Juuri äsken iski koulunalkamis-hermostus. Siis juuri äsken. Koko päivän olen muuten ollut ihan rento ja ajatellut tyynesti, että huomenna sitten kouluun, mutta jotenkin äsken tuli kauhean hermostunut ja jännittynyt ja hieman ahdistunutkin olo. Hitto. Minä jo ajattelin, että osaan ottaa koulun alkamisen ihan tyynesti, mutta näköjään en. Äsken vain katsoin kelloa, että hitto, pitäisi tehdä kaikki tärkeimmät kouluhommat, jotta pääsisi sitten ajoissa nukkumaan, jotta jaksaisi raahata itsensä kouluun puoli kahdeksaksi. Tuli vain kumma olo.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta joko se loma meni? Se tuntui loman alkaessa paljon pitemmältä. Nyt se on vain sujahtanut ohi ja olisi voinut kestää vähän pitempäänkin. Yritän vain olla ajattelematta, että reilu kuukausi koulua ja sitten se on ohi. Stressi iskee, jos sitä ajattelee. En ajattele sitä, en ajattele sitä.

 

Huomenna näkee NN:n. Oletettavasti. Jotenkin kummaa. Edellisen kerran kun näin hänet, tilanne oli niin sekava kuin se vain olla ja voi. Silloin luulin, että hän tiesi, vaikka hän ei tiennytkään. Ja hän näytti siltä, että olisi ehkä mahdollisesti saattanut yrittää tulla puhumaan minulle, mutta mistäs sitä voisi tietää, kun se olisi voinut olla melkein mitä tahansa muutakin. Mutta kuitenkin. Tilanne on outo. Kiirekin jo olisi. Ja Nan varmaan kysyy heti huomenna, että miten sen suunnitelman kanssa.

 

Mutta sanoisin kuitenkin, että en ole niin ahdistunut kuin lomaa edeltäneinä päivinä. Ihan. Toisaalta hyvä, että säädin jo silloin ennen lomaa, niin nyt olen saanut koko loman henkisesti valmistautua koulun alkamiseen ja NN:n näkemiseen. Varmaan se on nyt helpompaa ja hermostuttaa vähemmän? Ja aion turvautua kamomillateehen ja TSH:hon. Kamomillateehen jo etukäteistoimenpiteenä, mutta jos koulussa alkaa ahdistaa, minä alan miettiä läpi yhtä TSH-leffan kohtausta (jonka osaan ulkoa, tietty). Ja se kohtaus on kokonaan se kalmansuo-kohtaus. Ei luulisi, että sellainen olisi toimiva kohtaus ahdistuksen karkottamiseen, mutta minä tykkään siitä kohtauksesta ja kun sitä miettii, niin keskittyminen menee siihen ja sitten kun on jokin, mitä pystyy pakottamaan itsensä ajattelemaan, niin olo helpottuu. Näin ainakin teoriani mukaan.

 

En usko tosin olevani yhtä ahdistunut kuin ennen lomaa. En tiedä miksi, mutta jotenkin minulla on melkein olo kuin voisin taas pysyä kasassa, vaikka jotain tapahtuisikin. Mutta tuleeko jotain tapahtumaan? En vieläkään usko, että minä itse pystyisin itseitse tekemään aloitetta tai menemään puhumaan hänelle jotain randomia. Nanin voin laittaa asialle, mutta olen miettinyt uudestaan sitä mese-osoitteen antamista. Uusi suunnitelma on, että Nan vain kertoo NN:lle.

 

Minusta tämä suunnitelma on hieman tyylikkäämpi, mutta siinä on pieni riskitekijä. Riskitekijän nimi on NN. Hän siis saisi tietää, joten jos hän olisi kiinnostunut, niin oletettavasti hän tekisi jotain. Eikö? Joo, riskialtista ja varmaan täytyy vielä miettiä tuota. Jotenkin se lomaa edeltänyt tunne siitä, että NN pitää minusta, on pysynyt, vaikka välillä olenkin ollut kauhean skeptinen ja negatiivisoinut. Melkein kuin olisin valmis luottamaan siihen tunteeseen niin paljon, että sen kautta voisin luottaa myös siihen, että NN tekee itse jotain. Tuollaisen varaan ei pitäisi ikinä laskea mitään. Ei koskaan pitäisi odottaa, että joku toinen henkilö tekee jotain, sillä se ei ikinä toimi.

 

Hitto. Taas melkein heittäydyn nössöilevän tyttömäiseksi ja mietin, että mitäköhän hän ajattelee. Miettiiköhän hän huomista samalta kantilta kuin minä? Onkohan hänellä ollut yhtään ikävä minua? Onko hän tehnyt mitään omia suunnitelmiaan? Olenko kuvitellut kaiken? Tuttuja kysymyksiä...

 

Huomiseksi pitäisi lukea vielä MacBeth ja kirjoittaa äidinkielen aine (joka piti palauttaa jo ennen lomaa). Ja aineista puheen ollen... Jotenkin nolottaa törkeästi, että kun palautin viimeisenä päivänä englanninaineen, niin jälkeenpäin tajusin vasta, että siinä oli aika paha moka. Otsikko oli annettu: ”Café encounter”. Eli siis kohtaaminen kahvilassa. Minä kuitenkin kirjoitin siitä sellaisen fiktiivisen tarinanpätkän ja tulin tulokseen (joskus kahden aikoihin yöllä), että pubi olisi paljon dramaattisempi kuin kahvila. Kiva. Minä en muistanut lainkaan tuota otsikkoa, vaan vaihdoin sen tapahtumapaikan pubiksi. Mikä älynväläys taas kerran: Tarina nimeltä ”tapaaminen kahvilassa” kertookin tapaamisesta pubissa eikä sisällä mainintaakaan kahvilasta. Hitto.

 

Pahus. Väsyttää. Ehkä olisi paras mennä tekemään ne koulujutut, jotta pääsee litkimään kamomillateetä aikaisin, jotta jaksaa herätä litkimään sitä taas aamulla. Huh.

 

***

 

A nocturnal concerto

candlelight whispers me where to go

Hymn of gathering stars as my guide

whilst I wander on this path of the night

 

***