Olen miettinyt taas. Miettinyt sitä kaveria, joka yhtäkkiä vihasikin minua. Se tuntui melkein sellaiselta kuin Thes silloin hylkäsi minut. Ja se oli minun syytäni, niin tämäkin mahdollisesti oli. En ajatellut sitä niin, mutta se kävisi järkeen.

Minulla on ongelmia ja se voi vaikuttaa myös joihinkin läheisiin ihmisiini. Ja tämä ihminen on sellainen, jolle kesät ovat erityisen vaikeita. Ja hän on kokenut kauhean syvän masennuksen, mutta on ollut paranemassa siitä. Joten hän näkisi itsensä paranevan, mutta myös minun menevän koko ajan huonompaan suuntaan. Ensimmäisen kerran tänä kesänä, kun hän alkoi olla pisteliäs, minä huomautin siitä hänelle, ja hän sanoi, että ehkä kesä taas alkaa ottaa otetta hänestä.

Minä olen mitä olen, mutta en minä aina käyttäydy siten kuin nyt tänä kesänä. Olen huonoimmillani ikinä ja se näkyy siinä, miten vuorovaikutan muiden ihmisten kanssa. Eli siis olen vaativampi ihminen kuin ennen. Tietysti sitten jos on itse kokenut jotain samankaltaista, haluaa auttaa, mutta minä menen vain pahempaan suuntaan kaikkien niiden ihanien ihmisten lukuisista yrityksistä huolimatta. Se ei voi tuntua heille yhtään kivalta. Yksi asia, mistä hän syytti minua, oli se, että vääntelin hänen sanojaan siten, että vaikka hän sanoisi sanan ”kaappi”, saisin hetkessä sen väännettyä niin, että se tarkoittaisi jotain minulle loukkaavaa.

En minä tietoisesti tee noin, en minä tahallani väännä mitään, mutta on niin hankalaa nähdä asioiden positiivisia puolia. On niin hankalaa, kun jostain, mitä toinen ei tarkoita lainkaan pahalla, tulee minulle jostain syystä surullinen olo.

Tuollainenkin olisi jo rankkaa, mutta mitä sitten, kun omatkin voimat alkaisivat hiipua taas hieman ja kaikki ärsyttäisi. Ärsyttäisi niin paljon kuin se kiharrin/suoristusrauta, joka sai minut tuhoamaan tavaroita. Miltä sitten tuntuisi, kun olisi kaverina sellainen, joka on mielialaltaan ailahtelevainen, joka menee koko ajan huonompaan suuntaan ja joka tarvitsisi niin paljon ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, että sitä ei olisi antaa?

Varmaan ensiksi kasvaa turhaantuminen itseä kohtaan – sitä kohtaan, kun joku kauheasti apua tarvitseva ihminen käy pahasti hermoille ja voimille. Ja sitten ennemmin tai myöhemmin se toinen ihminen alkaa tuntua niin vastenmieliseltä, koska hän tarvitsee liikaa. Itse ei voi tehdä oikein mitään: Jos toisen kanssa laittaa välit poikki, tällöin hylkää hänet kriittisimmällä hetkellä. Jos ei laita, mutta vastenmielisyys ei katoa, käyttäytyy toista kohtaan siten, että se satuttaa tätä entisestään.

Näettekö? Eikö tunnu aika loogiselta? Minä kirjoitin hänelle tavallaan kirjeen tyyppisen sepustuksen. Ehdotin taukoa lokakuun alkuun asti. Pyysin taas anteeksi, sanoin, että minun olisi pitänyt ymmärtää, että kuormitan häntä liikaa. Sanoin, että tauon aikana hän voi keskittyä muuhun elämäänsä ja minä voin yrittää parantua ammatti-ihmisten ohjauksessa.

Minusta tuntuu niin pahalta. Niin pahalta. Olisi enemmänkin kuin tarpeeksi, että minä tunnen oloni pahaksi, että minä kärsin, mutta sitten kun tämä minussa oleva syövän kaltainen sairaus myrkyttää vielä ympärilläni olevat ihmiset... Se on niin väärin. Se ei myrkyttäisi heitä, jos he eivät olisi tekemisissä kanssani niin paljon, tai jos he tietäisivät vähemmän siitä, miten pahalta minusta tuntuu. Nan selviää ihan hyvin, koska hän ei tiedä kovinkaan paljon. Mutta entäs ne sitten, jotka tietävät? Jotka kuuntelevat valituksiani mesessä? Jotka joutuvat olemaan olkapäitä minulle, kun itken ja haluan kuolla?

Minä ajan heidät pois tarvitsemalla liikaa. Se tuntuu epäreilulta. Minä olen hankala, mutta olisi paljon helpompaa olla helppo ja parempi kaveri, jos minuun ei sattuisi niin paljon, enkä olisi niin surullinen. Minulla pitäisi olla oikeus vaatia tukea läheisiltäni, sillä minulla on vaikeaa ja tarvitsen todella heitä juuri nyt. Mutta kaikki eivät kestä sitä. Enkä minä halua menettää sellaisia ihmisiä. Ei ole heidän vikansa, että minä olen surullinen. He kärsivät siitä niin paljon, että alkavat vihata minua. Ja ehkä itseäänkin vähän.

Minä en saisi kertoa. Minä en saisi pyytää apua tai tukea keneltäkään muilta kuin ammattilaisilta. Sellaisilta, jotka tekevät sitä työkseen, ja joilla ei ole oikeutta sanoa, että pois siitä tyhmä. Mutta muiden ihmisten seurassa en saisi olla liian surullinen. Tai en saisi ainakaan millään tavalla näyttää sitä. Pitäisi jutella typeristä asioista, jokapäiväisistä asioista ja vitsailla niistä kuten aina ennenkin. Ei pitäisi sanoa, että kuule, minulla on nyt todella paha olo. Kai ihmiset ajattelevat, että sellainen oikeus pitäisi olla, mutta käytännössä se ei vain toimi. Paha olo on oma juttuni, oma ongelmani, ei muiden, eikä heidän täten tulisi kärsiä siitä. Heidän ei tulisi joutua kärsimään siitä, että ovat jostain syystä joskus ystävystyneet kanssani.

Minun ystävänvelvollisuuteni heitä kohtaan on se, että pidän huolen siitä, että he eivät kärsi minun takiani. Se tuntuu hankalalta ja raskaalta velvollisuudelta juuri nyt, mutta en halua menettää kaikkia tärkeitä ihmisiä. Minulla on hankalaa, mutta myös tällä nimenomaisella ihmisellä on ehkä hankalaa, joten on kai minun tehtäväni ystävänä ”sietää” hänenkin tarpeitaan, vaikka yksi niistä olisikin päästä eroon minun ongelmistani. En oikein osaa selittää sitä niin järkevän tuntuisesti, mitä haluaisin.

Mutta pitäisi vain puhua enemmän terapioissa. Pitäisi viimein sanoa, että joo, otin yliannostuksen, juoksin niin kauan että jalat pettivät, kaaduin tahallani pyörällä. Pitäisi kertoa siellä, eikä mesessä. Pitäisi olla kertomatta mesessä, eikä siellä.

Niin hankalaa. Sen pitäisi kai olla helppoa, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta. Tuntuu jotenkin helpommalta kertoa jollekin, jolla on tavallaan velvollisuus välittää. Ja koska tällaisten kanssa jutellaan muutakin, niin sitten sen voi ”sujauttaa väliin”. Mutta sitten kun menee poliklinikalle, istuu tuoliin vastapäätä sitä sairaanhoitajaa, kuulee kellon tikityksen ja sitten sairaanhoitaja kysyy, että miten on mennyt. On hankala selittää jotain sellaista pahaa asiaa, koska se tuntuu siltä, että kerjäisi vain huomiota heiltä. Että olisi tyytyväinen päästessään taas kertomaan, mitä kaikkea pahaa on tehnyt itselleen menneellä viikolla.

Olen vain tyhmä. Pitäisi yrittää kovemmin, pitäisi tehdä töitä paranemisen eteen, enemmän töitä kuin teen nyt. Ja pitäisi tehdä se yksin ammattilaisten kanssa. Ei ystävien, ei tukijoiden, vaan pelkästään ammattilaisten.

Sentään rotat välittävät minusta aina yhtä paljon – ainakin lepyttelyn jälkeen – vaikka välillä olisinkin kauhean surullinen ja itsemurha-altis tai huutaisin niille (ja ravistaisinkin vähän, mistä minulla tulee aina jälkeenpäin huono omatunto). Sentään ne suhtautuvat kyyneliin pelkästään kivoina makupaloina, jotka täytyy vain lipittää emännän kasvoista.