Ei tullut eilen taaskaan kirjoitettua. Jotenkin kummaa. Toisaalta senhän ymmärtää: minä en tee mitään, ei ole mitään kerrottavaa. Ei sillä, enhän minä koskaan tee mitään ja olen saanut jauhettua vaikka miten paljon, mutta... En tiedä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen ollut taas kauhean kiukkuinen. Eilen oli ihan hyvä päivä, mutta torstaina tiuskin äidilleni koko illan ja tänään myös. Tänään olimme etsimässä minulle ylioppilasjuhlapukua. Kidutusta. Ja kun minulla oli alusta asti negatiivinen asenne, niin arvaatte varmaan, että todella rattoisaa. No, me löydettiin kuitenkin jonkin sortin asu. Ostettiin se ja sitten ajauduttiin äidin kanssa kiistaan siitä, mitä minä laitan sen kanssa. Se oli musta – tietysti, niin kuin minulle muuta saisi päälle – ja se ylettyi polveen. Äiti sanoi, että varmaan laitan mustat sukkahousut, vai mitä olin ajatellut. Minä olin ihan äimistynyt ja sanoi, että eihän kesäisen ylioppilasmekon kanssa laiteta sukkahousuja – ei ainakaan mustia sukkahousuja! Äiti nauroi minulle pilkallisesti ja kysyi, että meinasinko minä mennä muka sääret paljaana johonkin juhlaan, kylläpä olinkin naurettava. Minä en tietenkään tykännyt.

 

Äiti sanoi sitten, että selvä, en laita tuota mekkoa sitten ollenkaan, vaan soitetaan maanantaina sille ompelijalle, joka teki wanhojen pukuni ja kysytään, ehtisikö hän tehdä vielä minulle ylioppilasmekon. Että kiva. Ei minulla ole mitään hinkua antaa kaikkien nähdä jalkojani, mutta tuntuu jotenkin älyttömältä minusta, että kevätjuhlaan, ylioppilasjuhlaan, laittaisi mustat sukkahousut. Ja sitä paitsi, aina syksyisin ja keväisin, kun on lämmintä, niin jotkut tulevat kouluun sellaisessa ylilyhyessä hameessa ilman mitään sukkahousuja. Onhan minun mekkoni paljon asiallisempi kuin joku tuollainen, etenkin kun se on vielä kevätjuhlaan!

 

Mutta ihan sama se minulle on. En ole järin innostunut koko ylioppilasjuhlasta. Äiti hössöttää siitä koko ajan, mutta minulle on ihan sama, onko niitä ollenkaan vai ei. Ärsyttää vain niin hemmetisti. Enkä muutenkaan tykkää koko asiasta: koulu loppuu, lukio loppuu, ihmisiä ei näe enää ikinä. Sitäkö pitäisi juhlia?

 

Latasin vaihteeksi leffan netistä. Phantom of the Opera. Hieno leffa. Olen totaalisen ihastunut siihen sen Nightwishin cover-biisin takia ja nyt sitten päätin katsoa tuon leffan. Hieno. Koko aavejuttu oli minusta kauhean kiehtova. Ja tietysti innostuin siitä niin paljon, että opettelin sen urkubiisin pianollani. Tai siis niin, että valitsen ääneksi urut. Kuulostaa törkeän hienolta.

 

Ja siis siihen kummitukseenhan pystyi samaistumaan kauheasti – onhan toinen puoli minunkin kasvoistani kauhean kummallinen. Okei, siinä risteilee enää vain liuta arpia, mutta on se ihan tarpeeksi. Näytän niin epäsymmetriseltä. Näytän omasta mielestäni ihan eriltä toiselta sivulta kuin toiselta. Ja kun vielä muistaa, millainen se joskus oli... ”Those who have seen your face, draw back in fear.” Ihmiset näyttivät minut nähdessään järkyttyneiltä, mutta hetken kauhistuneen ilmeen jälkeen he sulkivat suunsa ja pyrkivät olemaan katsomatta minuun. Uskotte varmaan, että ei mikään kauhean kiva muisto.

 

Ei ole kuvia siitä ajasta, mutta pystytte ehkä kuvittelemaan: poski repaleinen ja vertavuotava ja turvonnut. Hymyily sattui, mutta kun yritin kaikesta huolimatta hymyillä, niin se onnistui vain kasvojen toisella puolella. Keskeltä kasvoja nenää pitkin ja suun keskeltä kulki raja, jonka toinen puoli hymyili hieman, mutta toinen puoli pysyi turvonneen liikkumattomana. Se päti suuhunkin: saatoin hymyillä vain toisella suupielellä. Ehkä pystytte edes hämärästi kuvittelemaan mielessänne miten kummalliselta ja kammottavalta minä näytin. Vasen puoli kasvoistani oli vain täysin liikkumaton, minä en pystynyt tekemään sillä puolen kasvoista mitään. Silmä ei ollut ihan ummessa turvotuksen takia, mutta melkein. En pystynyt syömään oikeastaan mitään, koska vasen suupieli oli täysin tunnoton.

 

Ja sitten kun meni kouluun, niin kaikki tuijottivat. Kun kuljin jossain, kuului kuiskuttelua. Jos satuin tulemaan kulman takaa jotakuta vastaan, niin tämä pelästyi ja kavahti taaksepäin. Minun piti käydä terveydenhoitajan luona jatkuvasti vaihdattamassa se side. Kaikki olivat yliholhoavia. Yhtäkkiä koko koulu tiesi minut tarkalleen. Okei, kyllähän täällä ihmiset tiesivät toisiaan muutenkin, mutta tuon jälkeen jokainen tiesi minut.

 

Nan oli minun kanssani samalla ala-asteella. Minä olin silloin neljännellä luokalla, hän oli kolmannella. Hän kertoi myöhemmin – itse asiassa nyt vähän aikaa sitten Qaron kuoltua – että hän ei ollut tiennyt minusta mitään aikaisemmin eikä hän ollut kiinnittänyt minuun kauheasti huomiota, mutta että hän muisti kauhean selvästi, kun tulin kouluun tuon Qaron pureman jälkeen side toisella puolen kasvoja.

 

Sitten ihmisille vasta hauskaa tulikin, kun tuli vihdoin aika ottaa se side pois ja mennä ilman sitä kouluun. Minä muistan sen hyvin selkeästi. Kun kävelin luokkaan aamulla, kuulin heti kiihtyneen kuiskauksen: ”Amia tuli ilman sidettä kouluun!” Kauhea supina, mutta minä olin kuin en olisi kuullutkaan. Kävelin vain paikalleni kuin ei mitään.

 

Tuon jälkeen en saanut osallistua pitkään aikaan liikuntaan enkä tehdä mitään, missä olisin voinut kolauttaa poskeni. Jes ei tykännyt siitä. Hän sanoi, että eihän se vuotanut enää edes verta ja tikitkin oli poistettu, miksi minun piti muka sitä varoa. Ja hänhän ei minun takiani jäisi pois kaikista kivoista raisuista leikeistä. He leikkisivät, minä voisin katsella sivusta, kun kerran olin niin raukkis, etten voinut osallistua. Ja kun muut leikkivät välitunneilla hippaa jäällä ja kaatelivat välillä toisiaan, minä istuin jään laidalla lumipenkassa ja katselin heidän leikkiään ja lämmitin välillä paljaalla kädellä poskeani, koska oli määrätty, että se ei saisi kylmettyä liikaa.

 

No joo, tuli varmaan selväksi jo vähemmälläkin: Amia osaa samaistua kummitukseen. Kuitenkin ärsyttää vähän taas se, että mies saa olla ruma, mies saa olla vaikka mitä, mutta silti häntä ihaillaan. Ja jos hän rakastuu johonkin naiseen, eikä saa vastarakkautta, niin hän luonnollisesti on traagisesti rakastunut tähän naiseen elämänsä loppuun asti, eikä rakkaus ikinä haalistu tai mitään. Ja sehän on kauhean liikuttavaa. Mutta jos joku nainen olisi traagisesti rakastunut johonkin lopullisesti, niin se olisi vain säälittävää. Ei ole mitään leffaa, jossa niin kävisi. Aina ne kaikki puolisonsa/rakastettunsa menettäneet raukat ovat miehiä. Tai jos he ovat naisia, niin sitten heitä rohkaistaan: hän ei olisi halunnut minun surevan loputtomiin, minä en saa olla kiinni hänessä, vaan minun pitää jatkaa elämääni. Yh.

 

Mutta hieno leffa. Tykkään muutenkin musikaaleista ja oopperastakin, niin tuo oli kauhean iskevä elokuva.

 

En tiedä taaskaan, mitä sanoa. Olo on kumma. Jotenkin yksinäinen. Olisipa koulua. Tuntuu pahalta.