Päivän lainaukset<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jumpula: ”Ja nyt sun on pakko myöntää, että sä olit väärässä ja mä oikeessa. Kimi Räikkönen sai sen mitalin!”

Matikanopettaja: ”...No joo...”

Jumpula: ”Haa! Eli sä siis myönnät, että minä, Jumpula, olin oikeassa ja sinä, Matikanopettaja, väärässä?”

Matikanopettaja: ”Kerran näinkin päin.”

Jumpula: ”Jessss!”

 

***

 

Ryhmänohjaaja: *jakaa jokavuotiset mielialakyselyt täytettäväksi*

Herra Tumppi: ”Jaa, nyt sitten vissiin selvitetään, että ketä meidän koulusta on ampuja.”

 

***

 

Amia: ”Mr. Sunshine häipyi näköjään taas kotiin.”

 

***

 

Joo, tuollaista tänään. Varmaan suunnilleen ensimmäistä kertaa blogini historiassa laitoin itseltänikin vain yksittäisen heiton. Yleensä ne tapaukset, kun lainaan itseäni, selittävät jotain ja niissä on muitakin henkilöitä, mutta tuo oli pakko laittaa. Heh, ei se kuulosta ehkä kauhean hienolta tai hauskalta, mutta kun näki NN:n sinä päivänä, niin jotakuinkin viimeinen nimitys, jota hänestä olisi voinut käyttää, oli Mr. Sunshine.

 

En tiedä miksi hän näytti niin nyreältä (ja aukinainen tukka vielä korosti sitä synkkyyttä). Nanin kanssa mietittiin sitä ja minä ehdotin, että olisiko ollut opon kanssa keskusteleminen syynä. NN joutui opon hampaisiin. Perjantaina näin hänen juttelevan välitunnilla pitkään opon kanssa ja ottavan lukujärjestyksen esiin, jotta he voisivat sopia jonkun tunnin jolloin hänellä olisi aikaa tulla juttelemaan.

 

En tiedä kyllä yhtään, mistä he juttelivat. Nan ehdotti tähän puolestaan sitä, että ehkä NN on vähän ulalla. Minä tuhahdin siihen ja sanoin, että NN ei vaikuta sellaiselta ihmiseltä, joka menee opolle puhumaan. Nan sitten väitti vastaan ja minä korjasin väitettäni: NN näyttää sellaiselta ihmiseltä, että voisi hyvinkin olla ulalla, mutta että vaikka niin olisikin, hän ei ainakaan myöntäisi sitä kenellekään. Lisäsin sitten tosin vielä kompromissiksi, että ehkä NN ei tiedä vielä mitä aikoo kirjoittaa nyt. Ilmoittautua täytyy tämän viikon aikana ja jos kirjoitettavia aineita ei vielä tiedä, niin voi siinä pikku hiljaa paniikki iskeä itse kullekin.

 

Ja olen yhä varmempi, että hänen kaverinsa tietävät ainakin minun tunteistani NN:ää kohtaan. Aamulla, kun NN lähti välitunnilla opolle, Nan kysyi ääntään hiljentämättä, että mihis hän lähti. Herrat MR ja JuT olivat ihan lähellä ja minä hiljensin ääntäni vastatessani hänelle. Tämän jälkeen Nan jatkoi (ääntään vieläkään hiljentämättä), että hän kuuli viime viikolla, miten NN:n kaveri huomautti NN:lle, että tämä ei tullut silloin äidinkielentunnille. NN oli kuulemma vastannut, että ei ollut huvittanut. Hauskaa. Kyseinen kaveri, joka tämän oli huomauttanut, siis todennäköisesti kuuli ja tiesi täsmälleen, mistä Nan puhui. Jotenkin noloa.

 

Mutta tjaa... Ja NN:stä vielä sen verran, että minun epäilykseni ovat laantuneet hiukan. Ainakin kun NN tuntuu joka välissä nykyisin rikkovan sitä minun suojavyöhykettäni. Ainakin niin kai on parempi kuin niin, että hän tekee melkein kaikkensa välttääkseen minua. Ei ole koskenut minuun uudestaan, tosin. Vaikkakin olisi periaatteessa voinut tänään, jos minä en olisi perääntynyt sitä kymmentä senttiä, minkä vielä saatoin. Hän sitten vain jätti reppunsa siihen minun viereeni (?). Myöhemmin hän sitten tuli hakemaan sitä (lähteäkseen opolle) ja Nan oli silloin siinä. NN olisi voinut napata takkinsa ja reppunsa ja häipyä alta aikayksikön, mutta jäikin pukemaan siihen ihan minun viereeni tyylillä, joka tuntui minusta melkein liioitellun hitaalta. Minun aivoni löivät vain tyhjää, mutta onneksi Nan hoiti sen meidän keskustelun ylläpitämisen sen aikaa. Jotenkin se, kun NN on lähellä, tuntuu kauhean paljon nolommalta, kun Nan on minun kanssani kuin muuten.

 

Ei varmaan pitäisi jauhaa NN:stä, kun olen hyvin varma, että hän ei kiinnosta yhtään ketään. Kaikki blogiani edes jotenkin seuraavat eivät taatusti pidä hänestä, vaan toivovat suunnilleen, että hän tekisi jotain, mikä satuttaisi minua niin, että lakkaisin pitämästä hänestä ja lopettaisin hänestä puhumisen. Ja että kuitenkaan meistä (meillä viittaan minuun ja NN:ään) ei koskaan tulisi ”meitä” eikä mitään koskaan. Että NN-vaiheeni on ohimenevä vaihe, jolla ei ole mitään merkitystä.

 

Toisaalta minäkin ajattelen joskus noin, mutta kuitenkin. Nyt viikonloppuna, kun mietin noita negatiivisia asioita, niin minä vain totesin itsekseni, että jos NN:n kanssa ei mikään onnistu, niin selvä. Minua ei kiinnosta sen jälkeen enää yrittääkään. Minusta tulisi ikisinkku. Minä pakottaisin tunteet järkeni alle ja kieltäisin itseäni enää ikinä koskaan milloinkaan rakastumasta kehenkään. Se sattuu liikaa.

 

Tietty minulla on ollut kaikkia väliaikaisihastumisia, mutta ne ovat olleet aina sellaisia. Minä olen rakastunut kaksi kertaa, jos TKK lasketaan myös. Ja se mitä olen nyt tuntenut NN:ää kohtaan, on ollut vielä paljon voimakkaampaa, eli jos TKK:ta ei voi sanoa rakastumiseksi, niin NN:ää ainakin voi. Joo, olen nuori, mitä minä muka voin tietää elämän isoista asioista. Ehkä en tiedäkään. Mutta tämä on ainakin kaikista tunteista – mukaan lukien kaikki ystävyydet ja vihat – kaikkein voimakkain, mitä olen ikinä tuntenut toista ihmistä kohtaan.

 

Joo, lässyn lässyn. Enkä minä vieläkään pysty sanomaan sitä lausetta. Sitä r-sanallista. En tunne, että sitä kuuluukaan käyttää vielä. Sen tajuaminen on merkittävä hetki, mutta samoin on myös se, kun sen sanoo ääneen (/kirjoittaa). Joo joo, olen katsonut kai liikaa Sinkkuelämää.

 

Tänään oli minun elämäni viimeinen uskonnontunti ja kemiantunti. Etenkin uskonto tuntui oudolta. Se opettaja on opettanut minua siitä lähtien kun olin 13-vuotias! Ja nyt on yhtäkkiä vain loppu. Ja alkaa viimeinen jakso. Sen loppuvaiheilla tulee varmaan melkein itku silmään, kun opettajat alkaa toivotella meille hyvää jatkoa ja onnea elämään. Se tuntuu vain niin oudolta! Yläasteen loppuessa ajatteli, että se on jotain tosi hurjaa, kun yläaste loppuu, mutta se ei ole niin mitään verrattuna siihen, kun lukio loppuu.

 

Kun yläaste loppuu, vaihdetaan yleensä jonnekin toiseen paikkaan. Mitään muutosta ei sen lisäksi oikein ole. Mutta abiturienttina... Nyt on edessä se, että pitäisi avata siivet ja lentää.

 

Olen miettinyt taas tulevaisuuttani ja uskokaa tai älkää, olen saanut jotain jopa aikaan. Yksi asia, mikä oli lopulta aika ilmeinen, mutta toisaalta hankala myönnettävä, on se, että minä en mene Tampereelle. Minusta ei tule lääkäriä, minä en mene lääkikseen. Vaihtoehdot on nyt joko Kuopio tai Jyväskylä. Kuopiossa opiskelisin farmasiaa Jyväskylässä jotain matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Näistä aineina farmasia tuntuu ehkä järkevämmältä, mutta se, että yhtäkkiä muuttaisin täältä pienestä pohjanmaalaisesta kunnasta Suomen toiselle puolelle Kuopioon, tuntuu aika törkeän isolta loikalta. Minä en ole ikinä edes käynyt Kuopiossa!

 

On vielä paljon auki. Todennäköisesti menen sitä paitsi armeijaan vuoden päästä talvella. Joo, ajattelin hoitaa sen nyt pois alta, kun kuitenkin haluan sinne ja jos pääsisin opiskelemaan niin sitten sitä olisi luultavasti hankala sumplia sitten kesken kaiken. Suunnitelmissa siis on, että hommaan itseni yliopistoon x opiskelemaan ainetta y ja suoritan syyslukukauden, minkä jälkeen häivyn 9 kuukaudeksi armeijaan. Ja kun minulla on tarpeeksi rahaa (töitäkin pitäisi siis hankkia) ja mahdollisesti osa opinnoista suoritettu (farmaseutin osuus?), niin sen jälkeen voisi yrittää nähdä jotain muutakin kuin vain koto Suomen. Sen jälkeen voisi sitten palata opintojen pariin (proviisorin osuus?) ja suorittaa homman loppuun.

 

Ja edelleen näissä suunnitelmissa roikkuu mukana se absurdi, että minusta tulee joskus kuuluisa ja että minun ei tarvitse siten jumittaa loppuelämääni jossain perustyössä. Minä haluan kokea. Minä haluan elää ja olla vapaa ja nähdä maailmaa. Pitäis vaan se raha ja toimeentulokin jostain repäistä, mutta ei silti tunnu oikein innostavalta ajatella, että... No, tähän sopii taas se lainaus Tuomas Holopaiselta:

"It's a cliché that life's a one big journey. But that's the way it is. And there's so much to discover and experience on this planet. I couldn't bear the thought that I would have to live my life with the biggest experience being a one-week trip to <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Canary Islands after working in an office for one year straight. Routine kills everything. I wish people would find the ‘wanderer within’."

 

Mutta minä haluan myös muuta. En pelkästään ympäriinsä riehumista, mutta myös jotain vakaata, josta pitää kiinni. Ja jotain, jonne palata. Ja että kun sinne palaisi, voisi sanoa: ”Kotona ollaan.” Amia ja Amian utopiat. Tulevaisuuden onnellisuus on utopia. Toisaalta, jotkut ihmiset ovat onnistuneet siinä oikeasti (miten niin viittaan Tuomas Holopaiseen joka välissä nykyisin?), joten miksi minä en sitten voisi. En minä ole vielä niin vanha, minulla on vielä aikaa. Minulla on tahtoa ja itsepäisyyttä, kun vain osaisin kanavoida ne oikein.

 

Haaveilen taas kaikesta. Loppuun taas lyriikoita (tällä kertaa Nightwishin biisistä ”Ghost Love Score”). Törkeän hieno biisi ja törkeän hieno kohta tuo, mistä tuo lainaus on ja lisäksi vielä kolahtaa ihan henk. koht. myös.

 

***

 

My fall will be for you

My love will be in you

If you be the one to cut me

I’ll bleed forever

 

***