...Kuopio. Joo. Varmaan nyt herää kysymys, että miksi minun piti sitten vetää sellainen kauhea draama, kun kerran joka tapauksessa päädyin tuohon Kuopioon, mutta kyllä minun täytyi. Nyt se on minun valintani, ei mitään sellaista, jonne menen vain koska en muuallekaan päässyt. En tosin vieläkään usko, että se olisi Se Juttu, mutta tuleepahan kokeiltua opiskelijaelämää ja testattua ainakin yhden yliopiston yksi tiedekunta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Enkä mene yksin. Ei, en hanki kissaa. Kuten jo vähän mietinkin, en voi hankkia kissaa ja mennä armeijaan ja joskus sitten tulevaisuudessa Uuteen-Seelantiin – etenkään kun minun äitini on allerginen kissoille. Mutta keksin sitten lemmikin, joka on pienempi ja siten ”yksinkertaisempi” kuin kissa. Rotta. Tai itse asiassa kaksi rottaa, kun rottaa ei pitäisi koskaan hankkia yksin, kun sellainen tulee niin helposti yksinäiseksi. Ja minä olen aina pitänyt rotista. Yläasteella pyysin äidiltä lupaa hankkia rotan, mutta äidin kanta oli äärettömän jyrkkä ja vankkumaton: ”EI!!!”

 

Kun kerroin tuosta nykyisestä ajatuksestani äidille, hän sanoi, että jaa, okei, kyllä hän voisi niitä hoitaa sen ajan, kun olen armeijassa. Sen jälkeen hän on kuitenkin selkeästi yrittänyt puhua minua ympäri. Hän on sanonut, että ei hän oikeastaan olekaan niin allerginen kissoille, hän saa vain joistain kissoista – etenkin kissanpennuista – suhteellisen pahoja allergiaoireita, mutta joistain ei lainkaan. Hän myös yritti vedota järkeeni, miten kissa olisi parempi kuin kaksi rottaa, mutta ne vähän ontuivat. Etenkin kun hän oli aikaisemmin järkeen vedoten perustellut, miksi kissaa ei missään nimessä saisi ottaa (vaikka olin kyllä itsekin tullut siihen tulokseen). Mutta hän silti lupautui pitämään niistä huolta.

 

Ei äiti ole allerginen rotille, hän vain inhoaa niitä sydämensä pohjasta. Hän suhtautuu niihin mentaliteetilla: ”Ne on rumia, likaisia ja levittää tauteja.” Kun yritin selittää hänelle rotista, hän sanoi, ettei halua kuulla niistä mitään. Hänen ainoa kokemuksensa rotista rajoittuu kuulemma siihen, kun hän oli joskus pienenä katsomassa, miten rottia ammuttiin jossain talossa. Että kiva. Tämä on taas jälleen jotain, minkä kanssa minulla ja äidillä ei ole niin yhtään mitään yhteistä. Pidän rotista paljon – äiti ei voi sietää niitä. Äiti näkee niissä inhottavan tuholaiseläimen – minä näen niissä älykkään ja väärinymmärretyn söpöstyksen.

 

Toisaalta minä tunnen itseni jotenkin lapselliseksi, kun haluan itselleni ”väkisin” jonkun lemmikin. Pienenä minä kinusin aina koiraa, mutta nyt kun yritän löytää jonkun itselleni sopivan lemmikin, joka sopisi muihin suunnitelmiini, tulee melkein sama fiilis. Olenko minä lapsellinen? Olenko tarpeeksi vastuullinen? Onko väärin hankkia lemmikki pääasiassa siksi, että ei halua olla yksin? Tai siis, siksihän ihmiset niitä yleensä hankkivat, mutta kuitenkin. Kun ajattelen järjellä, minulla ei ole mitään järjellä perusteltavaa syytä hankkia yhtään elävää olentoa itselleni. On paljon ihmisiä, joille lemmikki sopisi paremmin. En olisi päiviä edes kotona ja minulla olisi opiskelua. Ainoa syyni hankkia lemmikki on se, että en haluaisi olla niin yksin ja että minulla olisi edes jokin harrastuksen tapainen siellä Uudessa Elämässäni. Onko väärin hankkia elävä olento tuollaisella perusteella?

 

Tietysti minä niitä hoitaisin. En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos lemmikki kuolisi minun välinpitämättömyyteni takia. Ei, ei, ei. Minä tiedän, että pitäisin huolta lemmikeistäni ja olen varmistanut etukäteen jopa hoitajan armeijan ajaksikin, mutta siltikin minua arveluttaa hieman. Ei siksi, ettenkö todella haluaisi lemmikkiä tai että epäilisin, etten pystyisi pitämään niistä tarpeeksi hyvää huolta, vaan se, että jos ihmiset pitävät minua lapsellisena. Varmaan tyhmintä maailmassa, enkä minä kauheasti sitä muiden asioiden kohdalla ajattele, mutta tästä tulee hieman sama fiilis kuin yläasteella, kun kinusin äidiltä lupaa siihen rottaan. Kun lapsi tekee niin, hänestä ajatellaan, että hän on vain ajattelematon kakara, joka haluaa elävän leikkikalun, johon kuitenkin kyllästyy parissa viikossa ja päättää sen jälkeen haluavansa sittenkin PlayStationin. Minä en ole tuollainen, enkä halua ihmisten ajattelevankaan niin.

 

Tänään oltiin koko perhe mökillä ja äidin vanha kaveri tuli kylään. Hän on ainoa tuntemani aikuinen nainen, jolla ei ole perhettä. Hän opettaa matikkaa, kemiaa ja fysiikkaa, eikä ole naimisissa, eikä hänellä ole lapsia. Hauska tyyppi, on huojentavaa huomata, että perheettömätkin ihmiset voivat olla kauhean iloluonteisia ja onnellisia. Hän tuli juuri Madagaskarilta. Hän oli ollut siellä pari viikkoa yhden ryhmän kanssa tutustumassa paikalliseen elämään ja eliöihin. Hän myös kertoi, miten oli keksinyt matemaattisesti tavan saada kasvihuone kasaan ilman apua. Sanoinko jo, että hän on vähän kuin idoli minulle?

 

Mutta se, että piti mennä mökille ja tulla samana päivänä takaisin, tarkoitti sitä, että piti herätä törkeän aikaisin. Nukuin melkein koko automatkan. Yleensäkin nukun autossa paljon, mutta nyt nukuin aivan törkeän sikeästi. Herätessäni (kun auto pysähtyi) yritin saada mieleeni unen, jonka olin takuuvarmasti nähnyt, mutta en muistanut siitä muuta kuin että se oli kiva. Paluumatkalla nukuin koko matkan melkein myös. Yhtä sikeästi ja jotain miellyttävää unta nähden.

 

Mökillä leikkasin kaiken nurmikon ja lopun aikaa leikin veljeni kanssa. Aina kun on vieraita, minä liimaannun veljeni seuraan. Hän on silloin kaikkein järkevin ihminen koko meidän perheestä. No, me pelattiin yhdessä Cave Storya minun kannettavallani (eli minä pelasin ja veli katsoi vierestä ja hurrasi tai hoki: ”Mitä sä teet, nyt me kuollaan!”). Sitten kun kannettavan akku loppui, päätettiin tehdä veljen aloittama palapeli loppuun yhdessä. Se oli aika mielenkiintoista. Neljä kättä sählää ristiin kokeillen erilaisia paloja eri kohtiin. Mutta saatiin me se aika pian valmiiksi.

 

Veli on järkyttävän hyvä palapeleissä, mutta minä vihaan niitä. Minulla ei ole tarpeeksi kärsivällisyyttä palapelin pitkäjänteiseen tekemiseen, vaan minä turhaudun siihen kauhean nopeasti ja se alkaa ärsyttää minua niin, että tekisi mieli viskata koko roska seinään. Mutta ei, veli ei tee niin. Hän on rauhallinen, katselee paloja, rakentaa reunat, kokeilee tarvittaessa vaikka jokaista samanmuotoista palaa johonkin kohtaan eri asennoissa. Hän on mahtava. Kyllä hänkin joskus turhautuu ja pyytää apua, mutta pääsee sitten pian jatkamaan taas itse. Juteltiin palapeleistä siinä samalla. Veli selitti Ankka-palapeleistään (ensiksi olin ihan että ai mistä Ankka-palapeleistä ennen kuin tajusin, että joo, minähän olen itse ostanut hänelle kaksi sellaista), joissa on 1000 palaa (suurin palapeli, jonka minä olen jaksanut loppuun, on ollut 300-palainen). Kysyin sitten, että mikä on hänen suurin palapelinsä, niin veli sanoi, että siinä on joko 5000 palaa tai 500 palaa. Siinä oli kuulemma laivan kuva. Veli ei sitten tiennyt, että kumpi määrä paloja siinä sitten oli, mutta lupasi tarkistaa asian.

 

Sitten me päätettiin pelata Kimbleä. Se oli aika railakas Kimble äänitehosteiden kera:

 

Veli: *painaa noppajuttua, johon tulee neljä* ”Yksi, kaksi, kolme, neljä.” *tulee Amian nappulan taakse*

Amia: ”IIIIIIIIK!” *painaa noppajuttua, saa numeron yksi*

Veli: ”Haha! Nyt mä syön sut!” *painaa noppajuttua, saa kolmosen* ”Yksi, kaksi, kolme, neljä.”

Amia: *pahisilmeilee ja painaa noppajuttua, saa ykkösen* ”Haaahahahahaaa!!! ROUSKIS! MAISKIS! MUMS MUMS!”

Veli: ”Eiiiii! Nyt mä saan kutosen ja otan sut kiinni ja syön sut ja voitan koko pelin!”

 

Joo. Rakentava Amia. Mutta veljen kanssa on oikeasti kauhean kivaa. Hän kylläkin voitti ensimmäisen pelin, mutta minä tietysti protestoin ja sitten pelattiin uudestaan, jonka minä puolestani voitin. Oli todella kivaa. Veljen kanssa on aina törkeän kivaa, vaikka hän onkin vähän erilainen veli kuin joskus toivoisin. Tänään, kuten joskus muutenkin, mietin taas sitä, että miten paljon veljeni eroaa ”tavallisesta” veljestä ja mikä on pelkkää luonnetta. Välillä kun ei olla nähty pitkään aikaan tai tilanne on jotenkin outo, veli puhuu minulle sellaisilla tynkälauseilla. Siis jos puhuu ollenkaan. Sitten välillä hänen kanssaan pystyy käymään ihan kunnollisia keskustelujakin ja hän voi itse tuoda erilaisia aiheita esiin ja kaikkea.

 

Äiti ja isäni (joku heidän mollaamisvaihe päällä kai taas) eivät juttele veljeni kanssa paljon. He vain kohtelevat häntä kuin... no, kuten olen ennenkin sanonut, kuin pikkulasta, joka ei oikein tajua mitään. Jos on vieraita kylässä ja veli sanoo jotain (änkyttäen ja kovaan ääneen, kuten aina kun hän on hermostunut), äiti sanoo aina jotain, että tosiaan joo, keskitypäs sinä siihen ruokaan / olisiko kiva mennä tekemään palapeliä nyt. Hän ei kannusta veljeäni puhumaan lainkaan, päinvastoin. Tänäänkin autossa sitten, kun se meidän pelihetki oli saanut veljen oikein innostuneelle ja puheliaalle tuulelle, hän höpötti alkuosan automatkasta. Josta tietysti seurasi tyypillinen reaktio: veljelle huudettiin ja kiroiltiin ja käskettiin olla jankuttamatta koko aikaa.

 

Välillä tuntuu, että minä olen ainoa, jolle veli pystyy oikeasti puhumaanpuhumaan. Kerrankin tänä kesänä, kun olin ottamassa aurinkoa pihalla ja veli pesi perunoita, kun äiti oli keittiössä. Näin se meni:

 

Veli: ”Äiti, perkasin tänään taas laattojen väliä.”

Äiti: ”Jaa, hyvin tehty.”

Veli: ”Sielä oli paljon muurahaisia, tuli kolosta.”

Äiti: ”Aha.”

Veli: ”Tuli oikeen paljon muurahaisia. Tietääkö Amia? Tietääkö Amia, että sielä oli aivan kauheesti muurahaisia, kuhisi joka paikassa, kun perkasi? Amialle pitää sanoa.”

Äiti: ”Älä jankuta siinä, ei ketään kiinnosta, pese nyt vaan ne perunat!”

 

Ja itse asiassa minua olisi kiinnostanut, koska veljen kanssa ollaan juteltu muurahaisista ja minä olen sinänsä kehittänyt niihin hyvin mielenkiintoisen uteliaisuus –viha –suhteen. Olen lukenut Bernard Werberin muurahaiskirjoja ja ne ovat törkeän mielenkiintoisia. Muutenkin tekisi mieli tehdä erilaisia kokeita muurahaisilla. Tehdä niille labyrintti tai jotain, tai sitten laittaa johonkin astiaan kaksi eri pesän muurahaista ja katsoa miten käy. Eh? Toisaalta sitten ne taas inhottavat minua. Niitä on meidän pihalla ihan kauheasti ja tietysti siinä, missä minä otan aurinkoa. Ei ole lainkaan kivaa, kun muurahaisia kuhisee siinä parhaimmalla paikalla. Ja niitä todellakin kuhisee. Käyn loppumatonta sotaa niitä vastaan. Lähinnä myrkyn ja kastelukannun kera. Toisaalta sitten taas on se, että jos ne hävittää, tilalle tulee inhottavia pistiäisiä, eikä muurahaistarkkailu ole enää mahdollista.

 

Olen varmaan kertonut tuosta ennenkin. Minä alan pikku hiljaa hermoilla, kun olen saanut jonkun ikääntymiskriisin. Minulle on tullut viime aikoina sellainen piirre, että en muista enää YHTÄÄN, kenelle minä olen jotain sanonut ja kenelle en. Sekoitan blogini meseen, Kylään, äitiini, Naniin ja sitten pelkkiin omiin ajatuksiinikin! Se tekee välillä aika sekaiseksi. Ennen minä olen muistanut sentään suurimman osan asioista. Paitsi että tietysti olen kertonut niitäkin täällä monta kertaa, mutta se on pääasiassa vain siksi, että minulla on tietty tarve kertoa niitä uudestaan. Joitain muistoja ne ovat pääasiassa tai sitten jotain, joka liittyy minun luonteeseeni, tms. Nykyisin sen sijaan menen sekaisin kaikissa faktajutuissakin. Kauhulla odotan sitä, että minusta tulee sellainen aikuinen, joka kertoo samoille ihmisille ”jotain jännää juttua, joka minulle sattui silloin ja silloin”, vaikka kaikki ovat kuulleet sen jo moneen kertaan.

 

Meidän matikanopettajalla oli hyvä suhtautuminen siihen. Hänellä oli törkeän hyvä muisti tuollaisten kanssa ja jos hän ei muistanut, hän kysyi koko luokalta: ”Hei, oonko mä kertonut teille jo sen jutun siitä ja siitä?” Hyvin harvoin hän itse asiassa kertoi samaa juttua moneen kertaan, mikä on ihan kunnioitettava suoritus. Kerran tosin T. Toukka huomautti yhden jutun suhteen, että hän oli kuullut sen jo kolme kertaa. Minäkin itse asiassa olin. Matikanopettaja sanoi tietävänsä sen ja sanoi, että se on T. Toukan oma vika, kun on melkein kaikilla hänen tunneillaan. Jokaisessa luokassa oli ollut joku, joka ei ollut kuullut juttua, niin siksi se piti kertoa moneen kertaan. Tuo oli jotenkin huippua.

 

Huomenna muu perhe lähtee takaisin mökille. Minä jään kotiin nukkumaan. Tänään tuli muuten Miljoonarockin lippukin postissa! Innolla odotan sitä, kun vihdoinkin saan nähdä ja kuulla Nightwishin livenä. Nanin kanssa on suunnitelmissa mennä mahdollisimman aikaisin paikanpäälle ja vallata paikka ihan edestä. Ja sitten tietysti vielä syöksyä pyytämään nimmaria jälkeenpäin, jos se vain on mahdollista. En ole kauheasti arvostanut live-keikkoja ennen, mutta nyt ne alkavat tuntua minusta niin jännittäviltä! Ennen ajattelin, että miksi turhaan vaivautua keikalle: kotona pystyy kuuntelemaan samat biisit paljon halvemmalla ja tasokin on parempi eikä tarvitse olla kauheassa tungoksessa. Mutta Nanin kuvaus siitä viimetalvisesta Nightwishin keikasta oli jotenkin niin hieno, että se kai sai minut sitten lopullisesti innostumaan.

 

Pianon soitto on jäänyt aika vähälle viime aikoina – sähköpianoni alkaa olla itse asiassa jo aika pölyinenkin. Jotenkin kauhean huono omatunto. Mutta kyllä minä melkein joka päivä olen jotain soittanut. Pääasiassa kuitenkin vain niitä samoja Nightwishin biisejä, jotka osaan jo ulkoa. Nyt olen kylläkin opetellut Moondancea, mutta sekin alkaa olla jo aika hanskassa. Uusien kivojen biisien löytäminen on kauhean hankalaa. Ja vaikka löytäisikin kivan ja oikeantasoisen biisin, motivaatiota sen pitkälliseen harjoitteluun ei yleensä riitä. Soitonopettajani sanoi, että vaikka me ei hänen kanssaan ehditty soittaa sitä vihkoa loppuun, minä voisin tehdä sen itse. En vain oikein tiedä mistä aloittaa.

 

Mutta joo, huomenna pitäisi taas juosta se jokaviikkoinen Cooper. Hiukset haisee vieläkin hyttysmyrkyltä (joka karkotti yllättävän hyvin myös paarmat nurmikkoa leikatessa), vaikka pesinkin ne jo.