Voi itku. Itkujen itku. On taas ihan loppuunpalamis-fiilis, kun olen koko viikonlopun (plus perjantain, jona en ollut osastolla) paahtanut tekemään. Nytkin kello on jo näin paljon, mutta vielä olisi vaikka mitä tehtävää. Ei jaksa, ei jaksa.

Olen siivonnut, siivonnut ja siivonnut. Olen viikon aikana järjestänyt kirjahyllyn uuteen uskoon, siirtänyt vanhoja vihkoja ja monisteita kaappiin, ja järjestellyt vanhoja koulukirjoja. Kaapista olen heittänyt pois kauheasti kaikkea. Olen tyhjentänyt koko kaapin vähän kerrallaan ja täyttänyt sitten uudestaan ihan uudenlaisella tavalla. Olen käynyt läpi kaikki vaatteeni ja jokaisen monisteen huoneessani. Olen asetellut monisteen mahdollisimman siisteihin kasoihin koon mukaan ja sen perusteella keksinyt niille sopivia säilytyspaikkoja. Olen tomuttanut ulkona peittoni, patjani ja tyynyni, sekä kaksi koristetyynyäni, kirjoituspöydän tuolin, nojatuolin ja kaikki pehmolelut joita minulla on. Ja maton myös.

En ole siivonnut huonettani näin perusteellisesti varmaan kuin viimeksi joskus yläasteella. Kaikkialla on kauheasti pölyä ja vanhaa tavaraa, jota en ole raaskinut heittää pois, ja tulen väsyneeksi ihan pienestäkin tavaran siirtelemisestä. Tänään minun piti käydä katsomassa, miten yhdet vanhat verhot sopisivat huoneeseeni (nykyisten epäsopivien hempeän pinkkien tilalle), ja kun vein ne verhot takaisin, tunsin, miten hiki alkoi helmeillä selässäni. Ja kun tekee tuntikaupalla putkeen jotain kauheaa siivoushommaa, joka on ihan oikeasti raskasta kenelle tahansa, ja kun pöly leijailee nenään ja kurkkuun, niin ei ole yhtään kivaa.

Olen saanut muutamia yskäkohtauksia viikonlopun aikana. Olen siivonnut niin paljon ja plarannut erityisesti vanhoja papereita, joten ilmeisesti hengitin niin paljon pölyä, että monta tuntia siivoamisen jälkeenkin yskin vielä kuin keuhkotautinen. Ja nenäni on vuotanut paljon pölystä, mikä on johtanut siihen, että nenänalustani on järkyttävän kipeä. Sitä kirvelee miltei koko ajan sanoinkuvaamattomasti.

Ja tänään oli rottahäkin siivouskin. Sain taas kauhean hermoromahduksen ja huusin. Huusin muutenkin tänään paljon, koska asiat vain käyvät minun hermoilleni, sillä vaikka teen ihan oikeasti kaikkeni ja vielä vähän päälle, mikään ei tunnu riittävän, eikä äiti tunnu antavan mitään armoa, vaan yrittää puristaa minusta irti yhä vain enemmän ja enemmän.

Olen myös nyt viikonlopun aikana kaivanut lopultakin esiin sen minun lintulautani, jota ei ole ollut ulkona moneen vuoteen, kun en ole jaksanut pitää siellä ruokaa. Asetin sen ja olen huolehtinut ruoasta. Ja olen leiponut niitä hienoja "Bruna bröd" -keksejä, joita annan Nanille joululahjaksi. Se oli tuskallista ja minulla melkein meni hermot niiden kanssa, mutta sain silti tarpeeksi monta tarpeeksi siedettävän näköistä, jotta lahja onnistui.

Sain huoneen siivottua täydellisesti loppuun tänään. Tai siis melkein. Lattialla ja tuolilla on vielä paljon kamaa, koska en ole laittanut kaikkea vielä paikoilleen, mutta jopa kirjoituspöytäni on siivottu ihan täysin. Äärettömän rankkaa, eikä hetkeäkään rauhaa, vaan äiti oli heti kyselemässä, että koska minä vien kaikki muut tavarat omaan huoneeseeni. Minulla on joitain tavaroita keittiössä ja aika paljon täällä tietokonehuoneessa. Äidin mielestä tämä tietokonehuone pitäisi saada myös jouluksi ihan siistiksi. Ja tämän huoneen siistimisessä olisi kauhea työ. Ei yhtä kauhea kuin omassa huoneessani, mutta ihan tarpeeksi kauhea kuitenkin.

Minun pitäisi ennen jouluaattoa tehdä myös Nanin joulukortti loppuun. Tänään paketoin sen hänen lahjansa melkein valmiiksi. Mutta kortti puuttuu vielä. Ja alustavasti sovittiin joskus viikko sitten Nanin kanssa, että nähtäisiin maanantaina tai tiistaina, joten se on ihan justiin. Ja minun pitäisi ehtiä tehdä vielä piparkakkutalo ennen jouluaattoa. Ja vieläköhän jotain? Pitäisi ylläpitää sitä ruokatilannetta siellä lintulaudallani. Ja huomenna ja ylihuomenna on vielä osastoa.

Niin joo, ja osastollakin on ollut raskasta. Oli viimeiset psykologiset kokeet tiistaina ja vuoden viimeinen fysioterapia keskiviikkona ja torstaina sitten oli kiva kahden tunnin testaus ammatinvalintapsykologilla. Enkä ole ollut kauhean sosiaalinen osastolla - tai muutenkaan - ja se hieman vaivaa minua. Torstaina ensimmäistä kertaa minuun iski kuitenkin myös pelko osaston joulutauosta. Tähän asti se on tuntunut kivalta, mutta nyt se alkaa kauhistuttaa.

Jalkojani särkee edelleen ihan kauheasti ja selviän öistä jotenkuten vain sitomalla pitkät sukat tiukasti nilkkojeni ympärille. Muutkin nivelet ovat oireilleet hieman. Eniten vaivaa on aiheuttanut vasen ranne, joka on yllättävän kipeä yllättävän tasaisesti ja pitkäkestoisesti. Nyt siinä on ideaaliside, koska toivon, että se lievittäisi kipua edes hieman.

Väsyttää NIIN kauheasti. Ja ärsyttää, kun äiti on lypsämässä minusta irti ihan kaiken. Minunhan pitäisi levätä, eikä paahtaa niska limassa kaikkea vapaa-aikaani. Osastollakaan ei ole paljon muuta tekemistä kuin nukkumista. Yleensä heti kun saavun osastolle, menen nukkumaan ja nukun kaiken ajan, joka vain on mahdollista. Olen niin väsynyt, eikä tunnu olevan mitään mahdollisuutta höllätä hetkeksikään.

Mitenhän tästä selviää... Hyväksi puoleksi voi kai laskea sen, että olen suunnilleen nollapainossa, eli olen saanut ne ärsyttäneet pari kiloa pois.