Matikanopettaja: ”Jaa, ja Andy on näköjään pois.” [Andy = herra Friikin lempinimi]<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Jumpula: ”Mitä sä nyt taas sekoilet, senki pöllö?!”

Matikanopettaja: O_O

Jumpula: ”...Tai hetki, ketä sä sanoit, että on poissa?”

Matikanopettaja: ”Herra Friikki. Andy.”

Jumpula: ”...Aaaah. Mä kuulin sitten väärin.”

Matikanopettaja: ”Mitä sä sitten kuulit?”

Jumpula: ”Että Amia olis pois.”

 

***

 

Amia: *tekee itsestään ylpeänä kotitehtävän taululle* ”Hei, neiti KK, olihan tämä lasku kotona?”

Neiti KK: ”Joo. Kai. En mä muista. Varmaan se oli.”

Amia: ”No jaa. Varmaan sitte ku mä saan tän tehtävän kokonaan tähän taululle, niin joku suvaitsee huomauttaa että ei ollu.”

 

-Myöhemmin-

 

Matikanopettaja: *pyyhkii taulua eikä huomaa Amian laskua, vaan pyyhkii senkin jo ennen tunnin alkamista*

Neiti KK: ”Eiih! Mitä sä teet?!? Siinä oli Amian lasku!”

 

***

 

Amia: ”Onkohan meillä joku abi-kokous vai ei...”

Nan: ”Jos jäädään tähän kytikselle, niin jos näyttää siltä, että on, niin sitte sä voit livahtaa sinne kätevästi.”

Amia: *ilme nyrpistyy*

Nan: ”Mitä nyt?”

Amia: *katsoo oppilaskunnan huoneeseen* ”Takiaisakka puhuu NN:lle taas.”

Nan: ”Äh, ainakin NN näki, että sä tulit, ku mä näin, miten se katto suhun.”

Amia: ”Hmph.”

 

-Myöhemmin-

 

Amia: *istuu oppilaskunnan huoneessa sohvalla ja katselee, miten NN istuu tuolissaan ja juttelee innostuneena neiti EH:n kanssa.*

NN: *hautaa kasvonsa käsiinsä*

Neiti EH: *siirtelee NN:n hiuksia nähdäkseen NN:n kasvot*

Amia: *näkee punaista*

 

***

 

Yhteiskuntaopin opettaja: ”Ja herra JuTko meinaa, että osaa asiat niin hyvin, ettei tarvii kirjottaa ollenkaan?”
Herra JuT: ”Joo. Enkä mä kuitenkaan niitä vihkomuistiinpanoja lue, niin mä saan tunneista enemmän irti, jos mä vaan kuuntelen ja luen, mitä te kirjotatte.”

Yhteiskuntaopin opettaja: ”Mistäs sä sitten luet kokeeseen?”

Herra JuT: ”Kirjasta.”

Yhteiskuntaopin opettaja: ”Jaaha. Vai niin.”

Herra JuT: ”Eikä mulla edes oo tuota kirjaa, vaan se on toinen, ku toi on niin huono.”

Yhteiskuntaopin opettaja: ”Se on kyllä ihan viisasta, tää teidän kirja on ihan käsittämättömän tyhmä.”

Herra JuT: ”Häh?”

Yhteiskuntaopin opettaja: *tulkitsi herra JuTin kysymyksen v*ttuiluksi ja imitoi takaisin* ”’Häh?’”

 

-Myöhemmin-

 

Yhteiskuntaopin opettaja: ”Ja nyt voitais pitää pieni tauko.” *häipyy*

Herra JuT: *pukee takin ylleen ja pakkaa tavarat laukkuunsa*

Neiti M: ”Mä ajattelinki, että sä lähet.”

Herra JuT: ”Mitä rupee v*ttuilemaan mulle s*atana.” *häipyy*

Neiti R: ”Mikä sitäki vaivaa?”

Neiti M: ”En mä tiedä. Se ei vissiin tykkää vaan tosta opettajasta. Se sano, ettei se tykkää siitä, miten se yrittää päteä koko ajan kaikilla tiedoillaan. En mä tiedä.”

Neiti R: ”No eikö se oo vaan hyvä? Mutta on oikeesti aika lapsellista ruveta haastamaan riitaa opettajan kanssa. Mä luulin jo, että kohta se nousee tosta tuolistaan ja rupee tappelemaan sen kanssa. Onkohan se kännissä tai jotain?”

Neiti M: ”No ei voi olla! Sehän on tullu autolla kouluunki! Ja se nyt on vaan tollanen joskus.”

 

Herra MR ja JuT: *saapuvat luokkaan*

Neiti R: ”Ja tossa se tulee sittekki takasin.”

Herra MR: ”Älä ärsytä sitä, tai se lähtee sittekki.”

Neiti M: ”Mitähän sunkin päässä liikkui, ku haastoit riitaa opettajan kanssa.”

Herra JuT: ”Enhän mä mitään riitaa haastanu. Sanoin vaan, että mä opin paremmin lukemalla ite. Se on fakta. Ei riidanhaastamista. Ja seki, että mulla ei oo tota teidän kirjaa, on fakta. En mä mitään riitaa kenenkään kanssa oo haastanu. Ja se vaan rupes v*ttuilemaan mulle, ku mä en kuullu.”

Neiti M: ”Se ei varmaan tiedä, että sä oot pilannu korvas niin pahasti, että sä oot melkeen kuulovammaanen.”

Herra JuT: ”Ai häh?”

Neiti M: *korottaa ääntään* ”Niin että ehkä se ei tiedä, että sä oot kuulovammaanen!”

Herra JuT: ”Ei oo mun vika. En mä nyt ite korviani oo pilannu. Ne on menny itekseen.”

Neiti M: ”Mutta älä silti viitii angstata niinku yläastelainen.”

Herra MR: *reps* ”Herra JuT, sä angstaat niinku yläastelainen!” *nauraa katketakseen*

 

***

 

Neiti EH: ”Ei ku tähän!” *siirtää herra MO:n kättä reidellään lähemmäs polvea*

Herra MO: *siirtää kättään takaisin toiseen suuntaan*

Neiti EH: ”Ei ku tähän!” *siirtää käden takaisin lähemmäs polvea ja tuijottaa herra MO:ta*

Herra MO: *tuijottaa takaisin ja siirtää kätensä taas edelliseen paikkaan*

Neiti EH: *reps*

 

***

 

Tänään olen ollut periaatteessa aika rento, mutta periaatteessa aika kireä. Muistin jotenkin kuin ihmeen kaupalla, miten onnistuin rentoutumaan joululomalla ja sovelsin sitä keinoa nytkin. Ja se toimi kuin unelma! Aamulla kun heräsin, olo oli pirteä ja hyväntuulinen, eikä kuristavia käsiä tuntunut missään. Koulussa aina, kun satuin samalle käytävälle NN:n kanssa, hän katsoi minuun. Olin viikonlopun aikana laskenut jopa matikasta kotitehtävänkin, niin tein sen taululle ja sain plussan.

 

Se tosin oli ensimmäinen takaisku, kun opettaja ei edes huomannut sitä, vaan ehti pyyhkiä siitä jo puolet ennen kuin neiti KK kirkaisi. Siitä lähti meno alaspäin. Sitten oli ruokatunti ja näin, miten NN istui siinä hänen tuolissaan, jossa minä nukuin perjantaina ja neiti EH istui tietokoneen tuolissa ja he juttelivat ikuisuuden. Sitten oli tunti englantia, jota neiti EH:lla ei ollut, mutta tuon jälkeisellä välitunnilla NN hakeutui taas siihen nimenomaiseen tuoliinsa neiti EH:n lähelle ja heitti neiti EH:lle jonkun kommentin ja he juttelivat taas koko välitunnin. Sitten tuossa yhdessä vaiheessa, joka oli tuossa alun tilannekuvauksessakin, neiti EH koski NN:ään.

 

Tunsin oloni käsittämättömän inhottavaksi. Tuon jälkeen oli yhteiskuntaoppia ja minä meinasin koko ajan purskahtaa itkuun. Ajattelin, että tuossa se oli. Viimeinen pisara. The Loppu. Finito. Minä olin saanut tarpeekseni. NN-suunnitelma haudattaisiin. En ikinä enää katsoisi häneen. Jos NN:lle oli tärkeäintä neiti EH:n kanssa puhuminen ja hänen seurassaan oleminen, niin selvä sitten. Enäähän tässä on vain viikko, mitä minun pitää hänen kanssaan samassa koulussa olla. Enkä tekisi mitään hänen suhteensa. En kertoisi ikinä hänelle yhtään mitään. Muuttaisin kirjoitusten jälkeen Kuopioon opiskelemaan farmasiaa. Ja kun en olisi kunnolla enää osa tätä paikkaa enkä myöskään osa sitä uutta paikkaa, minä tappaisin itseni. Olisin säälittävyyksien säälittävyys ja surmaisin itseni, koska tuntisin oloni niin yksinäiseksi ja onnettomaksi ilman jotain typerää poikaa, joka viihtyi paremmin jonkun toisen seurassa.

 

Mutta kukaan ei saisi tietää. Täälläkin ihmiset ajattelisivat, että elän jotain uutta elämää, vaikka olisinkin kuollut. Sitten joskus parinkymmenen vuoden päästä, kun he katsoisivat jotain vanhaa luokkakuvaa ja ottaisivat selville, mitä vanhoille luokkatovereille kuuluu, he vasta saisivat tietää, että olen kuollut jo ajat sitten. Se olisi lähimpänä sitä, miten vain lakkaisin olemasta. Jos kuolisin täällä, olin miten mitätön tahansa, minulle on jo edes jonkin sortin paikka täällä, joka jäisi tyhjäksi. Mutta siirtymävaiheessa mitään sellaista ei olisi. Mitään ei jäisi tyhjäksi.

 

Sitten tuli tuo tauko ja neiti M:n ja R:n keskustelu herra JuT:sta. ”Angstaa kuin yläastelainen”. Tuo jäi jotenkin kaikumaan minun mielessäni. He puhuivat herra JuTista, mutta yhtä hyvinhän se olisin voinut olla minä. Minä käyttäydyin niin lapsellisesti. Lukiossa ei ole mitenkään tavatonta, että pojat juttelevat tytöille ja tytöt pojille. Se on melkein enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Ja sitten minä vedin kauheat pultit yhdestä tytöstä, joka on vielä varattukin ja joka puhuu suunnilleen joka ikiselle pojalle koko koulussa.

 

Ja sitä paitsi, nyt viikonloppuna, kun mietin tarkemmin, minä mietin, että olenko minä sittenkin NN:n erityinen. Olen miettinyt tuota sen jälkeen, kun sanoin täällä, että minua ärsytti, kun NN puhui jollekin toiselle tytölle samaan tapaan kuin minulle ennen. Tarkoittaako se sitten sitä, että kun NN puhui minulle sillä tavalla ennen, että minä olin sittenkin ainakin meidän koulussa se ”erityinen”? Ja että neiti EH olisi vain joku toinen? Niin kuin herra MO – neiti EH:n poikaystävä – on neiti EH:n erityinen ja ne kaikki muut lukuisat pojat, joiden kanssa hän juttelee tai joita hän koskee, ovat vain joitain toisia?

 

Tuo neiti EH:n ja herra MO:n käpälöinti ainakin puoltaisi vielä sitä, että molemmat tuntevat toisiaan kohtaan jotain. Herra MO tosin näytti haluavan käpälöidä neiti EH:ta yhteiskuntaopin tunnilla paljon laaja-alaisemmin, kun taas neiti EH olisi halunnut hänen pitävän kättään vain hänen reidellään. Neiti EH sitten vielä huomautti herra MO:lle, että tämän pitää hankkia sellainen stressipallo, jota puristella, jotta hänen ei tarvitsisi puristella häntä niin kovakouraisesti, vaan että vähempikin riittäisi.

 

Ja vaikka NN olisikin ihastunut neiti EH:hon, niin hänhän siinä häviäisi eniten. NN ei ole neiti EH:lle mitenkään erityinen – ei ole mitään merkkiä siitä, vaan kaikki viittaa siihen, että ainakin neiti EH:lle NN on vain ”yksi niistä toisista” – joten NN paitsi ei saisi häntä, niin sitten hän menettäisi huomiopankin, minutkin ja mahdollisuuden olla oikeastioikeasti jollekin niin erityinen kuin vain voi olla.

 

Joo, en kauhean itsevarma yleensä ole, mutta olen kylläkin äärettömän tarkka tuon suhteen, että en ”myy itseäni pilkkahinnalla”. Minä en ole mikään väliaikashow. Minä haluan, että joku, joka pääsee minua lähelle, on minulle joku erityinen, että oikeasti välitän hänestä, mutta senkin lisäksi, että minä olen hänelle joku erityinen ja että hän oikeasti välittää minusta. Minä en tyydy vähempään. Minulla ei ole mitään ”pariutumispakkoa”, joten jos hairahdun yhteen jonkun tyypin kanssa, niin hänen on sitten oltava totaalisesti ”Se Oikea”, mikä siis edellyttäisi, että minä olisin myös hänelle ”Se Oikea”.

 

Varmaan typerää. Tuo ”Se Oikea” –juttu siis. Mutta mitä minä nyt olen edes vähän ihmisiä katsellut, niin minä alan todellakin hieman uskoa, että on oikeasti olemassa kaksi ihmistä, jotka on ”tarkoitettu toisilleen”. Ei, en sano, että minut ja NN olisi tarkoitettu yhteen. Mistä minä tiedän. Mutta minusta tuntuu, että ehkä sellainen ihminen on. Tai sitten ei ole. Ehkä kaikille ei ole jotakuta. Osa jää yksin.

 

Mutta. Vaikka vain muutama tunti sitten olin jo päättänyt, että nyt sain tarpeekseni, nyt yritän olla aikuismaisempi ja olla ottamatta itseeni niin kauheasti tuollaisista typeristä pikkuasioista. Välillä minä itsekin katson käytöstäni ja häpeän sitä, miten lapsellinen minä ajoittain olen. Mutta tuollaiset asiat ovat vaikeita. En minä tahallani niitä kauhean raskaasti ota, vaan se tulee itsestään. Minä voin yrittää hokea itselleni, että eihän tuo ole mitään, mutta silti kaikki epäluuloni takertuvat jokaiseen pikkuasiaan ja tekevät minun oloni niin kamalaksi.

 

Koulun loputtua olin saanut itseni sitten jo jotakuinkin kasaan taas. Satuin jopa vilkaisemaan NN:ään samaan aikaan kun hän vilkaisi minuun. Taas. Minä sentään pyrin välillä vähän rajoittamaan tuota, mutta NN on perjantaista lähtien tuntunut katsovan minuun niin usein kuin mahdollista. Siis paitsi silloin, kun kihisen kiukusta ja toivoisin hänen katsovan minuun, jotta voisin katsoa häntä ilkeästi ja kääntää sitten katseeni muualle (miten niin lapsellista?) ja olla katsomatta häneen enää. Jos hän kerran katsoo minuun muuten melkein koko ajan, niin miksi hitossa ei tuolloin ikinä kertaakaan mitenkään? Silloinkin, kun hänen ja neiti EH:n keskustelussa on tauko (kuten tänään, kun käytiin läpi tärkeitä asioita) ja hän joutuu katsomaan jonnekin minuun päin (koska puhujat olivat siellä suunnassa), hän ei vilkaisekaan minuun. Joo, onhan tuossa se mustasukkaiseksitekemis-teoria, mutta olen sen suhteen taas kauhean paljon skeptisempi. Jos hän yritti aikaisemmin tehdä minut mustasukkaiseksi, niin eikö hän olisi huomannut, että sillä oli pikemminkin negatiivinen vaikutus? Miksi hitossa hän tekisi sen saman sitten uudestaan?! Hemmetin idiootti, käyttäytyisi loogisesti!

 

Eikä ruokaa mene kuitenkaan alas. Olen syönyt koko päivänä taas parin ruokalusikallisen verran kahta eri keittoa. Illalliseni – makkarakeitto – on tuossa edessäni (näppäimistön ja näytön välissä) ihan kylmänä jo. Olen hieman syönyt, mutta en paljon. Äitini kutsuu tuota ”ruoan näykkimiseksi”. Hän kyttää taas vaihteeksi syömistäni ja sanoi tarkastavansa myöhemmin, onko lautanen tyhjä. Sanoi vielä, että en saa sitten yrittää piilottaa sitä minnekään. Niin että kiitos vain luottamuksesta.

 

En vain saa ruokaa alas. Ei olo ole kauhean ahdistunut, mutta en vain saa mitään syötyä. Tiedä sitten onko se stressi vai onko minulla vain vähäruokainen kausi tai olenko tulossa kipeäksi vai mitä. Mutta ei ole lainkaan nälkä ja kun ei ole nälkä, en saa syötyä.

 

Ristiriitaisia fiiliksiä vähän kaiken suhteen.