Menin tänään katsomaan Deadpool 2 -leffan. Melkein myöhästyin siitä, koska en meinannut saada itseäni kasaan. Yhtäkkiä tänään aamupäivällä sain Facebookissa kutsun, mietin, että mikä ihme tämä oikein on, kesti yllättävän kauan tajuta sen ryhmän nimi, vaikka se oli ilmiselvä. Yo-kirjoituksista on kymmenen vuotta, joten jotkut olivat miettineet, että olisiko luokkakokouksen paikka. Ja kun lukio oli niin pieni, niin luokkakokous tarkoitti tietysti kaikkia saman vuoden oppilaita. Paitsi ilmeisesti minua. Siinä oli pari kolme "puuhanaista", jotka olivat järjestämässä sitä ja he olivat laittaneet siihen tapahtuman kuvaksi oikein meidän penkkarikuvan, jossa minä olin se vampyyri. Ja ensimmäisessä ryhmän viestissä - yli kaksi kuukautta sitten! - ne luokkakokouksen järjestäjät sanoivat, että olivat lisänneet tapahtumaan kaikki jotka löysivät Facebookista, mutta jos joku on jäänyt kutsumatta, niin muut saavat lisäillä ryhmään näitä puuttuvia.

Olen Facebookissa omalla nimelläni - jonka edustajia ei löydy Suomesta kovin montaa - ja omalla kuvallani. Mutta ilmeisesti kymmenessä vuodessa mikään ei ole oikeasti muuttunut. En ole edelleenkään olemassa. Herra JuK pitkän matikan ryhmästä oli laittanut minulle tänään kutsun. Se oli ihan kiva ele. Minä aina tykkäsin siitä meidän matikanryhmästä. Välillä tuntui silloin kuin olisin ollut melkein olemassa. Mutta tietysti pääsin sitten näkemään sen, miten autuaasti ne kaikki muut olivat ilmeisesti unohtaneet sen. Tänään on viimeinen ilmoittautumispäivä siihen, enkä todellakaan ole menossa. Natalian kolmekymppiset ovat samana päivänä, mutta vaikkeivät olisikaan, niin mikään ei saa minua menemään sinne takaisin.

Olen viime aikoina miettinyt, että olenko oikeasti saavuttanut jotain, millainen minä oikeasti olen, voisiko OUP oikeasti haluta minut harjoittelijaksi? Olen melkein onnistunut jo unohtamaan ne ensimmäiset 19 vuotta elämästäni. Muistan, miten minusta tuntui, että rakastin niitä ihmisiä, mutta nyt kun elän täällä toisessa kaupungissa, missä ihmisiä ei ole indoktrinoitu pienestä pitäen uskomaan, että he ovat niin paljon parempia kuin jotkut muut. Ja kadulla vastaan tulevat ihmiset eivät tienneet, että en ollut olemassa, joten kun tulin kulman takaa, he katsoivat minuun tyyliin "oho, ihminen, enpäs kävele sitä päin" ja sekin tuntui jo silkalta unelmalta. Ja jotenkin siitä kaikesta on tullut itsestäänselvyys. Nyt jotenkin kaikki vanhat asiat tulivat mieleen ja tuntuu että en taas yhtään tiedä kuka olen.

Kun muutin pois kotoa, niin se oli kuin olisi muuttanut toiseen maailmaan. Aloitin ihan uuden elämän eikä vanha enää ollut olemassa. Tämä nykyinen elämä täällä on ruokkinut sitä illuusiota. Pärjään yliopistolla, tuntuu että osaan niitä asioita ja minulla on työpaikka ja OUP haluaa haastatella minua harjoittelijan paikkaan! Ja olen lähdössä Natalian kanssa Albaniaan, jonka joskus pienenä kuvittelin mielessäni. Olen saamassa kandijutut ihan hyvin tehtyä. Sain opintosuorituksen siitä hiton esseekurssista ja sain arvosanaksi nelosen. Tietysti toivoin vitosta, mutta nelonen on hyvä. Minä jo melkein unohdin sen kaiken.

Mutta ei se menneisyys mihinkään katoa, ei se lakkaa olemasta, enkä minä lakkaa olemasta näkymätön. Mutta ilmeisesti kaikki muut ovat jatkaneet omaa elämäänsä eteenpäin: 90% saman vuoden lukiolaisista näyttää olevan naimisissa (koska luonnollisesti kaikki kunnolliset kristilliset maalaistytöt ottavat miehen sukunimen), lähinnä keskenään, ja yli 50% näytti muuttaneen asumaan takaisin sinne samalle paikkakunnalle. Jotkut olivat olleet näköjään radikaaleja ja muuttaneet lähikaupunkiin (n. 30 min ajomatka) ja superradikaalit olivat muuttaneet johonkin toiseen kaupunkiin, kuitenkin max. 50 kilometrin päähän eikä missään tapauksessa ainakaan maakunnan rajan yli. Ja minulle tämä 200 kilometriäkään ei tunnu riittävän vaan haluan johonkin ihan kokonaan toiseen maahan. Koska siellä ainakaan kukaan ei tietäisi, että minä olenkin oikeasti näkymätön ja että minua ei oikeasti ole olemassa lainkaan.