Tänään on ollut hyvä fiilis. Heräsin 5:30, kun töistä yövuorolainen soitti. Aluksi mietin että mitä ihmettä, kuka soittaa sellaiseen aikaan, mutta sitten aloin miettiä ja kun hän jätti vastaajaan viestin, jossa kysyi että voisinko tulla aikaisempaan vuoroon (ilmeisesti oli joku odottamaton poissaolo). No, kun soitin takaisin, hän sanoi että oli saanut jo jonkun tulemaan vähän aikaisemmin. Tuo soitto oli toisaalta kiva ja toisaalta ärsyttävä. Ärsyttävä siksi, että se tuli puoli tuntia ennen kuin kelloni olisi heättänyt, joten sen jälkeen ei ehtinyt oikein enää nukkua. Mutta toisaalta sitten tuntui jotenkin tärkeältä.

Töissä on mennyt hyvin. Vaikka aluksi olin hieman epäilevä, niin pikkuhiljaa olen alkanut tajuta miten hyvä tuo työpaikka on. Tuli juuri kutsu työterveyden terveystarkastukseen. Olin myös tapaamisessa esimiehen kanssa. Ilmeisesti sellainen on tapana. Eikä tuo mikään tunnu olevan kyttäämisen takia, vaan työhyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Ja työympäristössä ei ole edes mitään vikaa. Työtuolitkin ovat erinomaisia ja niitä voi vaihtaa (on sellaisia satulatuoleja ja sellaisia isoja jumppapalloja tavallisten superhyvien tuolien lisäksi). Kontrasti on suuri verrattuna esimerkiksi siihen puhelinhaastattelufirmaan, jossa työpaikan muuton jälkeen minulla oli seuraavat 6 kuukautta puoliksi hajonnut tuoli, jonka selkänoja ei pysynyt ylhäällä ja jonka korkeutta ei voinut säätää. Nyt töissä pystyn säätämään tuolin korkeutta, selkänojan asentoa (sen voi asettaa myös "keinuvaksi), käsinojien korkeutta ja käsinojien suuntaa. Lisäksi voin säätää näyttöjen korkeutta.

Ja kaikki ihmiset ovat kivoja. Ja meillä on joku kerho, joka järjestää kaikenlaisia tapahtumia toimiston väelle. Ja työpaikka myös järjestää luentoja esim. työergonomiaan liittyen ja tukee liikkumista (työpaikan puolesta kaikille halukkaille maksetaan osallistumisen Likkojen Lenkille). Ja onhan sitten vielä se 1,3€ parempi tuntipalkka, jonka lisäksi on mahdollisuus ilta- ja yötyöhön, josta maksetaan luonnollisesti vielä kaikki työehtosopimuksen mukaiset lisät. Ja kunhan olen ollut töissä olikohan se viisi kuukautta vai kuusi kuukautta, niin sitten alan saada myös laatupalkkiota. Kaikki saavat kuulemma jotain, ja olen ymmärtänyt sen perusteella mitä olen ohimennen jostain kuullut, että jotakuinkin kaikki saavat melkeimpä sen maximin. Joten se ei tule olemaan sellainen "teoria" palkkio, jota kukaan ei kuitenkaan koskaan saa.

Eikä työ ole tylsää. Siis joo, vastaan puhelimeen koko päivän (tänään vastasin vähän alle 200 puheluun), mutta meidän yrityksellä on niin paljon erilaisia asiakkaita, että työ on välillä aika vaihtelevaa. Tämän kahden kuukauden aikana mitä olen siellä ollut, on ollut joka viikko koulutus, minkä jälkeen meille on lisätty uusia palveluita. Tällä viikolla tuli yksi kokonaan ruotsinkielinen palvelu. Ei ole tullut yhtään sellaista puhelua vielä, mutta olen aika kauhuissani. Muutamia ruotsinkielisiä puheluita on tullut ja ensimmäisessä menin ihan lukkoon ja tuntui että kaikki ruotsin sanat katosivat mielestäni tai vähintäänkin sekoittuivat saksan ja ranskan sanojen kanssa. Muut ovat menneet paremmin, koska kotona tein listan fraaseista ja sanoista, jotka voivat olla oleellisia. Tällä viikolla tuli myös ruotsinkielinen puhelu, tosin henkilö oli suomenruotsalainen ja vieläpä kotoisin sieltäpäin kuin minäkin, joten voi olla että siksikin ymmärsin hänen puhettaan niin hyvin. Mutta se on vähän pelottavaa, vaikka toisaalta tekee varmastikin hyvää, kun missä muualla minä ylläpitäisin ja harjoittelisin ruotsia? Englantiakin tulee vastaan (sanoisin että joka päivä tulee vähintään yksi englanninkielinen puhelu), mutta se nyt on ollut helpompaa.

Yliopistolla on mennyt myös hyvin: sain ensimmäisen vitosen! En osannut odottaa sitä ennen kuin kokeen päätyttyä sain esseeni takaisin ja näin arvosanan 4,5 siinä takakannessa. Sain myös kokeesta 4,5 joten sinänsä ei ihan puhdas vitonen, mutta mitä väliä! Latinakin meni läpi ja sain siitä taas kolmosen, samoin kuin joulunakin. Maanantaille oli kirjallisuusessee ja muutama kirjatentti pitäisi vielä saada jossain välissä tehtyä.

Tänään töistä päästyäni menin postiin, koska veljeni täyttää maanantaina 30-vuotta. Ostin hänelle todella mauttoman kortin, mutta ainakin se on erilainen ja ehkä hän pitää siitä. Se on musiikkionnittelukortti. En tiedä mikä biisi siinä oli, mutta sellainen menevä ja outo, jotain röhkimistä siinä musiikin taustalla oli myös ja kortissa oli apinoita ja muita eläimiä. Punnitsin siellä postissa tuon kortin ja sitten sellaisen hienon ja hillitys 3D-kissakortin välillä, mutta päädyin tuohon mölykorttiin. Ei veljeni oikein välitä korteista, koska nehän ovat tylsiä. Mutta tämäpä ei ole tylsä. Äitini pyysi lähettämään ainakin kortin, kun kerran veljeni täyttää pyöreitä vuosia, mutta en tiedä pitääkö hän tätä korttia yhtä hauskana kuin minä. Mutta minä olen veljeni pikkusisko, ja eikö pikkusiskojen tehtävä ole ärsyttää? Ja uskon että veljeni pitää kortista, se on jotain erilaista ja se tulee sentään sinne hänen omaan postilaatikkoonsa joka hänellä nykyään on.

Ja kotimatkalla kiersin suosikkini kiinalaisen ravintolan kautta. En ole syönyt mitään pikaruokaa varmaan... Varmaan vuoteen. Paitsi että kun veli ja äiti olivat pääsiäisenä täällä niin silloin syötiin siinä samassa kiinalaisessa (veljeni maistoi ensimmäisen kerran kiinalaista ruokaa!), mutta se ei ole sama asia kuin hakea yksikseen ruokaa ja syödä se yksin kotona. No eihän se ole niin terveellistäkään, mutta jotenkin on tuntunut, että enhän minä kehtaa mennä mitään pikaruokaa hakemaan kun pitäisi laihtua. Nyt kuitenkin menin ja hain ja otin vielä sen saman vanhan annoksen, jonka tilaan suunnilleen aina: friteerattua kanaa hapanimeläkastikkeella. Ja kiinalainen on oikeasti varmaan parasta ruokaa mitä on. Paitsi että kun olin tänä vuonna siellä Lontoossa, niin siellä ensimmäistä kertaa maistoin tapaksia, siis espanjalaista ruokaa ja vaikka olin todella epäluuloinen niiden suhteen, ne olivat aivan älyttömän hyviä.

Palkkakin tuli tänään. Raha-asiat ovat vähän stressanneet, kun olen vasta tämän kuun alusta tehnyt töitä kokopäiväisesti, joten tänään tuli viimeinen tällainen "vajaa" palkka. Kuun lopussa (kuun palkka tulee kahdessa osassa) tulee sitten jo tämän alkukuun palkka, mikä on todella huojentavaa, koska tämä minun tämän kevään budjetointini meni aika tiukalle. Eilen tililläni oli vähän reilut kymmenen euroa. En muista koska minulla olisi viimeksi ollut niin vähän rahaa tilillä. Voi olla että ei ole koskaan ollut. Minulla on aina kuukauden vuokran verran ja kun palkka (tai eläke / sairauspäiväraha /muu tuki) tulee, niin sitten siellä on ollut enemmän kuin kahden kuun palkka ennen kuin se vuokra sitten menee maksuun ja sitten voin käyttää rahaa taas sen verran että seuraavien rahojen tullessa siellä on vähintään sen vuokran verran (jos ei ole siirrän säästötililtä). Olen aina tehnyt niin ja se on tuntunut todella turvalliselta.  Nyt olen joutunut luopumaan siitä. Alkuvuodesta vielä tein niin, koska vaikka olin vain opintotuella ja asumislisällä, olin varannut säästötililleni sen verran rahaa että siirsin sitä sen verran että se tilin saldo näytti "tutulta".

Laskin sen kaiken ihan hyvin, mutta en ottanut huomioon sitä, että kun töissähän se palkka tulee ns. myöhässä, joten koska olin jo ehtinyt keskeyttää opinto- ja asumistuen, siinä oli kuukausi kun en saanut mitään mistään. Olen saanut kyllä vähän enemmän kuin mitä vuokrani on, mutta kun maksan siitä laskut (etenkin terapialasku kirpaisee joka kuukausi nyt kun Kela ei enää tue sitä vaan maksan sen kokonaan itse), niin eipä se sitten ole oikein riittänyt. Nyt säästötilillänikin on vain suunnilleen satanen, joten meni kyllä vähän liian tiukille. Toki on toinen säästötili ja niitä osasto/rahasto-osuuksiakin, mutta minun päässäni se tuntuu jotenkin sivuseikalta.

Mutta nyt pikkuhiljaa rahatilanne helpottaa ja ensi kuussa saan jo enemmän palkkaa kuin sain kuntoutustuella ollessani sitä eläkettä. Mutta en ajattele että mihin kaikkeen voin tuhlata ne rahat. Paitsi ehkä vähän, haluan ostaa 70€ maksavan ompelukoneen ja sen lisäksi pitäisi joskus kesän aikana käydä hankkimassa uudet silmälasit. Enimmäkseen kuitenkin mietin sitä, että jes, saan tämän verran palkkaa, voin siis säästää vaikka miten paljon, jotta tämä hirvittävän ahdistava epävarmuus ei enää koskaan palaa.

Ymmärrän tavallaan Roope-setää, vaikka hän nyt on ihan eri mittaluokassa. Ehkä hän vain tarvitsee valtavan rahasäiliöllisen mammonaa pitääkseen turvattomuudentunteensa jotenkuten aisoissa. Hän ei haali rahaa käyttääkseen sitä ja ostaakseen jotain ökyjuttua, hän vain haluaa että ne rahat ovat siellä. Eikä hän suunnittele käyttävänsä rahojaan johonkin, eikä varmaan edes halua käyttää niitä. Hän jatkuvasti pelkää menettävänsä rahansa ja haalii uutta mammonaa. Mahdollisesti koska se turvattomuudentunne ei olekaan hävinnyt. Mutta ehkä se helpottaa kun hän säästää vielä vähän lisää rahaa. Hän jatkuvasti laskee rahojansa, ja mahdollisesti se tuo hänelle lohtua siihen turvattomuuteen, koska se konkretisoi niin selkeästi sen turvallisuuden määrän.

Ajattelin pienenä, että Roope-setä on jotenkin hölmö, kun miksi hän ei käytä rahojaan, kun hänellä on sitä niin paljon, hän voisi ostaa vaikka mitä! Toinen ääripää on Aku Ankka, jolla ei ole mitään kontrollia rahojen käyttämiseen. Minua ärsytti se pienenä ja ärsyttää ehkä vielä enemmän nykyään. Natalia on melkein kuin Aku Ankka, tai ehkä vain minun mielessäni, osittain ajattelen, että minun pitäisi olla enemmän niin kuin hän, sillä hän käyttää kaikki rahat jotka hän ansaitsee ja reissaa jatkuvasti ympäriinsä. Ja kai minäkin voisin ja välillä Natalia kysyykin minulta että miksi vain säästät, mikset vain nosta niitä kaikkia rahoja ja käytä johonkin hienoon matkaan. Se tuntuu hieman loukkaavalta ja jotenkin suututtavalta, koska minusta tuntuu, että hän ei vain ymmärrä. Ne rahat joita säästän, eivät ole luksukseen tai johonkin kivaan, vaan ne ovat selviytymiseen. Mietin jatkuvasti, että mitä tekisin jos yhtäkkiä ensi kuussa en saisikaan mitään rahaa mistään.

Viime aikoina terapiassa on tuntunut siltä että olen vasta alkanut tajuta miten "sekaisin" minä oikeastaan olen. En tiedä mikä olisi hyvä sana sille, mutta ilmeisesti on joitain elämäntaitoja joita minulta puuttuu ja joitain käyttäytymismalleja, jotka poikkeavat keskivertoihmisestä. Terapeuttini sanoo, että minä koen maailman uhkaavana ja vaarallisena. En oikeastaan ole hänen kanssaan ihan samaa mieltä tuosta, mutta sinänsä voin ymmärtää miksi hän on sitä mieltä. Toisaalta ajattelen, että on paljon ihmisiä (kuten esimerkiksi äitini), jotka näkevät maailman ja sen ihmiset ensisijaisesti uhkina tai muuten vain pahoina. Minä ajattelen puolestani, että kaikki ovat ensisijaisesti hyviä ja jos jotkut tekevät jotain pahaa, se on vain jonkunlainen virhe.

Toisaalta sitten kun terapeuttini saa minut kiinnittämään huomiota siihen mitä minä sanon ja tunnen, niin ymmärrän todella hyvin sitä hänen teoriaansa. Niin kuin tällä viikolla töissä esimerkiksi. Yhdistin puhelun henkilölle, jonka puhelinaika ei ollutkaan vielä alkanut. Se ei ollut ihan normaali tapaus, hänen tiedoissaan oli jotain häikkää, joten en sitten huomannut katsoa jostain linkkien takaa. Ensimmäinen tunteeni oli kylmä kauhu, ja ajatukseni, että minä mokasin, nyt he antavat minulle potkut. Järkeilin kyllä sen jälkeen, että eivät he varmaan erota minua, kun se oli yksi virhe, mutta se tunne ei väistynyt. Kun minut kutsuttiin esimiestuokioon, se sama kauhu hyökkäsi päälleni ja ajattelin, että nyt he antavat minulle potkut. Ei siinä edes käsitelty minun työskentelyäni, vaan lähinnä tiiminvetäjien kykyä olla meidän muiden työntekijöiden tukena ja materiaalien selkeyttä ja koulutusten tahtia, jne. Ja tällä viikolla kun tuli työterveyskysely, jossa kysyttiin esimerkiksi siitä että miten suuri todennäköisyys on, että torkahdat lukiessasi kirjaa? Entä alkoholittoman lounaan jälkeen? Entä istuessasi auton kyydissä vähintään tunnin ajan? Entä luennolla? Katsoessasi tv:tä? Vastasin kaikkiin noihin mainitsemiini kohtaan, että on pieni todennäköisyys että torkahdan, koska olen joskus torkahtanut jokaisessa tuollaisessa tilanteessa. Ajattelin, että nyt ne siellä työterveydessä ajattelevat, että olen jotenkin altis nukahtamaan, väsynyt ja heikko, ja nyt he antavat minulle potkut. Tai jos en tiedä jotain juttua töissä ja kysyn joltakulta, ajattelen, että he ajattelevat, että olen tyhmä ja sopimaton työhöni ja he erottavat minut. Ja nämä kaikki esimerkit ovat vain tältä viikolta.

Selkeästi vaistomaisesti odotan jotain pahaa tapahtuvaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Niin kuin se esimiestuokiokin, olin ihan hyväntuulinen siihen saakka, sitten tulee siltä pomolta viesti, että pääsisinkö tulemaan sinne hänen huoneeseensa. Se oli oikeasti kuin joku olisi kaatanut sangollisen jääkylmää vettä päälleni, olin niin kauhuissani että melkein aloin itkeä. Se tulee niin automaattisesti ja voimakkaasti jostain sisältäni että en vain pysty järkeilemään sitä pois. En ole kai oikein tajunnut sitä, tai ainakaan nähnyt sitä tällä tavalla kuin nyt. Enkä vieläkään oikein osaa olla sitä mieltä, että kokisin maailman ja ihmiset jotenkin ensisijaisesti uhkaavana. Ainakaan rationaalisesti ajatellen.

Terapiassa ollaan nyt viimeisen puolen vuoden aikana yritetty saada minut haastamaan itseäni. Menemään epämukavuusalueelle. Se ei ole kivaa. Tämä työni on varmaan paras mahdollinen tähän kohtaan, koska siellä kun sitä asiaa tulee koko ajan lisää, olen vähän väliä epämukavuusalueella ja välillä kun ne uudet puhelinpalvelut otetaan meillä käyttöön, se on oikeasti pelottavaa. Kun ensimmäistä kertaa tulee joku uuden palvelun puhelu, ensimmäinen tunteeni on pelko ja minusta tuntuu, että en pysty siihen ja toivon hartaasti koko päivän, että niitä ei tulisi enää, vaan tulisi vain niitä tuttuja vanhoja puheluita. Toisaalta, olen kyllä oppinut ne kaikki palvelut ja ne nykyiset "tutut ja vanhat" puhelut ovat niitä jotka tuntuivat vain ehkä kuukautta aikaisemmin aivan yhtä kammottavilta.

Se on todella, todella ei-kivaa. Mutta varmaan se auttaa pikkuhiljaa. Minun kanssani samaan aikaan aloitti kaksi muuta, joista toinen jo lopetti. Kuulemma häntä ahdisti. Minua ahdistaa vieläkin tuo koko juttu. Jotenkin mielessäni mietin, että jos se yksi, ihan normaali, menestyvän oloinen ihminen lopetti ne työt ahdistuksen takia, niin miten minä ikinä voisin selvitä siitä? Samaa mietin latinankurssin kanssa. Syksyn alkeiskurssilla oli paljon enemmän oppilaita kuin nyt kevään jatkokurssilla. Joten: kaikki syksyn kurssilta eivät jatkaneet. Ja miksi eivät jatkaneet? Ehkä se oli liian vaikeaa. Ja jos se oli heille liian vaikeaa, niin miten minä sitten pärjäisin? Näen nuo latinankurssit jotenkin jännästi, vähän niin kuin sellaisena tuolileikkinä. Siis sinä että musiikki soi ja ihmiset kiertävät tuolien ympärillä ja sitten kun se musiikki loppuu, kaikkien on istuttava alas, mutta tuoleja ei olekaan kaikille. En usko että olen ikinä elämässäni voittanut sitä leikkiä. Siihen vaikuttaa niin moni asia, kuten tuuri, mutta myös se että miten paljon on itse valmis tekemään voittaakseen ja miten paljon sitä haluaa. Totta puhuen tuo leikki ei ole koskaan käynyt minulle oikein järkeen.

Nyt kuitenkin tuntuu, että aikuistenkin elämässä jotkut asiat toimivat kuin se tuolileikki. Ja kuten tuolileikissä: minä en oleta voittavani, koska ensinnäkin, se on todennäköisyyksien vastaista (koska myös hyvä tuuri vaikuttaa lopputulokseen) ja koska en halua voittaa niin hartaasti kuin jotkut. Teen sen verran kuin koen järkeväksi ja kohtuulliseksi ja sen jälkeen odotan sitä että häviän. Latinaan tuo pätee mielessäni erityisen hyvin. No, onhan se jo kaiken järjen mukaista että alkeiskurssilla on eniten ihmisiä ja sen jälkeen jokaisella seuraavalla kurssilla vähemmän - etenkin kun sitä asiaa tulee niin paljon, että koko homma tuntuu välillä mahdottomalta. Kun olen opiskellut kumpaankin näihin latinankurssien kokeisiin, ei ole tuntunut mahdolliselta oppia sitä kaikkea. Joten olen tehnyt parhaani ja tähän asti se on riittänyt kolmosen tasoon, mikä on ollut ihan hyvin. Mutta kummankin kokeen jälkeen olen pelännyt, että se ei ole tällä kertaa tarpeeksi, vaan nyt minusta tulee yksi niistä jotka vain jättävät ilmestyvästä seuraavan tason kurssille.

Joten on paljon epävarmuuksia. Puhumattakaan sitten ihmisistä. Ne ovat ehkä tärkein haasteeni, mutta en vain halua puhua siitä, koska en halua edes ajatella sitä, koska se on liian stressaavaa. Työpäivän päätteeksi haluan vain mennä yksin kotiin ja pelata koko illan jotain peliä, jopa silloinkin kun en halua. Terapeuttini on aina vähän väliä ehdottanut, että pyytäisin jotain työkaveria vaikka jonnekin töiden jälkeen tai järjestäisin jotkut juhlat jonne kutsuisin ihmisiä, tai jotain. Ja se ei vain tunnu mahdolliselta. Se ei vain ole mahdollista. Se tuntuu suunnilleen samalta kuin jos joku sanoisi että mene tuonne hain suuhun hetkeksi istumaan. Sillä erotuksella tietysti tosin, että se hain suuhun meneminen on mahdollista ja tämä ei. Ja koska se tuntuu näin vaikealta, niin se varmaankin olisi sitten erityisen tärkeää. Ja olen toki vähän yrittänyt, laitoin nimeni listaan, jossa ilmoittauduttiin työpaikan kesäjuhlille. Se on myös sen kerhon järjestämä. Aikaisemmin oli leffailta, jonne en mennyt, vaikka toisaalta olisin halunnut, mutta samalla en halunnut ja menin vain kotiin yksin ja pelasin, ja mietin itsekseni, että no minulla on ollut tenttejä tällä viikolla ja tukkanikin on likainen ja en olisi ehtinyt käymään töiden jälkeen edes kunnolla kotona. Tekosyitä, tiedän että ne ovat niitä, mutta en vain voi luopua niistä, koska jos luopuisin ja terapeuttini kysyisi että miksi en sitten mene sinne jos kerran haluan, niin joutisin kohtaamaan sen, miten se oikeasti pelottaa minua ajatuksena.

En tiedä miksi se on niin vaikeaa, olenhan aikaisemminkin tutustunut ihmisiin, välillä ollut siinä jopa todella hyvä. Kai se on vähän niin kuin se ruotsi, että sitten kun tulee joku stressaava tilanne, niin se kaikki unohtuu. Vaikka kuinka mietin, etä saa päästäni ulos yhtään konkreettista mielikuvaa siitä, miten olen tutustunut nykyisiin ystäviini, tai tuttuihin ylipäätään. Ja koska en muista, koko juttu on kuin pitäisi puhua kieltä jota ei muista koskaan opiskelleensa - sitä ei vain voi tehdä, se ei ole mahdollista.

Mutta tänään yritän olla stressaamatta siitä ja olen ihan vain kotona ja menen aikaisin nukkumaan ja pelaan ja katson jotain typerää sarjaa. Johan minä tänään olen jo tehnyt tarpeeksi.