun on pakko tehdä se, sillä muuten en tee tarpeeksi työtä.

Ja minun on pakko tehdä kaikkeni, sillä muuten olen laiska ja silloin on vain omaa syytäni, että en pääse opiskelemaan tai että olen kuvottava läski, tai että rottani ovat onnettomia eivätkä pidä minusta, vaan purevat. Ja kun kaikki muut pystyvät kaikkeen, niin ei se voi olla vaikeaa, vaan minä olen vain tyhmä ja heikko ja luovuttaja ja laiska. Ja jos niin käy, niin ei minusta ole iloa kenellekään, olen valtiolle pelkkä rasite, kun en voi olla tuottava yhteisön jäsen ja opiskella heti ja valmistua mahdollisimman lyhyessä ajassa ja tehdä työtä seuraavat 60 vuotta. Ja sitten olisi vain parempi, jos lakkaisin kuluttamasta niitä yhteiskunnan vähiä varoja, jotka joku muu ansaitsisi paljon ennemmin, vaan kaikkien kannalta paras tilanne olisi jos vain hyppäisin kaivoon ja kuolisin ja lakkaisin olemasta.

Ja nytkin olen vain kirjoittanut ja kirjoittanut jotain kaunaista tekstiä ja valittanut ja itkenyt. Sen sijaan olisin voinut opiskella ja lukea. Niin minun olisi pitänyt tehdä, mutta minä en vain osaa. Minä olen vain jotenkin vääränlainen, kun en pysty elämään tätä hektistä elämää, jossa pitää omaksua kasoittain tietoa mahdollisimman nopeasti.

Nyt on paha olla. Voisi mennä taas jatkamaan sitä vastenmielistä oravanpyörää, josta ei voi päästä eroon, ja mennä kokeilemaan, jos Tinelli olisi paremmalla tuulella.