Vieläkin pyörii päässä eiliset tanssiharjoitukset ja ne kaikki askeleet, mitä piti opetella: Askel, viuh, askel, askel, viuh, askel, askel, vaihtoaskel... Itse asiassa herra Friikki oli oikein kunnostautunut. Olen melko varma, että hän oli harjoitellut kotona, sillä kaikki tanssit menivät paljon paremmin kuin viikko sitten. Siinä yhden tanssin yhdessä vaiheessa, kun herra Friikki teki kaiken melkein täydellisesti ja vieläpä täysin oikeassa tahdissa, niin minä olin suorastaan mykistynyt. Jos se tanssija olisi ollut kuka tahansa muu kuin hän (tai yksi toinen), olisin voinut rehellisesti sanoa, että olisi se pari voinut olla huonompikin.

Mutta eilisen normaalit hetket... Ainakin liikuntatunnilla oli pitkähkö normaali hetki. Ehkä 45 minuuttia normaaliutta. Ja ruokailussa tällä kertaa vain 5 minuuttia. Ja siinä se kaikki eilisen normaalius oli: 50 minuuttia. Eilen koko päivän päätä särki ja heti aamulla sain taas ahdistuskohtauksen koulun käytävällä enen biologian tuntia. Se meni sitten kyllä ohi, mutta päänsärky pysyi koko päivän. Illalla menin kävelylle, kuten Nan oli neuvonut. Hän sanoi, että se voisi auttaa minua nukahtamaan. En ollut mitenkään innostunut kävelystä, mutta halusin tehdä sen, jotta voisin sanoa Nanille, että tein sen. Hän yritti auttaa minua ja minä halusin kunnioittaa sitä.

Tänään on ollut pirteämpi olo. Aamulla oli normaaliutta aika paljon. Varmaan yhteensä 40 minuuttia. Sain laskettua taululle yhden fysiikan tehtävän ja sain siitä plussan. Se oli ensimmäinen plussa koko kakkosen aikana. Olin hyvin ylpeä itsestäni. Ja vielä ylpeämpi olin, kun osasin laskea tunnilla kaksi muutakin laskua. Ihan itse. Siksi fysiikan tunnilla olikin ehkä 10 minuuttia normaaliutta. Ja ruokatunnilla ehkä myös 10 minuuttia, sillä Nan tuli ruokailuun myöhässä ja luulin että hän oli poissa. Söin yksin, mutta se ei tuntunut pahalta. Sitten vielä kotimatkalla oli normaaliutta. Lunta tuiskusi koko päivän ja kun lähdin koulusta kotiin, lunta oli paikoitellen jopa puoleen sääreen. Minulla oli kesäkengät jalassa ja yritin polkea siinä lumihangessa, kun lunta tuiskusi silmiin. Ei mitenkään mukavaa, mutta olo tuntui normaalilta. Vartti normaaliutta lisää. Yhteensä normaaliutta tänään 1 tunti ja 15 minuuttia.

Nyt olo on harhainen. Katsoin taas Lostin ja siinä Hurley kuvitteli kuvittelevansa kaiken. Minun oli niin helppo samaistua häneen. Silloin pahimpana aikana en tiennyt koskaan, olinko hereillä vai näinkö vain jotain unta. Ajattelin silloin, että viiltelemällä saisin edes hetken sitä täyttä hereillä olemista. Kipuahan ei voi kuvitella. Siihen ei voi tottua. Kuolemakin olisi ollut minulle vain herätyskeino. Keino herätä pahasta unesta.

Juuri nyt minusta tuntuu ihan samalta. Olo on niin harhainen, että en tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Tuntuu yhtäkkiä, että olenkin kuvitellut kaiken. Että vain ne ajat, kun olen tässä houretilassa, tajuan, että kaikki onkin vain unta. Vähän niinkuin äskeisessä Lostin jaksossa. Tai vähän niin kuin Matrixissa.

Olo on ollut tänään myös hieman vainoharhainen. NN:llä oli se nitisevä nahkatakki ainakin tänään ja eilen. Ja vainoharhaisena ihmisenä tietysti mieleni alkoi kehitellä heti kaikenlaista. Voisiko joku minun tuttuni tunnistaa minut tämän blogin kirjoittajaksi, jos törmäisi sattumalta tähän tekstiin? Voisiko NN tunnistaa itsensä siitä, mitä minä kirjoitan? Mitä jos joku, jonka minä tunnen, onkin lukenut tätä blogia? Mitä jos joku on kertonut NN:lle, mitä minä hänestä ajattelen? Tai mitä jos hän on itse lukenut sen?

Ajatus tuntuu ahdistavalta. Juuri nyt minulla taitaa olla taas ahdistuskohtaus. Joku harhainen ahdistuskohtaus. Alan nähdä asioita, mitä ei oikeasti olekaan. Käyttäytyikö tuo ihminen tuossa noin jotenkin epätavallisesti? Katsoiko hän minua jotenkin eri tavalla kuin ennen? Mitä jos hän on lukenut blogiani? Mitä jos kaikki ihmiset ovat lukeneet blogiani? Mitä jos Nan on lukenut blogiani?

Nyt kun oloni on harhainen ja tuskaisen ahdistunut, tulee mieleen ne monet muut kerrat, kun olen ollut ahdistunut. Istuin sohvalla ennen ensimmäistä tanssituntia. Rukoilin mielessäni, ettei NN tulisi istumaan viereeni, koska hän olisi saanut oloni pahenemaan... Istuin englannin tunnilla NN:n takana. Pelkästään englannin tunnilla olen saanut ahdistuskohtauksen yhteensä ainakin neljä kertaa, yhden pahan toissapäivänä, kun minun piti tehdä parityö NN:n kanssa... Olen ahdistunut muuallakin, mutta tuntuu, että NN on yksi tekijä, joka ahdistaa minua.

En taaskaan tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Juuri nyt olen niin tuskaisen ahdistunut, että käteni tärisevät ja minun on vaikea hengittää. Tämä on vähän niin kuin lapsena silloin, kun sain unikauhukohtauksen. Kyllä kuulun niihin 3% ihmisistä, jotka kärsivät unikauhukohtauksista. Näin kauheaa painajaista, joka kerta samaa, mutta joskus eri muunnoksin. En ikinä muistanut sitä. Sitten yhtäkkiä vain tajusin, että seisoin keskellä olohuonetta ja että äitini piti minusta kiinni ja että huusin kurkku suorana. Ja vaikka heräsinkin, olo oli vielä ahdistunut. Sellainen, että jos äiti ei olisi pitänyt kiinni, olisin juossut ulos. Aivot vain käskyttivät \"Pois! Pois! Pois!\".

Nyt on samanlainen olo. Ei vain ole paikkaa minne juosta, koska tosin kuin unikauhukohtaus, tämä ei mene ohi. Aina kun olen näin tuskainen, ajattelen, että olen jo yli kaksi vuotta kärsinyt tästä samasta unikauhukohtauksesta. Silloin en muista, että olen välillä voinut paremmin, koska tällaisessa olotilassa se on harhaa. Mitä jos tämä onkin kaikki harhaa? Mitä jos minä oikeasti vain nukun koko ajan ja kaikki, mitä luulen todellisuudeksi, onkin vain pelkkää unta?

Mitä minä teen?