Vihdoin on perjantai, jolla on minulle sama merkitys kuin muillekin ihmisille. Eli minulla on taas viikonloppu vapaana! Ja olen ollut vähän väsynyt, kun on ollut aikaisia aamuja ja paljon tehtävää yliopistolle. Ja se oli ihan okei. Ja vaikka ajattelin, että no, viikonloppu menee siihen kun teen muita rästissä olevia yliopistohommia, mutta sekin oli okei. Ja sitten joku first world problem saa minut kiukustumaan niin että kyllähän tässä tuntee itsensä ihan hemmotelluksi. Kun siellä Ahon tyrnijogurttipurkin kannen alla ei ollutkaan tyrnijogurttia! Etiketti oli kyllä tyrnijogurtin, mutta sisällä olikin vadelmajogurttia. Harmittava moka, mutta ihan okei. Tai ainakin pitäisi olla, mutta se ottaa vaan nyt niin päähän. En halua syödä sitä, mutta en halua laittaa tuota häpeällistä valeasuista petturijogurttia takaisin jääkaappiinkaan. En halua kuitenkaan heittää sitä poiskaan, kun kerran maksoin siitä ja joku osa minussa järkeilee, että jogurtti on jogurttia, ei ole iso ongelma - varmaan seuraavalla ostokerralla etiketit on taas oikeissa purkeissa. Mutta mitä jos ei olekaan? Jos seuraavallakin kerralla menen kauppaan ostan täysin samanlaisen purkin kuin nytkin ja sitten siellä on taas vadelmajogurttia?

Tuohon elämäni on nyt sitten kriisiytynyt. Muuten on mennyt kai ihan hyvin, mitä nyt tuo erikoistumisopintojen oppiminen auttaa minua vain näkemään entistä paremmin, miten paskoja meidän ohjeet töissä on. Tänäänkin tuli ilmi kaksi tekemääni "virhettä", joiden takia minulta kysyttiin että no miksi teit noin, vaikka vastaus on yksinkertaisesti a) ohjeissa luki niin, tai b) ohjeissa ei lukenut ymmärrettävästi mitä pitää tehdä, joten tein ylimääräistä varmuuden vuoksi. Ja kun nuo tulevat aina vielä julkisina kysymyksinä, niin se on kuin julkinen häpäisy. Teen parhaani, mutta se ei vaan riitä. Tuollainen olo tulee töissä oikeastaan joka päivä ja se on vain niin lannistavaa. Ja yksi niistä lähipomoista vielä yritti jankuttaa kanssani että voisinko olla pitempään töissä yliopistosta huolimatta: että enkö voisi vain sanoa yliopistolla, että "minun pitää olla silloin muualla" samaan tapaan kuin sanon sen töissä kun kieltäydyn ottamasta ylimääräistä työvuoroa yliopiston ryhmätapaamisten päälle? Eipä siitäkään tullut mitenkään kauhean hyvä fiilis.

Mutta sentään saan seuraavan yön nukkua ihan rauhassa ja kuitata näitä univelkoja, joita on kertynyt taas tämän viikon aikana. Ensi viikko ei tosin taida olla yhtään helpompi: minulla on neljänä päivänä töitä ja kaikki vuorot alkavat seitsemältä.

On ikävä Birminghamiin. Näin viime yönä unta, josta en kyllä muista ihan kaikkea, mutta sen, että Heinz oli siinä ja hänellä oli joku hauska leikki/peli, johon hän innosti minut mukaan. Siinä vain hypittiin ylös ja alas, hypittiin ympäri pihamaata. Ja se oli niin hauskaa, että nauroin unessa niin etten meinannut saada hypittyä lainkaan. Terapiassa ollaan puhuttu taas tämän syksyn tavoitteista ja se pahuksen sosiaalisuus on yhtenä tavoitteista, joita terapian on tarkoitus tukea. Mutta toisaalta siitä oli apua, kun sanoin terapiassa, että kun se on niin vaikeaa laittaa viestejä Heinzille ja Marianille, kun en tiedä mitä sanoisin ilman että kuulostan typerältä. Se oli niin helppoa kun oli samassa talossa ja saattoi vain keittiössä toiseen törmätessä kysyä että miten päivä on mennyt. Terapeuttini vain sanoi, että no eihän sen tarvitse aina olla mitään sanallista, vaan voin laittaa vaikka heille jonkun kuvan, tms. ja että kyllä minä keksin itse vaikka mitä. Ja siitä keksin, että minähän voin jatkaa sitä typerien sanaleikkilappujen lähettelyä - tosin niin, että taiteilen ensin hienon post-it -lapun ja sitten otan siitä kuvan ja lähetän sen heille. Siitä tuli hyvä mieli. Koska oli niin kiva jättää niitä lappusia sinne taloon ja miettiä, että ehkä joku tyhmä sanaleikki saisi heidät edes hymähtämään tai jopa piristämään päivää. Ja sitten minun ei tarvitsisi miettiä, että kuulostan tyhmältä.

Tuon selittäminen auttoi melkein unohtamaan koko jogurtti-vihan. Tuli vähän niin kuin lämmin ja mukava olo, kun ajattelin niiden muistilappu-kuvien lähettämistä.

Tänään tuli muuten myös netistä tilaamani "jumppatanko" tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Päätin, että kun en edelleenkään keksi kauheasti minua innostavia urheilulajeja, niin nyt minä sitten teen mitä haluan. Ja koska Suomessa ei ole valomiekkatreenausta, hankin itselleni sellaisen painotetun jumppatangon ja aion yhdistää sen siihen nilkkojen lihasten treenausjumppaan. Netissä on taatusti videoita siitä, miten jotakuta opetetaan taistelemaan sauvan avulla ja jos ei ole, niin voin katsoa Star Wars: Phantom Menace -leffaa ja Darth Maulin taistelua loopilla ja maltillisesti yrittää imitoida niitä liikkeitä. Jumppatanko painaa sellaiset kolme kiloa, niin eiköhän se ainakin tyhjää parempi ole, vaikka en mitään superhienoja liikkeitä oppisikaan. On se ainakin taatusti mielekkäämpää kuin joku... mikä nyt on in? Joku crossfitti.

No, tämän illan voin ehkä olla tekemättä yliopistojuttuja.