Äärimmäinen ketutus päällä. Justiin lähtivät tämänpäiväiset vieraat: 29-vuotias serkkuni ja hänen tyttöystävänsä. Olivat todella kivoja, mutta minun äitini suhtautuminen minua kohtaan heidän aikanaan oli törkeää. Kun taas piti ottaa lasilliset shampanjaa, niin äiti nauroi ja sanoi, että minäpäs en saakaan shampanjaa, vaan tällä kertaa joudun ottamaan Pommacia. Okei, se shampanja oli hemmetin pahaa, mutta minä olen ylioppilas. Ne ihmiset olivat täällä minun takiani, joten totta hemmetissä minun kuuluu se yksi lasillinen alas saada.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja sitten, kun keskusteltiin ylioppilaista ja se serkkuni kysyi, että kuinka paljon ylioppilaita tuli, niin sitten minun isäni kiiruhti vastaamaan siihen sen koko Suomen ylioppilaiden määrän. Sitten äitini nauroi ja sanoi, että serkkuni tarkoitti varmaan meidän lukion ylioppilasmäärää. Sitten tuli se kommentti, joka sanotaan vain jollekin pikkulapsille: "Amia, sano sinä itse kuinka paljon teitä oli." Oikeasti! Minä olisin sanonutkin sen heti aluksi, mutta minä en saanut puheenvuoroa! Sama muutenkin. Kun se serkkuni tyttöystävä, joka muuten oli törkeän hyvä tyyppi, kysyi minulta, että meinaanko soluasuntoa harkita vai yksiötä, niin ehdin vastata: "Kyllähän sellanen yksiö olis kivempi, mutta sitä ei sitten tiedä että –" ja sitten äitini puhui siihen päälle ja alkoi selittää pitkästi siitä, miten hankalaa yksiö on saada ja miten kauheaa soluasunnossa voi olla. Ja sitten kun se tyttöystävä kysyi minulta, että miten pääsykokeet on menneet, ja minä sanoin, että aika vaihtelevasti. Tuossa vaiheessa äiti alkoi nauraa sillä lailla teennäisen kovaa kuin olisin joku korkea-arvoinen pomo, joka on juuri kertonut äärettömän huonon vitsin, jolle odottaa kaikkien nauravan. Ja kun vieraat olivat lähdössä ja minä olin menossa sanomaan heille: "Oli kiva nähdä pitkästä aikaa", niin äiti lykkäsi veljeni kakkulautasen ja juomalasin käsiini ja käski minun viedä ne keittiöön. Minä vein ja kuulin, miten äiti sanoi: "Oli kiva nähdä pitkästä aikaa." Olenko minä lainkaan olemassa?

 

Nyt se eilinen ylpeys ja kaikki hyväntuulisuus on haihtunut. Ottaa päähän ja pahasti. Minä en ole Nanillekaan muuta kuin isosisko. Nan myös mainitsi lähtiessään, että kun koulu kerran loppui, niin saattaa olla, että hän lähtee kavereidensa kanssa jonnekin juhlimaan sitä, niin hänestä olisi kiva ehtiä sitä ennen vielä kotiinkin. Kiva. Nan lähtee jonnekin juhlimaan koulun loppumista, mutta minä – eilisen ylioppilas – istuin koko illan yksin kotona. Kaikki vieraat kyselivät, että onko jossain jotkut jatkot tai meidän omat juhlat, niin minä sitten yritin aina selittää, että ei ole. Koodi sille, että minulla ei ole yhtään ketään, kenen kanssa juhlia, enkä tiedä tuollaisista mitään, koska kaikki koulussa ovat kuin minua ei olisikaan.

 

Ei se minua suuresti haittaisi, mutta nekin, joiden seurasta välittäisin, eivät välitä minun seurastani. Minä jään yksin kotiin, kun Nan lähtee juhlimaan. NN ei välitä. Kun neiti EH kysyi häneltä, onko hänen lakkinsa suorassa, NN vastasi, että se oli ihan vinossa (vaikka tietenkään niin ei ollut). Mutta kun minä pyysin häntä ulos, niin hän oli herra Muodollisuus. Menin onnittelemaan, se oli kuin ihan vierasta olisi onnitellut. Minä en saa vitsejä. Minä en saa mitään: "Olet kiva tyyppi", vaan "Olet VARMAAN ihan kiva tyyppi."

 

Minä tein tuon NN-jupakan siirrot suhteellisen hyvin. Ensiksi puskasta uutiset, mutta sitten annoin hänelle runsaasti aikaa miettiä ja sitten uusi lähestyminen, joka ei kuitenkaan ollut mitenkään painostava tai mitään. Mutta hän ei voinut jäädä edes minun parikseni silloin. Hän ei voinut edes onnitella minua takaisin. Hän ei ole tehnyt mitään, mikä olisi tulkittavissa: "Joo, en tullut ulos, mutta sen sijaan voin nyt olla hetken tässä näin, koska tiedän, että se merkitsee sinulle jotain." Minä olen tehnyt mahdollisimman helpoksi hänelle sen, että hän voisi lähettää viestin ja sanoa edes jotain. Mahdollisesti jopa sanoa, että kun on kerran aikaa mennyt, niin hänestä olisikin itse asiassa kiva nähdä minut jossain.

 

Mutta minä en odota loputtomiin. Minä olen juuri nyt niin turhautunut, enkä ole koskaan tuntenut oloani näin yksinäiseksi. Juuri nyt juon shampanjaa tavallisesta juomalasista. Se on erimerkkistä shampanjaa kuin eilen, mutta maistuu vähintään yhtä pahalta. En jaksa välittää.

 

Täällä tietokonehuoneen pöydällä on niistä tummanpunaisista juhlaruusuistani erotettuna yksi. Se, joka on tuossa kuvassakin edellisessä "kirjoituksessa". Kuten näette, se on jo vähän nuupahtanut, mutta kaikki terälehdet ovat vielä tallella. Saatte ihan rauhassa miettiä, mitä se kuva ja kirjoitus tarkoittavat, koska minä en sitä kerro. Joka päivä otan tuosta samasta kukasta kuvan. Joka päivä siihen päivään asti kun viimeinenkin terälehti tippuu. Ja sitten... Niin, mitä sitten? Siinähän arvailette.

 

Nan tietää nyt, että minulla on blogi. Mainitsin siitä eilen siinä yhteydessä, kun selitin, että jokainen ihminen on toisesta ihmisestä korkeintaan kuuden välihenkilön päässä. Eli jos kyselisin joiltain tuntemiltani ihmisiltä, että onko NN:n näköistä ihmistä ilmestynyt heidän koulutuspaikalleen/armeijaryhmäänsä ja jos he eivät tietäisi, niin sitten pyytäisin heitä kysymään joltain muulta, joka voisi tietää, niin minä kyllä pystyisin jotenkin jäljittämään NN:n niin halutessani.

 

Mutta nyt minä en välitä tuostakaan enää mitään. Ei sillä ole mitään väliä, tiedänkö minä missä hän on, jos hän ei sitä itse minulle kerro. Mitä väliä hänen ajattelullaan on, jos kerran minä en merkitse hänelle mitään eikä hän halua minun ikinä merkitsevänkään. Mitä väliä sillä, että minä tietäisin hänestä yhtään mitään, olisi, kun hänelle se olisi yksi ja sama?

 

Mitä väliä minun ajatuksillani olisi kenellekään, kun Nan lähtee juhlimaan ilman minua, NN ei piittaa olenko olemassa vai en, eikä äitikään anna minun puhua edes lausetta loppuun vieraille.

 

Päässä heittää vähän. Jos olen nyt edes vähän hiprakassa, niin sitten se on ensimmäinen kerta. Eikä tunnu mitenkään hienolta ja kivalta. Ihan samalta kuin aina ennenkin, paitsi vähän tuntuu sumeammalta ja tasapainoaisti tuntuu olevan vähän enemmän epäkunnossa kuin normaalisti. Tämä on niin kuin aina ennenkin. Jos on joku kohtaus, angst-kohtaus, ahdistuskohtaus tai jos muuten vain tulee joku kauhea kriisikohtaus, niin sittenkin tuntuu siltä, että se on se uloin kerros, joka oireilee. Ruumis ja uloin mieli. Mutta sisältä on aina sama. Sisällä on se perusminä, joka ei muutu. Eikä se shampanjallakaan mihinkään lähtenyt. Kun menen keittiöön, niin pitääpä yrittää kävellä suoraan, ettei äiti pääse taas nauramaan tai lohkaisemaan jotain pilkkaavaa kommenttia. Prkl.