Ahdistaa. Tällä kertaa tiedän jopa täsmälleen, mikä minua ahdistaa: kännykässäni saapuneissa viesteissä lojuva numero. Ei luulisi, että se olisi mitenkään iso asia, mutta se on. Minulla ei aikaisemmin ollut tullut edes mieleen, että puhelimellakin voisi tehdä jotain, niin nyt sitten kun se on ihan uutena ja vielä kauhean varteenotettavana vaihtoehtona, niin jotenkin se saa minun oloni rauhattomaksi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen myös tuskaillut paljon sitä, että jos tekisin puhelimella jotain, niin mitä minä sillä sitten tekisin? Soittaisinko? Lähettäisinkö tekstiviestin? Tuo olisi kylläkin aika selkeä. Minä en oikein voi kuvitellakaan soittavani hänelle. Muistan, kun minun piti soittaa meidän musiikkiopiston korkeimmalle tyypille siitä, että jätän kuoron pois, niin minä lykkäsin sitä ties miten monta viikkoa. Minä en tykkää soittaa yhtään kenellekään, en edes Nanille. Se on aina vain niin epämukavaa ja minun mielestäni ihan kauhean hankalaa ja luonnotonta. Se on sitten kyllä kiisteltävää, että onko tekstiviesti – tuo yläasteaikojen lähestymiskeino – hyvä sekään, mutta kuitenkin.

 

Ja koska minä sitten jotain tekisin? Ennen kirjoituksia vai niiden jälkeen? Toisaalta, jos tekisin sen ennen kirjoituksia, niin se ei ainakaan lisäisi sitä minun lukemistani ja keskittymistäni kirjoituksiin, ja tyyppi itsekin voisi pitää sitä jotenkin negatiivisena, vaikka hän ei olekaan tuntunut piittaavan kirjoituksista suunnilleen yhtään. Mutta jos jättäisin asian kirjoitusten jälkeen, niin mitä sitten, jos tuo numero ei olisikaan enää hänen, vaan vaikka vanhentunut, tms.? Sitten ei olisi enää yhtään mitään vaihtoehtoa, paitsi sitten silloin ylioppilasjuhlassa. Ja sinne jättäminen ei kauheasti tunnu siltä, mitä minä haluaisin tehdä.

 

Kyllä, olen hyvin ahdistunut. Ja noiden kysymysten jälkeen tulisi vielä se, että mitä ihmettä minä oikein sanoisin? No, jos tekisin sen tekstiviestillä, niin siinä olisi ainakin se hyvä puoli, että se olisi tekstiä. Minä toimin omasta mielestäni paremmin ”text only” –versiona. Onhan siinä toki sitten sekin, että mitä jos tyyppi ei huomaa viestiä pitkään aikaan, tai jos hän ei muuten vain vastaa? Miksei voi olla sellaista ihan täydellistä keinoa lähestyä jotain, ilman että on sitä mahdollisuutta, että jotain menee törkeän pahasti pieleen? Jokaisessa keinossa tuntuu olevan jokin törkeän huono puoli.

 

Tänään on sitten se hitsin autokoulukin. Ei yhtään huvittaisi, mutta olen sitäkin lykännyt kohta puoli vuotta. Ja jotenkin kiinnostaisi kuitenkin saada se lopullinen kortti.

 

Ärsyttääkin. En oikein tiedä, mitä pitäisi kirjoittaa. Tänään alkaa Nanillakin hiihtoloma, joten häneltä voisin ainakin kysyä, jos voitaisiin vaikka nähdä ensi viikon aikana tai jotain. On niin kauhean paljon kaikkea, mitä haluaisin häneltä kysyä ja luultavasti myös paljon, mitä hän haluaisi kysyä minulta. Ja pitäähän tämä uusi ja ihmeellinen kännykkä-suunnitelma selittää hänellekin ja kysyä, mitä mieltä hän siitä on.

 

Koko yön ja aamun on satanut kaatamalla vettä, mutta kuin ihmeen kaupalla osa lumesta on vielä tallella. Nyt sade näyttäisi kuitenkin lakanneen. Hyvä. Tukkani ei kauheasti tykkää sateesta, eikä minua mitenkään innosta ajatus, että näkisin niitä idioottiamislaisia sellaisella litimärällä ja lättänällä tukalla. Miksi tuollaisia ryhmäjuttuja pitää olla? Miksi, miksi, miksi? Olisi siellä edes joku muukin meidän lukiosta. Joku sellainen, joka ei ole niiden amislaisten kaveri, joita siellä on.

 

Ei minulla mitään varsinaisesti amista vastaan ole, mutta kun sinne on mennyt yläasteelta niitä ihmisiä, joista oli hauska pilkata ja kiusata minua. Tuli niitä tyyppejä lukioonkin, mutta jo ykkösellä melkein kaikki tuntuivat hyväksyvän minut ja sen, että olen nyt osa sitä joukkoa. He ovat myös nähneet sen muutoksen itsevarmempaan, mitä minussa on tapahtunut. Mutta amislaiset eivät ole nähneet sitä. He voivat vain ajatella, että olen täsmälleen sama mikä silloin edelliselläkin kerralla kun he näkivät minut ja ajatella, että tehdäänpäs taas sen olosta mahdollisimman paha.

 

Joo, pitäisi olla kauhean ylpeä ja itsevarma, mutta jotenkin minua silti pelottaa mennä tuonne autokoulujuttuun. Joo, mitä sitä ihmisiä välttelemään, enkä minä usko, että sellainen olisi mitään muuta kuin raukkamaisuutta, mutta mieluusti olisin silti erossa niistä inhotuksista. Eikä ajatus, että joutuisin tekemään jotain sellaista hermostuttavaa kuin ajamaan autolla ihmisten silmien edessä, ole todellakaan mitään, mitä haluaisin mistään hinnasta. Sanotaan, että aika kultaa muistot, mutta heidän kanssaan niin ei ole kyllä käynyt. Melkein tuntuu, että olen törkeän paljon enemmän kauhuissani kuin koskaan yläasteella. Jotenkin nolottaa myöntääkin, joten olen yrittänyt olla kuin tuo autokoulujuttu olisi vain jotain, joka ärsyttää minua muusta syystä.

 

Pahuksen pahus.