Tänään tuli telkkarista se lotta-leffa, Lupaus, joka me katsottiin koulussa ennen itsenäisyyspäivää. Yritän nauhoittaakin sen, mutta en sitten tiedä miten se toimii, kun meidän nauhuri on vähän reistaillut viime aikoina.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta katsoin hieman alkua ainakin ja äitini oli siinä, joten sain kuulla lisää minun suvustani. Minä en tiedä edes isovanhemmistani suunnilleen mitään. Vain yhdestä muistan edes jotain, eikä sekään paljon ole. Kaikki kuolivat jo kun olin ihan pikkuinen, yksi jopa ennen syntymääni. Minä olen tietysti kauhean utelias, mutta en vain kehtaa kysyä mitään. Ehkä olen joskus kysellytkin, mutta äitini ei ole ainakaan koskaan ollut kauhean innostunut puhumaan asiasta.

 

Kuitenkin kun minä yhdessä leffan ällöttävässä kohdassa heitin inhoavan ”tosi kiva” –kommentin, äitini sanoi, että minä en ole ainakaan joutunut kuuntelemaan pienenä kertomuksia tuosta. Sitten hän jatkoi, että hänen isänsä, minun vaarini (ainoa, jonka muistan hatarasti), taisteli sodassa autojoukoissa. Minä olin tiennyt tuon jo aikaisemminkin, kun joskus parisen vuotta sitten osallistuin sota-aiheiseen kirjoituskilpailuun (ja sijoituin suureksi yllätyksekseni toiseksi) ja olin saanut hyvän syyn udella häneltä asioita. Mutta minä rakastan kaikenlaisia kertomuksia vaikka olisin kuullut ne jo ties miten moneen kertaan.

 

Tuon lisäksi sain tietää ensimmäisen asian ennen syntymääni kuolleesta isoäidistäni, äidin äidistä. Minä en ole tiennyt tähän asti hänestä yhtään mitään – en muuta kuin hänen koko nimensä, joka on paitsi hautakivessä, ja jonka nimikirjaimet ovat kauhean monissa meidän kodin liinavaatteissakin. Hänen äidistään tiedän sen, että hän asui Venäjällä ja että hänellä oli venäläinen nimikin. Äiti kertoi joskus, että tämä minun äitini äitini äiti muutti sodan jaloista Suomeen ja että piti matkan ajan päiväkirjaa, joka on meillä jossain. Minä olen luonnollisesti yksin kotona ollessani yrittänyt etsiä sitä, mutta en ole löytänyt mitään.

 

Mutta se, mitä sain kuulla isoäidistäni tänään, oli se, että hän oli lotta sodassa. Äitini vielä tarkensi, että hän oli ollut lääkintälotta. Jotenkin ihmeellistä kuulla tuollainen asia yhtäkkiä noin vain. Minä olin sitä lotta-leffaa katsoessani ajatellut, että miten kauheaa olikaan ollut niillä lotilla, joiden eteen oli tuotu niitä puoliksi räjähtäneitä miehiä paikattavaksi. Vertavuotavia ja muodottomia miehiä, jotka kuolivat heidän eteensä. Ja yhtäkkiä saankin kuulla, että minun isoäitini oli ollut sellainen lotta.

 

Lisäksi äitini sanoi, että heiltä – minun isovanhemmiltani, hänen vanhemmiltaan – jäi iso laatikollinen valokuvia. Minä olen kolunnut meidän talon hyvin tarkkaan ja selannut läpi kaikki valokuvat, joita olen löytänyt, joten en ollut kauhean innostunut. Kysyin kuitenkin että mitä valokuvia ja missä, ja äitini sanoi, että heidän huoneessaan yhdessä lukollisessa lipastossa. Ja millaisia, siihen hän vastasi vain, että sellaisia tämän (näytti käsillään) kokoisia mustavalkoisia kuvia tämän (näytti taas käsillään) kokoisessa pahvilaatikossa.

 

No joo, jos tiedätte yhtään minun uteliaisuuttani, niin osaatte ehkä arvata reaktioni (joka siis oli periaatteessa: WTF?!? O_O (ei tosin ääneen, tietenkään)). Minä olen tonkinut koko muun talon, mutta se yksi lukollinen lipasto, joka vanhempieni huoneessa on, on ainoa paikka, mistä minä en tiedä yhtään mitään. Minä muistan, miten joskus pienenä näin, miten isäni etsi sieltä jotain tiettyä postimerkkiä (hän kerää postimerkkejä, yh) ja kun lyhyesti näin sen laatikon sisällön, se oli täynnä kaikenlaisia papereita ja kansioita. Joo, olin silloin alle kouluikäinen, niin ei kauheasti mitkään lippuset ja lappuset jaksaneet kiinnostaa.

 

Pyysin sitten äitiäni näyttämään niitä kuvia, mutta hän sanoi, että ei tänään, kun oli jo niin myöhä. Ehkä joskus toiste. Siinä vaiheessa minä olin ihan lyöty. ”Joskus toiste”? Raakaa. Minun on kauhean vaikea pyytää äidiltäni mitään tuollaista, joka liittyy johonkin, mikä oikeasti kiinnostaa minua.

 

Minä en ole koskaan puhunut hänelle asioista, jotka ovat minulle oikeastioikeasti tärkeitä, en ainakaan siihen sävyyn, että paljastaisin miten tärkeitä. Kuuntelen Nightwishiakin salaa. Minä kirjoitan salaa. Ja jos äiti joskus kysyy, että mitä minä oikein teen, kun kuuluu kauhea näppäimistön naputus koko ajan, niin murahdan vain ja sanon että ei mitään, ei kuulu hänelle. Sitten saatan perään heittää täysin irrallisen kommentin, että olen taas Kylän pelissä ja että minun pitää kirjoittaa kauheasti pähkäilyjä siihen. Ja luonnollisesti oletan äitini yhdistävän kirjoittamisen sitten siihen.

 

En tiedä edes miksi. Minä en ikinä puhu edes niistä pojista, joista pidän, hänelle millään tapaa. En ole ikinä kertonut hänelle, että voi, kun minä tykkään yhdestä pojasta, tms. Minä vain pidän suuni kiinni, enkä mainitse kyseistä poikaa suunnilleen koskaan, enkä ainakaan nimeltä enkä yksinään. Joo, noudattaa tiettyä kaavaa, ja jos sen kaavan tietäisi, saisi periaatteessa helposti selville sen, kenestä pidän, mutta tietenkään äitini ei voi tietää sitä kaavaa. On paljon muitakin joista en puhu, mutta luokkalaiseni on aika hyvin käyty läpi kaikissa selostuksissa. Tosin paitsi että NN:n hauskat lausahdukset ja teot on annettu jollekin toiselle henkilölle, yms.

 

Minun äitini ei ole kertonut koskaan mitään itsestään. Kerran löysin kirjahyllystä kirjan, jossa oli äitini käsialalla kirjoitettu nimi kirjan ensimmäiselle sivulle oikeaan yläreunaan. Etunimi oli äitini nimi, mutta sukunimi ihan vieras. Ei ollut äitini nykyinen nimi, mutta ei myöskään tyttönimi. Siitä sitten aloin pohtia, että olisiko mahdollista, että äitini olisi ollut naimisissa joskus aikaisemminkin. Minä en tiedä. Tiedän vain, että hän on syntynyt Porissa ja käynyt tyttökoulua ja että sen jälkeen hän on matkustanut ympäri Suomea työn perässä. Isäni on syntynyt Lapualla, enkä edes tiedä, miten he ovat tavanneet ja miten ihmeessä päätyneet muuttamaan juuri tälle paikkakunnalle.

 

Siksi minusta ei tunnu myöskään mitenkään luonnolliselta kysellä häneltä asioita. Minulla on lukuisia mielikuvia, kun olen pienenä kysynyt jotain, jonka jälkeen äitini on nolostunut ja yskäissyt ja joko vastannut lyhyesti, kiertänyt kysymyksen, tai sanonut ”saat tietää sitten kun olet isompi”. Ja uskokaa pois, minä olen kysellyt kaikenlaista. Köh. Jos minä saisin ikinä lapsia (mitä en todellakaan usko tapahtuvan), minä ainakin kertoisin heille jotakuinkin kaiken, mitä he keksivät kysyä. En nyt kyllä varmaan ihan kaikkea, mutta minä en ainakaan muista itseni kysyneen asioita, joihin ei olisi voinut vastata. Ei edes ne ”saat tietää sitten kun olet isompi” –kysymykset olleet niin pahoja, mitä nyt miettisi, että mitä olisi voinut kysyä.

 

Ei siis ole paljon mitään niin kauheaa kuin olla yliutelias lapsi perheessä, jossa ei tykätä kysymyksistä. Kerrankin muistan, miten tulin ujosti (alle kouluikäisenä) kysymään, vanhemmiltani, että ovatko he eronneet. Joo, minulle naurettiin päin naamaa oikein räkäisesti. Lapsuuteni paras kaveri, herra Madonna, jonka vanhemmat olivat eronneet, oli väittänyt minulle kivenkovaan, että kaikkien vanhemmat ovat eronneet. Niin se homma kuulemma toimi: Ensin mentiin naimisiin, sitten syntyi lapsia ja sitten erottiin. Minä en sitten uskonut häntä, mutta päätin kuitenkin kysyä asiaa vanhemmiltani.

 

Ja sitten joitain muitakin kysymyksiä, joitain hieman arveluttavampia kysymyksiä, joita on tullut kysyttyä... No, niihin ei ole oikeastaan mihinkään tullut suoraa vastausta, vaan aina se ”sitten kun olet vanhempi” –vastaus tai sitten nolostunut ilme ja pitkä selostus jostain aiheen vierestä. Siis hei, jos minä kysyn: ”Mitä tämä tarkoittaa?”, niin siihen ei tarvitse vastata mitenkään kymmenen minuutin vastausta, vaan voi vain sanoa: ”Se tarkoittaa tätä”. Piste.

 

Ja nykyisin minä en sitten viitsi kysyä enää yhtään mitään. Minun äitini ei vaikuta yhtään lainkaan sellaiselta ihmiseltä kuin minä. Ei yhtään tipan tippaa. Hän ei tunnu koskaan ajattelevan mitään... filosofista tai sellaista. Hän ei lue ikinä mitään kirjoja, ei ole kuulemma lukenut yhtään kaunokirjallista kirjaa yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ei tykkää runoista, ei kuuntele musiikkia, ei katsele elokuvia... Ainoat asiat, mitä hänen mielessään tuntuvat liikkuvan ovat työ ja sitten kotityöt. Ei mitään muuta.

 

Minulla ja äidilläni ei tunnu olevan kovinkaan paljon mitään yhteistä. Joskus kun ollaan vaikka Helsingissä kaksistaan tai jotain, niin siinä tulee eri fiilis kuin jos on kotona. Äiti ei voi ainakaan tehdä kotitöitä koko aikaa. Oliko se nyt toissakesänä... Vai sitä edellisenä... Kun oli Vuotiksen miitti, jossa olin. Oltiin äidin kanssa silloin menty bussilla mökiltä Helsinkiin. Matkalla minä totesin heti alkumatkasta kovaan ääneen äidilleni: ”Hei kato! Toi bussin verho, toi tuola edessä! Se varjo mikä siihen tulee, se näyttää ihan Sibeliuksen päältä! Kato ny! Kato ny!” Äiti vain tuntui nolostuneelta ja käski lopettaa. Ja sitten kun oltiin Helsingissä ja ajettiin eduskuntatalon ohi, niin minä kysyin: ”Mikä toi talo on? Näyttää jotenki tutulta...” Äiti oli taas nolostunut.

 

Äiti on kaikilla matkoilla kauhea niuho. Minä puolestani olen häneen verrattuna aivan ylirento. Äiti oli koko ajan ”mennäännytjomennäännytjotaimemyöhästytäänbussistamennäännytjo”. Lopulta sitten otettiin spurtti bussille kun meinattiin myöhästyä. Minun äitini ei ole mikään urheilullinen, vaan ylipainoinen ei todellakaan mikään liikkuja. Minä kuitenkin sitten yllytin häntä juoksemaan hokien samaa mitä hän oli hokenut aikaisemmat tunnit: ”Äkkiä nyt tai me myöhästytään!” En minä sitä tosissani tarkoittanut, ainahan ehtisi seuraavalla bussilla, mutta minä olin hitusen ärsyyntynyt ja hitusen huvittunut äitini jatkuvasta ja murtumattomasta niuhoudesta. Ja sain hänet juoksemaan tosissaan ja nauroin katketakseni. Joo, en ole julma tai mitään.

 

Sitten istuttiin taas bussissa monta tuntia ja perillä huomattiin, että oltiinkin tultu kaksi tuntia aikaisemmalla bussilla, mitä oli ollut tarkoitus. Äitini näytti hämmentyneeltä ja kauhistuneelta ja sellaiselta, että ei oikein tiennyt, miten olisi pitänyt suhtautua. Minä puolestani repesin totaalisesti (no, jos aamulla piti lähteä ennen kuutta bussilla ja silloin kello oli jo yli puolenyön, ja kun päivään sisältyi vielä traumaattinen miittikin, niin kai sen ymmärtää) ja nauroin vedet silmissä. Sitten kun näin äitini ilmeen, nauroin lisää ja kysyin, että mennäänkö me nyt vähän matkaa takaisin, että päästäisiin takaisin aikatauluun. Lopulta äitikin nauroi vähän.

 

Mutta meillä ei ole niin mitään yhteistä. Kun hän oli polvileikkauksessa ja joutui jäämään sinne yöksi, hän luki minun hänelle lainaan antamastani Harry Potter ykkösestä ensimmäisen luvun. Olin ylipuhunut hänet lukemaan sen. Minä olin itse lumoutunut täydellisesti siitä ensimmäisestä luvusta. Minusta se on jotakuinkin koko Potter-sarjan mahtavimpia lukuja kaikkien näiden muidenkin kirjojen jälkeen. Äiti sanoi, että se oli kamalan tylsä ja antoi Potterin takaisin sanoen, ettei ehdi eikä jaksa lukea sitä loppuun.

 

Hän ei myöskään pidä NN:stä. Ei hän tosin tätä tunnekaan oikeastaan mitenkään, kun minäkään en puhu hänestä mitään, mutta käsitykseni mukaan hän luulee minun jotakuinkin vihaavan NN:ää. Luokkakuvissa hän ei edes tunne tätä ikinä, sanoo vain: ”En minä tiedä, kuka tuo vihaisennäköinen nuorimies on.” Sitten, kun minä selitän hänelle ympäripyöreästi jotain NN:stä (nimen ja sen, että hän muutti toiselta paikkakunnalta tänne), niin äitini sanoo heti: ”Niin se oli se, josta sä et tykänny yhtään!” Tänä syksynäkin, minä olin sitten tyyliin: ”Erm. On se kyllä ihan okei tyyppi.”

 

Heh, pystyn vain kuvittelemaan, mikä äitini reaktio olisi, jos minusta ja NN:stä tulisi joskus jotain ja minä raahaisin hänet kotiini (en tietenkään esiteltäväksi, vaan ihan vain kylään). Äitini leuka loksahtaisi varmaan sijoiltaan ja sitten hän jälkeenpäin voisi sanoa jotain tyyliin: ”Oletko sinä nyt ihan varma” tai ”Minusta hän ei vaikuta oikein kivalta pojalta sinulle” tai ”Ei kai se oo pakottanut sua mihinkään” tai ”Kannattaa miettiä vielä vähän sitä, että mitä elämältä haluaa...” Tai vaikka äitini ei sanoisikaan mitään, niin hän kuitenkin käyttäytyisi niin, että tietäisin (ja että NN tietäisi), että hän ei hyväksy tätä. Sitä on tapahtunut ihan kavereiden kanssa. Ei kauhean kivaa.

 

Mutta minä en välitä. Paitsi että oikeasti välitän. Minulle merkitsee törkeän paljon se, että ”minun” ihmiseni hyväksyvät NN:n. Nanin hyväksyntä merkitsee tietysti kaikkein eniten. Ja Nan hyväksyy NN:n, vaikka minusta tuntuu, että he olisivat niin täydellisen erilaisia tärkeissä asioissa, että minun tarvitsisi tuskin ainakaan pelätä, että he rakastuisivat toisiinsa (eikä Nan ikimaailmassa tekisi sitä minulle). Äitini hyväksyntä ei merkitse minulle kovin paljon, koska hän ei kuitenkaan tiedä minusta oikeastaan mitään.

 

Koulussa uskon, että ihmiset hyväksyisivät sen. Jotkut saattaisivat pitää sitä jopa arvattavana ja luonnollisena. Sitten on kuitenkin vielä yksi ryhmä, joka hermostuttaa minua ehkä kaikkein eniten. En kylläkään usko, että kauhean moni sitä tajuaa, kun en tietenkään ole halunnut heidän kenenkään tietävän siitä.

 

Joo, eli stressaan törkeästi sitä, mitä tämän blogini lukijat ajattelevat NN:stä. Varmaan siksi on aika usein tullut sujautettua kirjoitusten yhteyteen joku ”ei teitä kuitenkaan kiinnosta” tai ”kuitenkin kaikki ajattelevat” –tyylinen kommentti. Tietysti minä toivon, että ihmiset eivät vihaisi häntä ja jos mahdollista, vielä toivoisivat, että minusta ja hänestä tulisi jotain. En tietenkään halua ihmisten valehtelevan asiasta ja sanovan, että he pitäisivät hänestä, vaikka eivät pitäisikään, yms. Se tekee kuitenkin jotenkin surulliseksi, kun ihmiset, jotka ovat tätä blogiani pitkään seuranneet, kertovatkin ajattelevansa NN:stä negatiivisesti.

 

Minä en ajatellut, että sillä olisi niin paljon väliä, ennen kuin sain tietää yhden, joka ajattelee näin. Pyysin rehellistä vastausta ja sen sain, siitä olen äärettömän kiitollinen. Mutta kuitenkin, kun näkee, miten toinen sanoo ympäripyöreästi, että ei todennäköisesti pitäisi NN:stä, jos tuntisi hänet, koska hän vaikuttaa kaikin puolin keljulta tyypiltä, ja jonka päätteeksi toteaa, että ei usko, että minusta ja hänestä tulee koskaan mitään (jonka jälkeen toteaa, että yliopistossahan sitä voi löytää sitten jonkun kivan)... En tietenkään kannata valehtelua, mutta en voi väittääkään, että minua ei lainkaan surettaisi se, että joku ajattelee hänestä niin.

 

Joo, eli taas terkkuja, jos kyseinen henkilö sattuu lukemaan. En kanna kaunaa tai mitään, oli kiva kuulla rehellinen mielipide asiasta.

 

Jotenkin viittaan kauheasti nykyisin netti-ihmisiin... Oli ensiksi se tilanotto-tapaus, jonka jälkeen mainitsin vähän aikaa sitten ohimennen kaksi henkilöä yhteydessä ylipelottaneet mesekeskustelut ja nyt sitten tämä. Mutta juttu on niin, että netissäkin tapahtuu asioita, joista minä kirjoittaisin, jos en tietäisi niiden henkilöiden mahdollisesti lukevan blogiani. Minä en usko kaikkien näiden henkilöiden enää blogiani lukevan, mutta kaikki tällaiset erityismainitut ovat joskus ainakin kommentoineet ja siten minä tiedän varmasti, että he ovat ainakin joskus aikaisemmin lukeneet blogiani. On jotenkin kummaa kirjoittaa jotain heistä ympäripyöreästikin, kun kerran tiedän, että he voivat mahdollisesti lukea sen ja mahdollisesti jopa liittää itsensä oikeaan kohtaan.

 

Hitto, minun pitäisi kyllä liittää tuo Tuomas Holopaisen NN:n näköinen kuva jonnekin tänne blogin reunalle, niin voisin tuijottaa sitä kätevästi sieltä. Tänäänkin olen ties miten monta kertaa skrollannut tuon edellisen kirjoituksen loppuun, missä tuo kuva on ja tuijotellut sitä. Mmm... Niin suloinen. <3