Ahdistaa. Tein töissä taas ehkä virheen. En tiedä varmasti, tiedän vain sen että jotain häikkää siinä oli, mutta en tiedä johtuiko se minusta. Mutta enhän minä ole voinut olla rauhassa sen jälkeen. Siitä asiasta kysyttiin minulta kyllä töissä että olihan se päivä siinä oikein. Ja se oli, se selvisi myöhemmin. Muuta ei kysytty. Kun mietin asiaa, niin ainoa asia missä olisin voinut tehdä virheen on puhelinnumero. Asiakas luetteli kännykkänumeron ja minä kirjoitin sen ylös. Erittäin potentiaalinen kohta mokata. En muista siitä mitään erityistä, mutta tuo nyt on ainoa asia minkä pystyn kuvittelemaan mielessäni. Eihän se maailmanloppu ole, vaikka sotkisikin jonkun suunnitelmia. Mutta tietystihän nuo asiat pitäisi saada oikein kun siitähän minulle maksetaan. Äsken huomasin lisäksi että joku oli yrittänyt soittaa tänään sen jälkeen kun lähdin töistä. Ei se ollut työpaikan numero (tosin voi olla jonkun kännykkä) ja se voi periaatteessa olla ollut kuka tahansa (etsin jo netistä ja numerotiedustelusta tosin, salainen numero tai prepaid), mutta jotenkin mielessäni se liittyy tuohon mahdolliseen mokaan, että olen jotenkin sotkenut kaiken ja saanut maapallon suistumaan kiertoradaltaan ja syöksymään kohti aurinkoa.

Kun yritän ajatella järjellä, niin todennäköisesti kyse ei ole tuosta, koska he ovat kuitenkin voineet siellä kuunnella sen puhelun, jolloin heillä on asiasta täsmälleen saman verran tietoa kuin minulla. Kyseessä on voinut olla myös työvuoronvaihtoehdotus, koska niitä nyt on paljon koko ajan koska kaikki tuntuu melkein hajoavan käsiin työpaikalla. Tänään siellä meidän puolella oli kaksi meitä vähän pitempään ollutta. Normaalistihan siellä on 4-5, mutta nyt tämä viikko on mennyt kauhealla alimiehityksellä. Se on todella uuvuttavaa, koska se tarkoittaa että suunnilleen puolet soivista palveluista oli vain meillä kahdella. Ja kun se minun kanssa ollut kokeneempi menee tauolle tai syömään, niin sitten minä olenkin yhtäkkiä vastuussa kaikesta. Ja uusi palvelu alkoi ja se tuntuu niin hankalalta ja puheluita tulee paljon, ja siinä järjestelmässä on sellaisia pieniä ärsyttävyyksiä, jotka lisäävät sitä työn määrää ja pitkittävät puhelua, eikä siinä tavoiteajassa vain pysty pysymään.

Eilen tuli taas pitkästä aikaa yksi haistattelija, mutta osittain se oli omaakin mokaa, koska vaikka en tehnyt mitään väärin, niin koska tilanne oli niin yllättävä, en huomannut tarpeeksi ajoissa tehdä sitä haistattelun torjuntaa. Se on ilmeisesti auttanut, sillä ne alun n. kerran viikossa tulleet haistattelupuhelut ovat vähentyneet niin paljon, että tämä taisi olla ensimmäinen pariin kuukauteen, eikä voi olla sattumaa, että se puhelu oli myös sellainen jossa en tätä estotaktiikkaa käyttänyt. Tänään tuli kyllä yksi järjen jättiläinen, joka kimpaantui kun sanoin että valitettavasti paikka X ei ole vielä auki, joten en voi yhdistää puhelua, se aukeaa xx:xx, voitteko soittaa silloin uudestaan. Koska "jos minulla olisi muistisairaus, niin enhän minä sitten enää tunnin päästä muistaisi sitä, enkä silloin saisi asiaa hoidettua".

Tänään tuli myös siihen uuteen palveluun ensimmäinen ruotsinkielinen puhelu. Olen alkanut todella kammota kaikkia ruotsinkielisiä puheluita. Tällä viikolla on tullut viisi ruotsinkielistä puhelua, suurin osa on puhunut ihan ruotsinruotsia ja tällä hetkellä se on jotakuinkin kauhein asia mitä voin kuvitella. Tuli taas myös yksi r-vikainen ruotsalainen soittaja ja se oli ihan hirveää, koska siinä vaiheessa kun joku luettelee ruotsiksi numeroita etkä ymmärrä edes niitä, niin siitä ei vain tule sitten yhtään mitään. Tuon puhelun jälkeen mietin, että pitäisikö laittaa jollekin vetäjistä pyyntö, että minulta poistettaisiin se palvelu, koska en koe, että pystyn palvelemaan näitä asiakkaita tarpeeksi hyvin. Kyseessä ei ole edes suomalainen yritys, niin en ymmärrä miksi he haluavat että Ruotsin asiakaspalvelu on Suomessa.

Ja tänään vasta tajusin, että minulle on ensi torstaiksi laitettu taas vääränlainen vuoro, eli se on laitettu niin että se menee terapian kanssa päällekkäin. Ilmoitin kyllä jo heinäkuun alussa, että elokuussa kaikkina torstaina minulla on meno siihen tiettyyn aikaan. Lisäksi minulla on ensi viikolla ensimmäinen luento ja siitäkin ilmoitin jo kesäkuussa ennen kuin päävastuussa olevan vuoronsuunnittelija jäi lomalle. Silti hänen sijaisensa mätkäisi minulle siihen vääränlaisen vuoron - josta sitten laitoin viestiä heti (eli heinäkuun puolella) jolloin asia luvattiin järjestää, mutta eilen kun minulta kysyttiin että voinko vaihtaa joitain vuoroja ja kysyin siitä luentopäivästä, niin tämä tiiminvetäjä oli ihan tietämätön siitä ja kysyi että olenko laittanut siitä jo viestiä, jolloin näytin hänelle sen heinäkuussa lähettämäni sähköpostin. Mutta nyt minun pitää taas mennä ja jankuttaa siitä torstain vuorosta, jonka tosiaan huomasin vasta nyt.

Tänään se toinen samalla puolella ollut sanoi lujasti vastaan niille tiiminvetäjille, kun häntä pyydettiin tekemään ylimääräinen vuoro huomenna, että hän ei tee tällä viikolla enää yhtään ylimääräistä vuoroa ilman ylityökorvausta, koska hän on tehnyt niitä jo niin monta, ja kysyi miten paljon työtä yli sen viikottaisen työsopimustuntimäärän saa edes lain mukaan teettää. Joten kun mainitsin sen puhelinsoiton tuossa aikaisemmin, niin järkeni sanoo että todennäköisesti se liittyi siihen. Ja jos se olisi ollut jotain äärimmäisen tärkeää, niin he olisivat jättäneet viestin vastaajaan, kuten ovat tehneet muutamina kertoina aiemmin.

Toisaalta hyvä että en kuullut kun puhelin soi, koska minun on niin vaikea sanoa ei. Tähän mennessä ainoa sellainen kerta oli puoliunessa ja muistan ylipäätään siitä hyvin vähän, koska olin niin tokkurassa. Täysissä järjen ja sielun voimissa en ole kieltäytynyt mistään työvuoromuutoksesta. Terapiassa puhuttiin tuosta tänään ja varmaan ensimmäistä kertaa ikinä huomasin että terapeuttini meinasi melkein menettää hermonsa. Siitä puhuttiin viime viikollakin ja melkein koko tämä kerta, mutta sitten loppupuolella ollaan päästy hienoon lopputulokseen että minun pitää pitää paremmin huolta omista oikeuksistani ja jaksamisestani, ja kun yliopisto alkaa, minun pitää ottaa huomioon niiden pakollisten läsnäolojen lisäksi myös se aika mikä minulla menee läksyihin ja ilmoittaa miten monta tuntia olen valmis näin opiskelujen aikana tekemään. Sen jälkeen hän kysyi, että miltä se kaikki nyt tuntuu, joten minä vastasin rehellisesti että se kaikki tuntuu melkein mahdottomalta, tuntuu että en voi tehdä sitä, koska mitä ne töissä siitä ajattelisivat.

Viime viikolla tosiaan puhuttiin tästä ja silloin yritettiin käydä myös läpi sitä, että miksi tuo asia tuntuu niin mahdottomalta, onko siinä joku tunne taustalla vai mikä. En tiedä, en vain tiedä yhtään. Melkein kaikki muut asiat maailmassa ovat sellaisia joista voin miettiä, että mitä jos tekisin niin, ja sen jälkeen aivoni lähtevät itsestään liikkeelle ja kuvittelevat puolestani että mitä tapahtuisi. Siis ihan kaikkea laidasta laitaan, jos mietin että mitä jos nousisin tästä, se tuntuu hyvin todelliselta, pystyn melkein jo tuntemaan mitä lihaksia jännittäisin noustakseni, tai jos kaupassa mietin että mitä jos vain ottaisin tämän kurkun ja heittäisin sillä tuota miestä tuolla kauempana - en tekisi niin, mutta pystyn kuvittelemaan miten se etenisi. Jos mietin että olisin astronautti ja olisin avaruudessa, aivoni kuvittelevat senkin hyvin elävästi. Mutta kun mietin että sanoisin töissä että mitä jos tekisinkin töitä syksyllä 20 tuntia viikossa nykyisin 25-30 sijaan. Se tuntuu samalta kuin valkoinen tyhjä huone, jossa ei ole mitään - edes minä itse en ole siellä. En pysty mitenkään kuvittelemaan sitä, vaikka terapiassakin on käyty läpi ihan konkreettista puolta, että miten se tapahtuu, se tuntuu yksinkertaisesti siltä että minä en voi, en vain pysty.

Mietin sitä mitä terapeuttini sanoi - olikohan se nyt viime viikolla vai joskus aikaisemmin - että tuntuu jotenkin epäilyttävältä, että kantani tässä suhteessa on niin ehdoton, mutta en osaa sanoa miksi tai että miltä se tuntuu. Eikä se tunnu miltään, ei se tunnu edes ahdistavalta vaikka joku muu asia (esimerkiksi miehen heittäminen kurkulla kaupassa) tuntuu selkeästi jotenkin kehossa noloutena tai hermostuksena, että eihän niin voi tehdä. Tämä asia on vain ihan tyhjä. Minulla ei ole sitä kohtaan mitään tunteita, ei mitään ajatuksia, vaikka siitä jauhettaisiin tuntitolkulla, mikään ei muutu, eikä se edelleenkään tunnu yhtään eriltä, tai ylipäätään miltään. Terapeuttini sanoi että siinä taustalla voi olla joku todella iso ja hankala tunne, jonka vain blokkaan. Yleensä hän puhuu noin sanoessaan hylätyksi tulemisen pelosta. Ja kun mietin asiaa järjellä, niin kyllähän se sopisi tähänkin. Mutta vaikka tuon tiedostaessani etsisin juuri tuota tunnetta siitä työajan vähentämisen ehdotuksesta, niin en vain löydä mitään. Mutta se on epäilyttävää, jotain tuossa täytyy olla, koska en vain halua ajatella sitä. Itsekin vähän ärsyynnyn terapeuttiini kun hän puhuu tuosta, koska en halua ajatella sitä, en halua puhua pomolleni työtuntien määrästä, en voi tehdä sitä, enkä halua tehdä sitä.

Tuo turhauttaa, koska nyt kun olen ollut terapiassa näin kauan, tiedän, että siinä on jotain taustalla, ja todennäköisesti tämä melkein pakkomielteeni haluta olla puhumatta asiasta ja olla ajattelematta sitä on jonkinlainen defenssi. Ja kun nyt olen kirjoittanut tätä ja yrittää pakottaa aivoni kuvittelemaan sen tilanteen, niin melkein tunnen jotain sillä hetkellä kun se haluttomuus miettiä asiaa ottaa vallan ja keskeyttää koko kuvittelun kuin seinään. Kun sitten yritän miettiä että mikä tunne se on, joka välähtää ehkä sekunnin murto-osan sillä hetkellä kun ajatusprosessi keskeytyy, se sama tunne jota etsin, välähtää taas ja keskeyttää sen tunteen etsimisen. Jos yritän pitää kiinni siitä välähtävästä tunteesta, se tuntuu todella pahalta, ei vain mielessäni, vaan kaikkialla kehossani.

Tämä on oikeastaan sitä mitä olen tehnyt terapiassa viimeiset pari vuotta. Ja vapaa-ajallakin tietysti "kotiläksyinä". Se tuntuu todella typerältä, koska luulisi että tuollaiset asiat nyt ovat ihan itsestäänselvyys. Jos tuntee tunteen, luonnollisestihan silloin myös tietää mikä se on. Mutta ilmeisesti se ei mene aina noin. Sillä kun tulee jokin kielletty tunne, se vain "välähtää", minkä jälkeen välittömästi jokin tietämättäni yrittää samantien tukahduttaa sen. Yleensä se ilmenee ahdistuksena, joten ainakin on jotain mistä tiedän alkaa miettiä, että okei, mitä normaalit ihmiset tässä tilanteessa tuntisivat, ja onko mahdollista, että tunnen jotain sellaista. Ja olen ehkä jo hieman saanut opittua tunnistamaan tunteitani ilman että minun tarvitsee aktiivisesti miettiä, että mitähän tässä tilanteessa yleensä tunnetaan.

Mutta ilmeisesti se ei toimi kaikkien tunteiden kanssa. Pystyn sinänsä ymmärtämään, että tälläinen täysin näkymätön, äänetön ja hajuton tunne liittyy juuri töihin, koska ylipäätään tämä reaktioni torjua tunteet liittyy varmastikin aika keskeisesti siihen, että ollessani yläasteella ja lukiossa se oli yksinkertaisesti välttämätöntä, koska jos olisin esimerkiksi silloin lukioaikana kun minun piti kysyä lupaa päästäkseni vessaan ja olla sitten suurin osa ajasta lukittuna yhteen huoneesen ja koko ajan pelätä että mitä tapahtuu seuraavaksi, niin jos olisin antanut niiden kaikkien tunteiden tuntua, niin eihän siitä olisi tullut mitään. Minun piti selviytyä ja ainoa mahdollisuus selvitä jokapäiväisestä elämästä oli vain olla tuntematta mitään. No, tunsinhan minä jotain, mutta vaikka koulussakin olisi ollut vaikka mitä hirveää, en itkenyt siellä, vaan sinnittelin kotiin ja pokkana saatoin sanoa äidilleni että minulla on migreeni, menen huoneeseeni, älä häiritse. Ja sitten vain menin sinne ja itkin. Se on vaikeampaa nykyään. En tiedä onko se hyvä juttu vai huono juttu, ainakin se tuntuu jotenkin epämiellyttävältä.

Mutta työ on työtä. Se on jotakuinkin arvaamatonta ja stressaavaa ja vaikeaa, ja viime aikoina olen miettinyt venäläistä rulettia (siis sitä että revolverissa on vain yksi luoti), koska töissä se tuntuu juuri siltä. Yritän miettiä, että jos pidän tauon nyt, niin lisääkö vai vähentääkö se mahdollisuutta siihen, että juuri minulle tulee joku inhottava puhelu. Aikaisemmin olen jotenkin tuntenut, että pystyn ehkä vähän vaikuttamaan siihen, mutta nykyisin tuntuu siltä, että asia on täysin minun vaikutuspiirini ulkopuolella. Välillä olen tehnyt niin, että kun näen sen ruotsinruotsalaisen palvelun jonossa, menen tauolle mikäli jossain siinä kohdilla on suunnittelemani tauko. Tunnen erittäin huonoa omatuntoa siitä, mutta vain kammoan niitä puheluita ja minusta tuntuu, että jos kuka tahansa muu saa sen puhelun, niin asiakas saa parempaa palvelua kuin saisi minulta. Mutta kun porukasta on pulaa, niin sitten kun tulen tauolta niin se sama puhelu on edelleen siellä jonossa, koska sitä palvelua ei ole kenelläkään muulla, koska työvuorossa ei ole ketään muuta jolle se on koulutettu. Venäläistä rulettia automaattiaseella (oh, tämähän sopii otsikoksikin, lisäänpäs sen heti...). Mutta nyt on yövuoroja, joten ruotsinkieliset palvelut eivät soi.

Mutta tämä työ on varmaan kaikkein huonoin mahdollinen työ jollekulle joka haluaisi olla täydellinen. Kaikki virheet häiritsevät niin paljon, eivät vain sellaiset tämän päivän virheen kaltaiset joista oikeasti seuraa jotain... unconveniance? Epämukavuutta? Epäkätevyyttä? No, pientä harmia joka tapauksessa. Kaikki virheet ärsyttävät. Jos sanon vahingossa "hyvää päivää" asiakkaalle vaikka kello ei ole vielä edes kymmentä niin se ärsyttää. Olen tehnyt itselleni säännön, että ennen kymmentä sanon hyvää huomenta ja kymmenen jälkeen hyvää päivää, mutta välillä sotken. Ja nyt kun mietin tuota, niin tuntuu, että tuohan ei ole oikeasti edes mikään pieni moka vaan järjetön moka joka saa minut kuulostamaan täysin idiootilta. Tai jos toistan "selvä" / "selvä juttu" useampaan kertaan puhelun aikana, niin tekee mieli lyödä nyrkillä seinään. Tiedän, että en vain voi olla täydellinen, tai en tiedä tiedänkö, koska kun mietin asiaa, niin minusta tuntuu että kyllähän se voisi olla mahdollista, minun pitää vain hallita itseni täydellisesti. Mutta tiedän että tuo on haitallista ja terapeuttinikin muistuttaa minua vähän väiä siitä, että kun tämä ei ole minulle oman alan työ, vaan työ, jolla elätän itseni samalla kun opiskelen. Ei siinä ole mitään mieltä, että uhraisin kauheasti resursseja siihen että yrittäisin olla täydellinen tässä työssä, kun ne asiat joihin minun pitäisi keskittyä, ovat työtuntien määrä ja se paljonko palkkaa saan.

Mutta minulla on selviytymisvaihde päällä (hmm... "survival mode" voisi olla myös hyvä otsikko, ei niin raflaava kuin venäläinen ruletti, mutta nolo, koska englanniksi, hmm...) ja en vain pysty muuttamaan lähestymistapaani. Kun olin vain opiskelija turhasin tosin paljon aikaa siihen että mietin jatkuvasti että miltä nyt tuntuu ja jaksanko nousta ja mitä teen tänään ja huvittaako minua. Työ menee rutiinilla. Jos menen kasiin töihin, laitan vanhaan kännykkääni kaksi herätystä, ensimmäisen herätyksen laitan 6:30 ja toisen 6:38 (viiden minuutin torkku, niin eivät mene päällekkäin). Nykyiseen kännykkääni (herätysääni on May It Be, miellyttävä tapa herätä) laitan yhden herätyksen 6:40 (sekään ei mene päällekkäin, koska sen kello on pari minuuttia vanhaa kännykkää jäljessä). Nousen ylös ja lähden samalla bussilla, sitten nousen bussista ja kävelen kauppaan ja ostan lounaaksi saman moniviljasiemensämpylän joka päivä.

Olen kuin kone, en mieti miltä tuntuu tai minkä sämpylän haluan, teen vain kaiken aina samoin ja se hieman vaivaa minua. Ei ehkä tuossa ole niin vikaa (vaikka siinä on vikaa, että mikäli jokin noista menee pieleen, se ahdistaa aika paljon) mutta tuntuu vain että olen kone töissä. Kai se on minulle tapa vähän tasapainottaa sitä työn arvaamattomuutta. Töissä selviydyn, se on työtä, se on pakko tehdä, siitä on palkko selviytyä, minulla ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Joten ehkä siinäkin menee sitten se selviytymisvaihde päälle ja tuntuu todella vieraalta miettiä, että mitä jos tekisinkin vähemmän töitä. Kun mietin sitä, että nytkin tällä viikolla olen itse ollut siellä vähän helisemässä koska ihmisiä on ollut niin vähän, niin jos minulla on vapaapäivä ja minua pyydetään töihin, siitä on vaikea kieltäytyä, kun mietin, että siellä on joku työkaveri sitten pulassa. Terapeuttini sanoo, että eihän se ole minun ongelmani, vaan niiden tiiminvetäjien ja heidän kuuluu ratkaista se, eikä ole kohtuullista että minä teen enemmän kuin jaksaisin. Ja minun tehtävänihän on pitää huolta siitä.

Se on vain vaikeaa. Vaativa puoleni sanoo, että eihän se ole kuin pari tuntia lisää, kyllähän sen jaksaa, ja sitten kun tuntuu että en haluaisi ja mietin, että en jaksaisi, niin sitten se vaativa puoli järkeilee, että mitä muutakaan minä tekisin? Jos jään kotiin, niin en saa mitään merkittävää aikaan koko päivänä muutenkaan. Ja voinhan minä sitten levätä paremmin kun on seuraava vapaapäivä. Ja jos olen väsnyt, niin kuin olen tällä viikolla ollut, jokin puoli minussa miettii, että ehkä voisi tehdä vähemmän töitä, mutta sitten se vaativa puoli miettii, että minun pitäisi vain jaksaa paremmin, nukkua paremmin, mennä nukkumaan täydelliseen aikaan, jotta nukun tarpeeksi mutta en liikaa - kun vain osaisin tuon, niin jälkeen mikä tahansa onnistuisi, koska kyllähän monet muutkin tekevät pitkää päivää ja ei se heille ole mikään ongelma. Enkä olisi töistä niin väsynyt jos osaisin kaiken töissä paremmin ja jos en tekisi tyhmiä virheitä. Ja kun teen virheen, niin minun pitää muistaa se ja hävetä sitä, koska jos unohdan sen edes hetkeksi niin toistan sen (koska olen vain niin tyhmä), mutta silti niin ettei se häiritse minun suoriutumistani töissä tai palautumista työpäivän jälkeen.

Tuo on puoli minussa, terapiassa kun nuo puoleni on nimetty (vaativa puoli, sisäinen lapsi, normaalisti toimiva puoli), olen jotenkin selkeämmin tiedostanut noita eroja. Tuo vaativa puoli on alkanut tuntua melkein kuin joltain sadistiselta loiselta, joka on pääni sisällä. Se ei ole mikään ääni, en kuule kenenkään sanovan mitään. Ne vaativan puolen jutut ovat vain ajatuksia, jotka puskevat kaiken läpi ja sanovat: "et voi tehdä niin, se on tyhmää". Tuntuu että minun pitää koko ajan yrittää keskittyä, että pystyisin ajattelemaan järkevästi (normaalisti toimiva puoli), koska se vaativa puoli on niin houkutteleva. Se on varmaan ollut hallitsevampi puoli minussa aikaisemmin, mutta nyt huomaan, että mikäli en tietoisesti estä niitä ajatuksia ja kirjoitan ne, houmaan että se vaativa puoli on todella julma. Se on julma, mutta samalla vakuuttunut, että sillä on ratkaisu kaikkeen. Sitä on hankala vastustaa, kun tuntuu, että minulla itselläni ei ole mitään kunnollista ratkaisua ongelmiini.

Alkaa väsyttää hirveästi. En tiedä miten onnistun valvomaan huomenna töissä aamu viiteen. Tai no, samalla tavalla kuin olen selvinnyt niistäkin päivistä kun olen nukkunut liian vähän ja kun maanantainakin menin töihin vaikka en ollut kunnolla ehtinyt kääntää rytmiäni takaisin ja sain nukuttua vain muutaman tunnin. Ja huomenna pitäisi saada viimein soitettua YTHS:lle kun kesäkuun loppupuolella asia jäi hoitamatta ja jotenkin en ole tämän kuun aikana vielä ehtinyt. Joten huomenna pitää herätä tarpeeksi aikaisin ihan senkin takia. Mutta töissä ainakaan kukaan pomoista ei ole paikalla sitten enää sinä aikana huomenna kun menen töihin, joten sekin on tietysti ihan kiva. En tiedä yhtään keitä on vuorossa nyt öisin minun kanssani, mutta viime viikonlopun hyvän kokemuksen jälkeen olen aika vakuuttunut, että oli siellä kuka tahansa, tulen kyllä hyvin toimeen heidän kanssaan. Se on kivaa, ihmisistä oppii kaikenlaista jännää kun heidän kanssaan hengaa pienellä porukalla keskellä yötä työpaikalla.

En ole täysin tyytyväinen otsikkoon. Sekä "Venäläistä rulettia automaattiaseella" ja "survival mode" kuulostavat tyhmiltä. Ehkä jotain lyriikoita voisi lainata... Ensimmäinen mikä pulpahti mieleeni oli Nightwishin Ever Dreamista "Would you do it for me, heal the scars and change the stars". Ei oikein sovi. Seuraavaksi pulpahti "You don't own me", mutta se nyt ei liity yhtään mihinkään. No, sen voisi muuttaa muotoon "They own me", niin se sopisi edes jotenkin. Tässä käy aina näin. Jos pääsen kirjoituksen loppuun eikä otsikko ole tullut matkalla vastaan, niin pähkäilen sitä ikuisuuden. Ehkä joku Star Wars lainaus siitä uudesta leffasta? Pitäisi katsoa se uudestaan... Hmm... "Show me again... The power of the darkness." Olisi hieno, ehkä liian dramaattinen. Etsin Yoda quoteja ja sieltä löytyi yksi jota en kyllä muista, mutta joka muistuttaa Nietzschen sanomaa varmaan hienointa sitaattia ikinä: "And if you long enough gaze into an abyss, the abyss also gazes into you." No sehän sopii otsikoksi vähän muunneltuna, tosin siitähän näyttää olevan useita versioita joka tapauksessa. Huh, tulipas tämäkin saatua loppuun.