”Nuoruus on se aika, jolloin huomaat, millaista naamiota sinun tulee kantaa.”<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Aksel Sandemose

 

Tuohon aforismiin minä sitten perustin sen reilun neljän sivun esseeni. Käskettiin kirjoittaa nuoruudesta ja tuo oli yksi valmis otsikkovaihtoehto. Valitsin sen aina nopeasti, tosin harkitsin myös otsikkoa, jossa oli joku aforismi tyyliin ”älä pilkkaa nuorten ihastumisia, ne ovat vain yrityksiä löytää omat kasvot muiden joukosta”. Ei se nyt ihan noin mennyt, mutta melkein. Valitsin kuitenkin tämän. Ja sain sen valmiiksi jo vähän ennen kahtatoista, jonka jälkeen meni puhtaaksikirjoittamisessa puolitoistatuntia, eli kaksikymmentä yli yksi häivyin.

 

Minä en viitsinyt edes lukea kaikkia aineistoja, mutta luin silti kanarialintu-novellin. Se oli tosi hyvä. Mutta novellianalyyseissä en ole loistanut, kuten en myöskään kuva-analyyseissä, niin otin sen nyt näin varman päälle. En tiedä kyllä yhtään, miten se meni. Välillä meinasi olla vaikeuksia pysyä siinä aiheessa, kun tuo naamio-juttu oli minun mielestäni niin kauhean kiehtova ja olisin voinut repiä pelkästään siitä sen viisi sivua. Mutta kun aihe oli nuoruus, niin jouduin hillitsemään itseäni.

 

Aloitukseni oli omasta mielestäni jotenkin koominen. Miten se menikään... ”Minulle itselleni tulee käsitteestä ’nuoruus’ hyvin negatiivisia mielleyhtymiä.” Sitten sanoin, että en oikeastaan ole edes ihan varma, mitä aikaa sillä oikein tarkoitetaan. Tosi varma aloitus ja ne tyypit siellä YTL:ssä varmaan miettii, että miksi hitossa minä sitten edes valitsin sen aiheeksi. No, hyvä kysymys, mutta ei siellä ollut oikein muutakaan. No, oli yksi ihminen ja kyborgi –aihe ihan mielenkiintoinen, mutta ajattelin, että varmaan kauhean monet kirjoittaa siitä.

 

Ei sillä, uskoisin, että se minun esseeni erottuu edes hieman joukosta, kun minulla oli muutamia väittämiä tyyliin: ”Nuoruus on turha. Tai jos ei itse nuoruus ole, niin ainakin sen määritelmä on.” Ja yhdessä vaiheessa rinnastin nuoruuden sairauteen ja sitten minä jauhoin niistä naamioista. En koe, että tämä olisi ollut kauheasti erilainen mitä minun muut esseeni ja niistä olen saanut 60 pistettä ja 55 pistettä, joten ei uskoisi, että tuo kuitenkaan kauhean huonosti meni, mutta en tiedä.

 

Ja pääsin kuin pääsinkin istumaan ihan takariviin, mitä olin toivonut. Söin jopa vähän eväitäkin. Sama oppilasnumero taas, eli kukaan ei saa tänä keväänä sitä 007 enää, kun minä käytin sen jo syksyllä. Ja paikkanumeroni oli 45. NN:n paikkanumero oli 41. Istuttiin siis samassa rivissä. Meidän välissä oli neiti R (minun edessäni), neiti HV ja Tiedät-kai-kuka.

 

Joo... Tuli siis nähtyä NN. Eilen kirjoitin: ”jos se huomisen tilanne on sellainen, mitä ajattelen sen olevan, niin sitten huomenna on raskas päivä.” Ja minä tollo olen mennyt jo itsekin unohtamaan, että mitä ajattelin sen olevan. No joo... Mutta kun äiti heitti minut kouluun, näin tietysti heti, että NN:n auto oli parkkipaikalla jo omalla paikallaan, joten tiesin, että NN oli jo koulussa. Minusta tuntui kaamealta kävellä sisään ovesta ja sinne yläasteen aulaan. Kun astuin aulaan, katselin ympärilleni. Tarpeeksi, mutta tarpeeksi vähän. Tai no, riippuu tietty siitä, miltä kannalta asiaa katselee.

 

Minä en katsonut häneen. Kun silmäilin nopeasti porukkaa nähdäkseni, missä NN on, tajusin, että koska häntä ei näkynyt muualla, hänen täytyi olla samassa paikassa kuin edellisissäkin kirjoituksissa. Kävelin tyynesti aulan toiseen päähän ja laitoin takkini sinne naulaan. Sitten uskaltauduin vilkaisemaan sinne NN:n paikkaa kohti heijastuksesta. Hän istui melkein samalla paikalla. Ja täydellisesti tietysti juuri tarjottimien vieressä. Siis niiden tarjottimien, jolle laitetaan eväät ja kynät ja kaikki. Joka minun piti hakea. No, taas kerran kävelin tyynesti (ja ”tyynesti käveleminen” tarkoittaa sitä, että sitä ainakin tavoittelin kaikin voimin) sinne tarjottimien luo - suoraan hänen eteensä – ja valkkasin vielä kivan värisen tarjottimenkin (saman värisen kuin viimeksi), otin sen ja kävelin pois ja pyöräytin sitä pari kertaa. Täsmälleen kuin viimeksikin. Enkä vahingossakaan siinä NN:n edessä katsonut häneen. Go Amia.

 

En tiedä. Periaatteessa se on melkein kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut. Minä en mitenkään aio käyttäytyä kuin häntä ei olisi olemassakaan, mutta ei nyt vain tullut hyvää tilaisuutta katsoa häneen. Minkäs minä sille mahdan. Ei NN:kään käyttäytynyt mitenkään erityisesti. Eivätkä hänen kaverinsakaan. Minä en usko, että kukaan muu meidän koulussa tietää tästä – paitsi tietysti Nan.

 

Minä olen maininnut tuosta, että olen miettinyt kertookohan hän jollekulle vai ei, mutta olen varonut kauheasti sanomasta sitä, kumpaa minä toivoisin. Tiedän kyllä, kumpi se on, se on ollut selkeä aivan alusta asti. Minä olen ensi hetkestä lähtien toivonut, että hän ei kertoisi. Syy siihen on aika tyhmä. En toivonut sitä siksi, että kaikki eivät saisi tietää. Okei, ei se kivaa olisi, mutta ei se nyt mikään maailmanloppukaan olisi ollut. Mutta jos hän ei ole kertonut, niin se on sitten... Ei sitä nyt voi oikein salaisuudeksi sanoa, kun kerran minä olen kertonut siitä täällä ja sitten vielä Nanille, mutta kuitenkin. Meidän ikäluokasta koulussa yhtään kukaan ei tiedä, jos NN ei ole kertonut.

 

On tyhmää joo. Sehän olisi vähän niin kuin joku asia, jonka vain me kaksi tiedämme. Vain me kaksi tiedämme, että Amiassa onkin myös jotain sellaista, mitä ei voi nähdä. Amialla on tunteet ja Amia osaa olla ihan sujuva tekstiviestitse – kuin kuka tahansa muukin. Amia uskaltaa pyytää poikaa ulos ja osaa ottaa pakit vastaan. NN tietää, mutta kukaan muu ei tiedä.

 

Naamioita, naamioita. Minulla on oma naamioni, jokaisella on. Jokaisesta ihmisestä näkee sen, mitä he haluavat meille näyttää. Vähän enemmänkin, koska näkyyhän konkreettisenkin naamion takaa vähän ihmistä itseään, vaikka miten yrittäisi piilottaa. Mutta että näkisi kokonaan naamion taakse... Joillakin naamio on löyhässä, jotkut näyttävät kasvojaan sieltä takaa tai sitten se naamio on vain niin kauhean lähellä heitä itseään, että eroa ei juuri ole. Mutta joillakin naamio on koko ajan tiiviisti kasvoilla. Heidän naamioidensa taakse eivät näe kuin hyvin harvat ja valitut.

 

Tämä blogi on minun naamioni takaa ja siksi minusta ajatuskin siitä, että joku IRL-tuttu lukisi tätä, on aika kauhistuttava. Muuten minulla on naamio melkein koko ajan päällä. Ainakin osittain. Tietysti on Nan, joka näkee jonkin verran naamion taakse, mutta IRL niitä ei muita olekaan. Paitsi siis nyt NN, jolle menin paljastamaan.

 

Vieläkin, kaikesta huolimatta, minusta tuntuu yhä siltä, että me olemme sen suhteen ainakin hieman samanlaisia. Me näytämme olevamme jotain muuta. Me piilotamme itsestämme tietyt piirteet emmekä halua ihmisten tietävän niistä. NN:n osalta voin tietysti vain spekuloida, mutta jaa-a... Hänellä oli joku tyttö, mutta vaikka minä miten olen kytännyt hänen ja hänen jenginsä puheita, kukaan ei ole koskaan etäisestikään viitannut siihen. Minä kyllä olisin huomannut, uskokaa, jos kerran kiharatkin todistivat yhdessä vaiheessa, että hänellä oli joku. Ja ehkä ne todistivatkin. Ehkä se hänen tyttönsä olikin niiden kiharoiden takana. Mutta pointti on se, että koskaan ikinä milloinkaan näiden kolmen vuoden aikana en ole kuullut yhtään mitään kenenkään suusta, joka olisi voinut edes yhtään mitenkään viitata siihen.

 

Hän voi hymyillä ja nauraa, olla joskus ärtyisän näköinen ja joskus hieman surumielisenkin oloinen, mutta hän ei koskaan selittele kenellekään mitään. Jotkut kysyvätkin häneltä joskus - kuten silloin kihara-episodinkin aikana herra JuT kysyi, että mitä hän on oikein polttanut – mutta NN ei ikinä sano niihin kysymyksiin mitään. Hän sivuuttaa ne kuin kukaan ei olisi ikinä kysynytkään mitään. Kaikesta mikä tapahtuu, tyyppi näyttää ajattelevan välinpitämättömästi. ”En huomaakaan, ei haittaa.” Silti tyypin pitää kostaa. Jos sohvalta lähtee, kun on ensin istunut siinä joka päivä, ja jättää hänet yksin, niin siihen ei pääse enää takaisin. ”En huomaakaan, ei haittaa, en huomaakaan, ei haittaa, et kyllä kuitenkaan tuu enää ikinä siihen istumaan, en huomaakaan, ei haittaa...” Tai jos hänen jenginsä jättää hänet ulkopuolelle. ”En huomaakaan, ei haittaa.” Ja silti tyyppi viiltää välillä ranteitaan. ”En huomaakaan, ei haittaa.”

 

Sympatisoin häntä. Hänen ei tarvitse pitää minusta takaisin tai lähteä kanssani ”ulos”, jotta minä voisin tuntea suunnattoman suurta sympatiaa ja hengenheimolaisuutta häntä kohtaan. Periaatteessa lähestymistapani asioita kohtaan on hyvin samantyylinen, sillä eroavaisuudella vain, että yritän enemmän kuin hän ja hymyilen enemmän kuin hän. Ja sillä, että hän saa sen näyttämään paljon tyylikkäämmältä. Hän on tyylikäs ja itsenäinen ja vapaa ja itsetietoinen – minä olen hassahtanut kummasti tukkaa pitävä ylipitkä tyttönen, joka istuu yksin penkillä. Noin minä ainakin sen näen.

 

Mutta vaikka hän sanoi ei, niin eivät ne tunteeni häntä kohtaan katoa vain normia napsauttamalla. Minä pidän hänestä, vaikka hän ei pitäisi minusta. Hän on erityinen, hän tulee aina olemaan erityinen, vaikka en näkisikään häntä enää koskaan lukion jälkeen. Ei, en aio vainota häntä. Kunnioitan häntä ja sitä, että hän sanoi ei. Minä olen liian monta kertaa törmännyt ihmisiin, jotka ovat pyytäneet minulta jotain, mutta olen sanonut ei, mutta on ollut aivan niin kuin nämä ihmiset eivät olisi kuulleet sitä lainkaan. Kysyvät vain uudestaan ja uudestaan. Minua ärsyttää, kun ihmiset ei kuuntele.

 

Sain kuin sainkin sen analyyttisen geometrian viimein loppuun ja silmäilin hieman vektoreitakin. Tänään pitäisi laskea niin paljon niitä vektoreita kuin vain voi. Mutta veikkaisin, että se on hieman helpompi kuin analyyttinen geometria. Tai siis, muistan pistetulon ja rastitulon ja niitä alajuttujakin, mutta minä olen vain unohtanut sen, että miten sitä vektoria taas käytetäänkään. Miten ne kerrotaan? Miten ne lasketaan yhteen? Miten ne miinustetaan? Sellaisia perusjuttuja.

 

Minulla on ollut kauhea syöntivaihe taas päällä. Eilenkin kun luin matikkaa koko päivän, söin vähän jatkuvasti jotain. Oikeaa ruokaa, kurkkua, paprikaa, tomaattia, leipää... Siis minä en käsitä. Minulla on melkein koko ajan nälkä. Mutta en silti ole huomannut, että painoni olisi mitenkään nousussa tuostakaan huolimatta. Olen... Paljonkohan minä olen... *käy punnitsemassa itsensä* -4,5 kiloa. Ei mitenkään paha.

 

Tänään tuli kulutettua aamulla ”7 Days To The Wolves” –biisiä. Jotenkin se nappaa nyt, vaikka muut Nighwishin biisit on olleet aika jäissä NN:n ein jälkeen. Ja käsi on kipeä. Vaihdoin hiirenkin vasemmalle puolelle, ettei oikea käsi kuolisi ihan totaalisesti näiden kirjoitusten aikana.