Päivän tulokset: äidinkielen tekstitaito<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Runon rakenteen erittely 5/6

Merkityksien vertailu 4/6

Retoristen keinojen erittely 6/6

 

= 15/18 x 3 = 45 pistettä

 

***

 

Joo. Sain tänään vihdoin ja viimein tietää nuo kauan pelätyt tekstitaitokokeen pisteet. Olin tiputtaa silmät päästäni! Noin paljon pisteitä!!! Mitäs minä arvoinkaan silloin kokeen jälkeen... Ensimmäinen veikkaus oli 4, 5, 5 ja viimeinen 1, 1, 5. Ensimmäinen osui aika lähelle. Mutta joo, voihan tosin olla, että ne pisteet vielä laskee YTL:ssä, mutta huojentavaa kuitenkin, että se edes lähti tuollaisena.

 

Esseestähän voi saada vielä maksimissaan 60 pistettä, ja viime vuonna L:n sai 90 pisteellä. Ettäh... Minulla on siis mahdollisuudet L:ään vielä äidinkielessäkin. Tämä on aika mieletöntä. Englannista en usko L:ää saavani, mutta äidinkielestä se voisi olla nyt melko realistinen. Jos rajat olisivat samat kuin viime vuonna, niin minun pitäisi saada esseestä vain 45 pistettä ja siinä se olisi. Joo, paha sanoa, mitä siitä saa, kun ei ole vielä edes kirjoittanut sitä, mutta olen ollut aika hyvä esseissä. Sain tänään takaisin myös sen preliminääriesseen, joka me kirjoitettiin tentissä. 60/60. Täydet pisteet. Oikeasti! Ei ollut edes kirjoitusvirheitä, lukuun ottamatta yhtä puuttunutta pilkkua. Että ihan hyvältä vaikuttaisi.

 

Tänään ei ollut koulussa niin kivaa. Okei, tänään oli hieman tylsempiä ihmisiä, vaikka herrat PK ja M(P) säätivätkin vähän jotain, mutta kuitenkin. Ja meidän biologiantentti oli suullinen. Jokaiselle tuli yksi kysymys ja minulle tuli tietysti se ainoa, josta en tiennyt oikeastaan yhtään mitään. Transfer-RNA juttuja ja joku taulukko, mitä piti osata lukea ja päätellä sen avulla tiettyjen aineiden emäskolmikko. Tosi kiva, kun en tajunnut sitä taulukkoa. Ja muutenkin juuri proteiinisynteesi on se asia, josta en ole oikein koskaan tajunnut paljon mitään.

 

Ja tuon jälkeen, kun tuo tentti loppui, menin istuskelemaan käytävälle äidinkielenluokan viereen ja kuuntelin, miten sen opettajan ääni kuului oven läpi. Hän selitti keskiajan kirjallisuudesta ja Dantesta. Oli ihan mielenkiintoista. Sitten kun se tunti loppui syöksyin sisään, mutta kun se oli tietysti se tuntien vaihdos, kun ei ollut välituntia lainkaan, niin seuraava luokka tuli sisään. Kiva. Ja kenen luokka? Arvoisa luokka 1B, jolla sattuu olemaan erään mustatukkaisen ja ruskeasilmäisen tyypin pikkuveli. Jee. Mietin vieläkin, että tietääkö hän. En tiedä. Vilkaisin häntä huomaamattomasti ja pikaisesti (kun kerran satuin seisomaan opettajan vieressä niin, että katsoessani häneen minun tarvitsi vain hieman liikauttaa silmiäni ja näin Mitchin) nähdäkseni, oliko hänessä nähtävissä mitään, mistä olisi voinut päätellä jotain, mutta en nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mitch vain keskittyi kavereihinsa.

 

Ja Nan oli tietysti ylionnellinen minun puolestani, kun näin hänet ja kerroin, että olin saanut tarpeeksi hyvät pisteet siitä tekstitaito-osuudesta. Hän sanoi vain, että minähän asetan hänelle oikein kunnolliset paineet ensi vuodelle: hänellä on pääasiassa ysejä ja kymppejä ja vain muutama kasi, kun taas minulla on vähän sitä sun tätä. Ei suunnilleen lainkaan kymppejä, vain muutama. Nan tietysti sitten haluaa pärjätä myös hyvin ensi vuonna. Hän sanoi kuitenkin pelkäävänsä, että jännittää niin paljon, että pilaa kirjoituksensa sillä. Minä tietysti yritän selittää hänelle kaikkea, että mitä kirjoituksissa on ja millaista siellä on ja vakuuttaa hänet siitä, että ei sitä kannata turhaan jännittää: äidinkielenkirjoituksissakin minusta tuntui vain siltä, että olisi vain jossain isossa olohuoneessa huvikseen tekemässä jotain sellaista ja muut sattuisivat olemaan siellä myös ja kaikki keskittyisivät vain omiin tekemisiinsä ja söisivät välillä jotain siinä. Siltä se tuntui. Minusta kirjoituksissa on ihan kivaa. Siellä tulee jotenkin hyvä fiilis aina. Vaikka lämpimämpi voisi olla, niin se sali on sellainen kiva, että siellä on korkealla ikkunoita ja jos on (kuten tähän mennessä on aina ollut) aurinkoinen sää, niin siellä salissa näyttää melko kotoisalta. Ei varmaan mitenkään paha asia.

 

Mitä minä nyt tässä silmäilen tätä esseetäni, niin on siinä näköjään toinenkin virhe, jota en kyllä ihan tajua. Ja yksi kolmaskin, mutta se on makuasia, eikä virhevirhe, mutta noin opettajan ehdottamalla tavalla se kuitenkin on paljon parempi. Mutta mitä vikaa on tässä lauseessa: "Elämä on sinänsä hyvin hankala aihe, vaikka se useimmiten tuntuukin tapahtuvan lähes itsestään"? Eikö elämä muka tapahdu? No joo, voisihan siinä jotain muutakin sanaa käyttää, mutta mutta... No joo... Aihe tapahtuu itsestään? Eläminen tapahtuu pikemminkin... No joo... En kauheasti tykännyt itse tuosta esseestä. Oli se aluksi ihan kiva, mutta monen tunnin pyörittelyn ja läpilukemisen jälkeen se alkoi tuntua vain niin sanoinkuvaamattoman puuduttavalta. Loppuvaiheessa jotkut tietyt kohdat alkoivat ärsyttää aina läpilukiessa niin, että alkoi tuntua, että tämä koko esseehän on pelkkää soopaa.

 

Joo, varmaan tuo on jokin piirre minussa: mitä enemmän pyörittelen asioita mielessäni, sitä negatiivisempaan tulokseen yleensä päädyn. Mutta kokeilkaa itse lukea joku oma kirjoituksenne parikymmentä kertaa läpi kuuden tunnin sisällä, niin kyllä siinä alkaa väkisinkin ottaa hermoon. Minulla ne ovat yleensä joitain esimerkkejä erityisesti. Ne tarvitsee vain lukea läpi, niin tuntee suunnatonta häpeää siitä, että on ikinä edes keksinyt ne.

 

Olen huono esimerkeissä. Ainakin sellaisissa oikeissaoikeissa, joita voi tunkea aineisiin. Keksin vertauskuvia ja vertaan tilanteita joihinkin kirjoihin tai leffoihin, mutta esimerkit on vähän heikoilla. No joo, ainakin kun tällä kertaa vielä keksin, että hei, sehän onkin hyvä keino käyttää hyväksi niitä tunteita, joita tunnen NN:ää kohtaan! Mikä jymyidea. Selitin, miten joskus ilmiselviltä sattuma-ihmisiltä (esseessä käyttämäni nimitys ihmisille, jotka eivät usko, että jokainen elämä ja tapahtuma olisi etukäteen suunniteltu (esim. Jumalan tai kohtalon toimesta)) vaikuttavatkin haluavat joskus yhtäkkiä uskoa tarkoitukseen myös, "esimerkiksi rakastuessaan". Jauhoin siitä siiten vähän, että miten nämä sattuma-ihmiset (joihin mainitsin itsekin kuuluvani) saattaisivat ehkä mahdollisesti  ajatella kyseisessä tilanteessa.

 

Jauhoinpa taas paljon siitä esseestäni. Minusta on hauska tosin tehdä sitä, kun sitten voi miettiä, että mikä toimii ja mikä ei. Sitten voi parantaa. Eikä vain kirjoituksia varten, vaan minä haluan vain osata. Minusta se on jostain kumman syystä kivaa. Köh, kukaan ei varmaan ole huomannutkaan, että se pätee myös muualla kuin omien kirjoitusten analysoinnissa. Mietin asioita ehkä vähän liikaa. Ja vielä lääkärit ihmettelevät, miksi minulla on migreeniä.

 

Ulkona paistaa taas aurinko ja on nätti sää. Tänään pitäisi laskea analyyttistä geometriaa. Se on yksi heikoimmista osa-alueistani. Heti vektorien ja juuri- ja logaritmifunktioiden jälkeen. Ne on murhaa. Ja ikävä kyllä juuri noita tunnutaan kyselevän kirjoituksissa kauheasti. Mutta jos menisi ulos lukemaan hetkeksi Good Omensia. Saisi vähän D-vitamiinia ja aknekin tykkää, kun se saa vähän aurinkoa. Tai siis niin, että se tykkää sillein, että se ei näytä niin karmealta. Ei sillä, ei se muutenkaan kauheankauhean karmealta näytä nykyisin. Mutta tarpeeksi kamalalta. Tämä on vain jotenkin älytön kierre: sen puhkeaminen syksyllä tai alkutalvella johtuu kaiketi siitä, että olen kesällä ollut paljon auringossa. Ja sitten yhtäkkiä onkin melkein kaamos, eikä aurinkoa näy ollenkaan, eikä iho tykkää. Sitten menee heti seuraavana keväänä aikaisin ulos, että saisi sen pois naamaltaan ja sitten saa entistä enemmän aurinkoa ja syksyllä se on sitten taas entistä pahempi? No joo, tänä vuonna se ei ollut lainkaan niin paha kuin viime vuonna, mutta ihan tarpeeksi paha. Enkä tykkää niin yhtään.

 

Joo, se juo paljon vettä ja syö terveellisesti ja meinaa mennä pihallekin, että se olisi maanantaina mahdollisimman vähän kamalan näköinen, kun se näkee NN:n ensimmäistä kertaa sen ulospyytämisen jälkeen. Ja se katsoo ulos ikkunasta ja miettii, mitä NN tekee juuri nyt. Ajattelee, että vaikka se saisi L:n kaikista aineista (ja matikastakin C:n), niin ei se olisi kauhean hienoa. Mitä väliä sillä muka olisi? Pelkkiä kirjaimia, jotka todistaisivat, että ei hän kauhean tyhmä ole. Kyllä se tietää jo, ettei se ole ihan tyhmä – tässä asiassa siis ainakaan. Kyllä se oppii, jos se pänttää, se ei vain kouluaikana viitsi. Törkeän vähällä yrittämisellä saa lukion päättökokeissa hyviä arvosanoja, mutta vaikka miten paljon yrittäisi ja raataisi ja yrittäisi uudestaan loputtomiin, niin se, mitä kaikki muut osaavat – onnellisuus ja sosiaalisuus ja eläminen – ei silti lähde sujumaan.

 

Löytää jonkun, jonkun yhtä vapaan, jonka kanssa olla vapaa yhdessä. Ei se ketään ikinä löydä. Hitot kirjaimista. Sehän on yksin.