En sitten joutunut jäämään sinne, vaan se lääkäri, jonka kanssa puhuin, oli jopa samaa mieltä, että ei ole mitään erityisen painavaa syytä, jonka takia minun pitäisi olla siellä, etenkin kun en halua. Hän sanoi, että toinen juttu olisi, jos minulla esiintyisi ”aktiivisia kuolemanajatuksia”. Tein eilen siellä lääkärillä taas kerran masennustestin ja tällä kertaa olin jopa valehtelematta (koska se oli hieman erilainen, eikä siinä kysytty edes syömisestä mitään). Oli kuitenkin kysymys, jossa oli kaksi vaihtoehtoa, joiden väliltä oli vähän vaikeuksia valita: ”Olisi parempi, jos olisin kuollut” ja ”Minulla on tarkat suunnitelmat itsemurhasta”.

Toisaalta olen vahingoittanut itseäni, eikä itsemurha tunnu minusta mitenkään mahdottomuudelta. Harkitsen sitä aina silloin tällöin, mutta minulla ei ole enää tarkkoja suunnitelmia sen toteuttamisesta, kun tulin tulokseen tässä joskus syksyn aikana, että lääkkeet eivät ole tarpeeksi varma tapa oman hengen riistämiseen. Joten toisaalta ja toisaalta. Vastasin sitten sen, että ”Olisi parempi jos olisin kuollut” –vaihtoehdon, josta sai tietysti vähemmän masennuspisteitä ja pointsit kotiin siitä, että minulla ei ole ”aktiivisia kuolemanajatuksia”.

Ja se lääkäri oli mielestäni parempi kuin aikaisemmat. Ensimmäinen, joka piti osaa oireistani sellaisina, että minulla saattaisi olla masennuksen lisäksi myös joku fyysinen sairaus ja hän määräsi erilaisia verikokeita, jotta saisi suljettua ne vaihtoehdot pois. Hän vaihtoi myös lääkkeeni (selitti jopa sen kemiallisen rakenteen verrattuna edelliseen lääkkeeseeni) ja suurensi annosta niin, että se on vaikutukseltaan kaksinkertainen edelliseen. Hän myös sanoi, että aikoo viikon tai parin päästä vielä tuplata sen tuosta nykyisestä.

Lääkäri oli käsittääkseni suomalainen, mutta vastaanottohenkilökunta puhui hyvin huonoa suomea. Vähän niin kuin se eilinen psykologi, joka minun lähtiessäni sanoi: ”Hyvä viikko sulle.” Ja keskustelun aikana jäi mieleen myös, miten hän sanoi: ”Sinun isäsi on ollut työtön pitkä aika.” Ja kun kävi ilmi, että minulla ei ole poikaystävää, eikä ole koskaan ollutkaan, niin hän kysyi, että tunnenko kiinnostusta miehiä kohtaan. Vastasin siihen että kyllä, mutta he eivät vain tunne kiinnostusta minua kohtaan. Tätä kommenttia seurasi sitten kysymys: ”Oletko sinä yrittänyt iskeä joku?” Melkein repesin nauramaan tuossa kohtaa. Lähinnä tuon ”iskeä” sanan takia. Voisihan minun tunteitani ja aloitteentekoa NN:lle kutsua ”iskemiseksi”, mutta en minä kyllä käyttäisi sitä ilmausta.

Mutta nyt minua hoidetaan siellä mielenterveyspaikassa, ja palaan YTHS:lle vasta myöhemmin. Sain kuitenkin sieltä ajan psykologille, jonka nimi kuulostaa ainakin hyvin ruotsalaiselta. Tekisi mieli kirota Suomen kaksikielisyys, kun pitäisi saada keskusteluapua joltain sellaiselta, joka ei osaa edes taivuttaa oman äidinkieleni sanoja oikein. Ja minä kuulun sentään suureen enemmistöön! Ja sitä vielä meuhkataan, että kaikilla vähemmistöillä pitäisi olla oikeus palveluiden saamiseen omalla kielellään. Olen kyllä samaa mieltä, mutta kai ensiksi pitäisi varmistaa se, että kansalainen, joka kuuluu kielienemmistöön, saa palveluja sellaiselta, joka puhuu kieltä erittäin sujuvasti, eikä ole molemminpuolisia ongelmia sen suhteen, että mitä toinen yrittää sanoa.

Minulta otettiin verikokeita jo tänään, mutta huomenna täytyy mennä vielä tänne kotipaikkakunnan terveyskeskukseen ottamaan yksi verikoe, kun se pitää ottaa aina aamulla.

Olen täysin uupunut. Ne kommentit, joita olen saanut – vastaan niihin kyllä joskus. Juuri nyt en vain ole jaksanut. Normaalisti en kirjoita uutta kirjoitusta ennen kuin vastaan kommentteihin, mutta nyt on täytynyt, koska kaikki on tuntunut niin sekaiselta ja ahdistavalta.

Viikonloppuna olivat kuitenkin ne häät, maanantaina oli psykologi ja yleislääkäri siellä YTHS:llä, tänään käynti siellä mielisairaalassa ja huomenna vielä verikoe terveyskeskuksessa. Eli se tarkoittaa, että olen ollut tähän asti jo neljänä päivänä kotioven ulkopuolella ja huomenna luku on viisi. Ja minä olen niin loputtoman väsynyt, että tekisi mieli kaatua tähän paikkaan. Tekisi mieli melkein sanoa, että minussa onkin kaikki hyvin, kaikki on täydellisesti, valehtelin vain kivut, jotta saisin olla hetken rauhassa.

Joten kuten näette – oloni on mennyt huonompaan päin viime päivinä. Minulla on myös entistä syyllisempi olo ja kauhea paine tuntuu kohdistuvan minuun. Äiti on aina valmis kuskaamaan minua kesken päivänkin, minne vain minun tarvitsee mennä. Olen tarjoutunut kyllä menemään junalla sinne lähikaupunkiin, mutta äiti on aina aloittanut saarnansa, että ei ole hyvä, ihan hyvin hän voi tulla hakemaan minut.

Ja sitten minä en jaksa vastustaa, koska onhan hänellä pointti, koska olen niin väsynyt, enkä myöskään jaksa jankuttaa vastaan, etenkin kun hänen ehdotuksensa saisi minun elämäni helpommaksi. Sitten sillä on kuitenkin myös se negatiivinen vaikutus, että äiti on poissa töistä tullessaan hakemaan minua ja vaikka hänellä on liukuva työaika, eikä se sinänsä haittaa, niin minulle tulee kauhean paha olo, kun hän selittää töistään, miten hän ei ole ehtinyt olla siellä lainkaan, kun on pitänyt minua kuskata koko ajan ja miten hän ei ole nähnyt siellä ketään, eikä ollut paikalla, kun häntä on tarvittu siellä ja miten hänen pitää varmaan ottaa töitä kotiin ja tehdä niitä sitten illalla, kun hän normaalisti rentoutuu.

Minä tiesin, että näin kävisi. Minä tiesin, että pienikin heikkous minussa saattaa koko perheen taas sekaisin ja sitten äiti itkee ja isäni varmaan alkaa hakata minua taas, ja kaikki ovat onnettomia, koska minä en vain voi olla sellainen kuin kaikki muutkin, vaan aiheutan ongelmia – etenkin kun juuri on vasta veljeni asiat saatu hoitoon ja nyt pitäisi olla kaikki asiat vihdoin hetken aikaa hyvin, mutta sitten minä pilaan sen.

Poistin vaihteeksi pitkän pätkän tekstiä tästä välistä. Olen tehnyt niin paljon viime aikoina: kirjoittanut ensin jotain pitkää tekstiä jostain asiasta, mutta sitten ajautunut sellaiseen kohtaan, kun en ole oikein itsekään tiennyt, mihin olen pyrkimässä tai mikä pointtini on, ja sen jälkeen olen sitten poistanut sen. En tiedä miksi. Kadotan pointin ja vaikka ensin kirjoitan mahtipontisen innokkaasti jotain, niin sitten kun pysähdyn hetkeksi miettimään sitä, en olekaan enää lainkaan varma, että todella ajattelen niin. Se on hyvin hämmentävää ja saa minut ärtyneeksi.

Pitäisi mennä nukkumaan. Huomenna täytyy herätä taas aikaisin. Huomenna olen taas ihan puolikuollut. Mutta sen jälkeen ei pitäisi olla mitään, niin saa todennäköisesti hetken levätä. En pessyt hiuksiani tänään. Minun oli tarkoitus, mutta en jaksanut. Skippasin ruoan, koska minulla ei ollut nälkä ja olin liian väsynyt. En jaksa vastata edes pariin hassuun (ei sillä, että ne mitenkään hassuja tai huonoja olisivat) kommenttiin blogissani. Etenkin tämä on raskauttavaa, kun jaksan kirjoittaa siitä huolimatta massiivisia blogitekstejä.

Mutta minä olen niin väsynyt. Tämä on, miten minulle käy, kun joudun tekemään jotain monena päivänä peräkkäin. Tulen niin uupuneeksi, että olo tuntuu sietämättömältä, mutta siitä huolimatta pitäisi vain paahtaa menemään edelleen. Ja sitten kun se jatkuu ja jatkuu, tekee mieli vain lopettaa kaikki toiminta, oli se sitten miten tärkeää tahansa, ja pelkästään olla rauhassa ja levätä. Jos ne lääkäri-ihmisetkin haluavat minulle hyvää, niin jos sanon, että uuvun kauhean helposti, niin miksi he juoksuttavat minua melkein joka päivä jossain?

Haluan vain olla rauhassa ja levätä ja ehkä nukkuakin, kun silloin olo ei mene ainakaan pahemmaksi. Ja kahdeksan tunnin päästä pitäisi olla jo terveyskeskuksessa, jonne pitäisi polkea itse pyörällä. Tosi kiva, tässähän ehtiikin jo nukkua kaikki kertyneet univelat pois ja levätä kyllikseen vaikka koko elämän ajaksi.