Varoitus: Ei sisällä spoilauksia elokuvasta, mutta muuten mahdollisesti K-18 kohtia, jotka saattavat olla sopimattomia alaikäisille tai muuten herkille ihmisille.

Joo, otsikko siksi, että katsoin kyseisen leffan juuri äskettäin. Ja täytyy sanoa, että se on yksi niitä harvoja leffoja, joka sai minut ihan täysin mykistyneeksi. En osaa sanoa, oliko se hyvä leffa vai huono, mutta on vain niin käsittämättömän mykistynyt olo sen leffan takia.

Ja johtuu sitten joko tuon leffan katsomisesta tai jostain muusta, mutta minulla on ihan seko olo. Leffan aikana näin silmäkulmastani, miten jotain vilahti matolla. Huone oli ihan pimeä, vain telkkarista tuli valoa, ja minun katseeni oli tiiviisti kuvaruudussa, mutta silti näin sen vilahduksen. Ja se vilahdus oli hämähäkki. Ja minä en pidä hämähäkeistä. Minä en voi sietää hämähäkkejä. Päivällä ne ovat melkein siedettäviä, samoin kuin pihalla, mutta kun hämähäkkiin törmää keskellä yötä olohuoneessa...

Minä olen joskus nuorempana rohkeutta todistaakseni pitänyt hämähäkkejä ties miten monta kertaa kädessänikin, mutta yläasteelle siirtymisen jälkeen niin ei tarvinnut enää tehdä. Ja lisäksi näihin aikoihin mökillä alettiin viettää enemmän aikaa, joten törmäsin hämähäkkeihin entistä useammin. Ne hämähäkit olivat lisäksi erilaisia kuin mitä täällä kotona näkee. Ne olivat sellaisia isompia ja ihan pikimustia, kun täällä hämähäkit ovat yleensä sellaisia vähän pienempiä. Ei ihan pikkuisia (vaikka kyllä niitäkin näkee), vaan sellaisia keskikokoisia. Ne mökillä olevat isommat olivat sitten sellaisia, millaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Sellaisia... hmm... suunnilleen kahden euron kolikon kokoisia (jalat mukaan laskettuna tietysti). Hrr...

Kerran kun kaikki olivat menneet nukkumaan (silloin nukuttiin koko perhe alakerrassa, kun yläkertaa remontoitiin, minä näin, miten viereisen sängyn reunalla käveli sellainen hämähäkki. Tökin äitini sitten hereille, mutta kun hän heräsi, hämähäkki oli jo kadonnut jonnekin ja äitini oli minulle suuttunut, että herätin hänet turhaan. Minulla oli aina pakkomielle tarkistaa tyynynalustani hämähäkkien varalta. Ei siellä ikinä ollut mitään, joten se sitten joskus unohtui. Kerran unohdin sen ja olin laskemaisillani pääni tyynyyn. Sitten ajattelin, että pitäisi varmaan tarkistaa tyynyn alusta. Ja täsmälleen tyynyn alla oli sellainen iso ja musta hämähäkki, joka lähti liikkeelle heti kun nostin tyynyä.

Minä pelästyin ihan hirveästi ja ponkaisin sängystäni ylös. Kaikki muut olivat jo nukkumassa, joten ei keneltäkään jäänyt huomaamatta, että joku yhtäkkiä kauhealla kiireellä ja kolinalla törmää sohvapöytään. Se oli ihan kamalaa ja minä olin ihan sekaisin. Minun äitini otti minua käsistä kiinni ja käski minun rauhoittua. Isäni karjui, että olin lapsellinen ämmä, kun herätin koko perheen jonkun pienen ötökän takia. Se oli kamala olo, jolle minä en nähnyt mitään. Sitten äitini sanoi siltä, että minä olin nyt ihan höpsö ja että näytin ihan siltä, että luulin, että hänkin muuttuisi kohta hämähäkiksi. Ja niin minä luulinkin. Se oli hirveää.

Myöhemmin, kun oli taas yksi yö ja minä valvoin hämähäkkipelkoni takia, kaikki tapahtui melkein niin kuin kauhuleffassa. Oli kuutamo, joka valaisi aika kivasti, vaikka ikkunaverhot olivatkin ikkunoiden edessä. Katselin sitä verhoa ja näin, miten siihen piirtyi sellainen hämähäkin varjo. En pelästynyt, vaan ajattelin luonnollisesti, että se hämähäkki on ikkunan ulkopuolella, koska minä tarkistin siihen aikaan verhojen taustat ötököiden varalta. Seurasin sitä sitten ihan mielenkiinnolla. Ja sitten se ryömi verhon takaa esiin. Pelästyin tietysti taas kauheasti, koska se hämähäkki oli minun kasvoistani ehkä kolmenkymmenen sentin päässä. Ponkaisin pystyyn ja aloin tökkiä vieressä nukkuvaa äitiäni hereille. Äitini heräsi, mutta hämähäkki oli mennyt. Äiti nukahti ja minä jäin kyttäämään ikkunaverhoa. Se hämähäkki tuli takaisin ja kulki verhon taakse juuri samalta kohtaa kuin oli tullutkin. Äitini heräsi taas liian myöhään. Ja sitten hämähäkki tuli uudestaan. Ja äitini heräsi myöhässä. Sitten kielsin äitiäni nukahtamasta ja sanoin, että hämähäkki tulisi takaisin. Ja se tuli ja äitini onnistui listimään sen. Se oli kamalaa, mutta ei ihan niin hysteeristä, koska hämähäkki oli ruskea.

Lopullinen niitti hämähäkkipelolleni tuli silloin, kun olin ensimmäisiä kertoja uudessa kunnostetussa huoneessani mökin yläkerrassa. Sinä päivänä oli ollut kauhean kuumaa, joten minä menin aukaisemaan ikkunaani. Ikkunan yläpuolella oli sellainen iso ja musta hämähäkki. Se oli paikoillaan, eikä liikkunut, joten olin vain peloissani, en hysteerinen. Yritin etsiä jotain, jolla lyödä sitä. Yritin käsi täristen tappaa sitä, mutta se lähti liikkeelle (ja kun hämähäkki liikkuu, minä tulen melkein hysteeriseksi). Sekin olisi ollut vielä tarpeeksi, mutta se pysähtyi yhdelle seinälle. Minun sänkyni sattui olemaan siinä seinässä kiinni ja hämähäkki oli vain parinkymmenen sentin päässä minun sängystäni. Se oli liikaa.

Pelkäsin kuollakseni ja kävelin itku silmässä alakertaan, missä vanhempani vielä nukkuivat. Herätin äitini ja sanoin, että huoneessani oli hämähäkki. Isäni heräsi tietysti myös ja aloitti taas huutamisen, ja huusi, että minun pitäisi mennä huoneeseeni ja pysyä siellä, eikä olla niin lapsellinen ja ruikuttava kakara. Minä itkin äidilleni ja sanoin, että en uskaltanut mennä sinne enää. Sitten isäni ponkaisi sängystään, läimäytti minua ja marssi yläkertaan nukkumaan minun huoneeseeni. Minä en ikinä nukkunut siinä sängyssä enää. En ole vieläkään nukkunut, enkä aio koskaan nukkuakaan.

Nykyisin nukun mökillä keskellä olohuonetta. Hämähäkitkin ovat vähentyneet tai sitten en enää huomaa niitä. Mutta kuitenkin olen onnistunut pitkään välttämään kovin kauhistuttavia kohtaamisia hämähäkkien kanssa. Onhan niitä sisälläkin ollut, täällä tietokoneenkin lähistöllä, mutta ne ovat olleet niitä pienempiä mustia ja ne ovat olleet pääasiassa päivisin. Siksi en ole ajatellut hämähäkkejä enää niin paljon.

Nyt sitten se näin sen mustan hämähäkin vilahtavan. Se oli isompi mitä ne normaalit täällä olevat. Ja se tuli yöllä. Heitin sitä lehtipinkalla. Se jäi lehtien alle, mutta en tiennyt, kuoliko se. Yritin sitten siirrellä niitä lehtiä toisia lehtiä apunani käyttäen. Ja siellä se oli. Ei kuolleena, mutta paikoillaan. Siirsin lehtiä niin, että sain sen kunnolla esiin. Minulla ei ollut mitään tarpeeksi pitkää, jolla olisin saanut tapettua sen, joten minä käärin sellaisesta normaalista A4 kokoisesta lehdestä mahdollisimman pitkän rullan. Mutta se oli liian lyhyt, ja kun minä monen minuutin rohkeuden keräämisen jälkeen sain itseni huitaisemaan, osuin vikaan ja hämähäkki lähti liikkeelle.

Minä en kilju ikinä. Kuitenkin sillä hetkellä, kun se hämähäkki liikahti, minulta pääsi sellainen puolihuudahdus, jota en mitenkään voinut estää. Yleensä pystyn hallitsemaan kaikki äännähdykseni ihan totaalisesti, mutta silloin kun pelästyn todella kauheasti, minä puolihuudahdan tuolla lailla. Edellisen kerran puolihuudahdin silloin, kun katsoin Tappajahaita ja se hai ilmestyi siinä yhdessä kohtauksessa ihan siihen sen miehen viereen sieltä vedestä. Siinä ei ollut mitään musiikkikohtaa, vaan pelkkää hiljaisuutta ja sitä, kun se mies katsoi muualle ja höpisi niitä näitä. Ja sitten se hai ilmestyi siihen.

Tuolla hämähäkin liikahduksella oli sama reaktio. Se käveli sätkien (ei, en ollut onnistunut vahingoittamaan sitä mitenkään, vaan kaikki hämähäkit kävelevät aina sätkien) sohvapöydän alle. Siirsin pöydän pois, kun se oli pysähtynyt, ja otin uuden pinkan lehtiä. En välittänyt enää siitä äänestä, jonka saisin aikaan, vaan heitin sen lehtinipun hämähäkin päälle. Tietysti minun piti tarkistaa sitten, oliko se kuollut. Ja se oli. Luojan kiitos, se oli kuollut. En kuitenkaan muista, koska olisin viimeksi ollut niin kauhuissani.

Ehkä se johtuu tuosta pelästymisestä tai leffasta, mutta minulla on kauhean ahdistunut olo. Vähän niin kuin silloin joskus, kun minulla oli niitä ahdistuskohtauksia. Niitäkään ei ole ollut pitkään aikaan. Matikkakurssillakaan en saanut yhtään, vaan viimeisimmät olivat siinä kylämiitissä. Ja sitä edellinen... En edes ole ihan varma. Ainakin silloin, kun Nan piti minulle ne hänen "synttärinsä" yli kuukauden myöhässä, ja minun olisi pitänyt syödä jäätelöä, niin tuntui siltä, että kuolen ja yritin saada Nanin puhumaan jotain, jotta minun ei olisi tarvinnut sanoa kovin paljon mitään.

Mutta tämä olo ei ole pelkästään vain ahdistunut, vaan sellainen epätodellinen ja harhainen, mitä oli silloin synkkisaikana (eli... 2004 loppusyksyllä). Silloin, kun minulla oli tällainen olo, revin vain itselleni niitä haavoja. Se tuntui siltä kuin se olisi herättänyt minut tästä kauheasta harhasta. Tämä on vähän niin kuin unikauhukohtauksen aikana. Niitäkään minulla ei ole ollut pitkään aikaan, mutta edellinen kerta pelästytti minut puolikuoliaaksi, koska olin yksin kotona. Minä melkein ehdin juosta jo ovesta pihalle ennen kuin heräsin. Ja sittenkin kun olin herännyt edes jotenkin, se oli ihan kamalaa. Aivot kiljuivat minulle vain "pakoonpakoonpakoon!" -viestiä ja minun koko ruumiini oli valmis tottelemaan sitä komentoa.

Nyt on samanlainen olo. Minä pelkään itseäni. Minun pitää koko ajan pitää silmällä käsiäni, että ne eivät tee mitään, mitä en halua niiden tekevän. Minä olen ihan kauhuissani ja harhainen ja melkein hysteerinen. Aivot käskyttävät pakenemaan ja minä pelkään satuttavani itseäni. Minun pitää piilottaa kaikki terävät esineet taas, koska muuten minä voin tehdä itselleni jotain, mitä en halua. Minulla on liian pitkät kynnet, mutta niitä ei voi enää leikata missään nimessä. Jos vahdin käsiäni, niin ne eivät voi satuttaa minua.

Apua!