ENGLANNIN YO-KUUNTELUT HUOMENNA!!!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

28 PÄIVÄÄ ÄIDINKIELEN ESSEEKOKEESEEN!

30 PÄIVÄÄ MATIKAN YO-KIRJOITUKSIIN!

32 PÄIVÄÄ ENGLANNIN KIRJALLISEEN YO-KOKEESEEN!

35 PÄIVÄÄ KEMIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

44 PÄIVÄÄ BIOLOGIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

 

***

 

Olen vihdoin saanut penkkariasuni valmiiksi. En tehnytkään paitaa itse, sillä onnistuin löytämään kaapistani viisi vuotta sitten ostetun paidan, jota en ole käyttänyt kertaakaan ja joka sopii siihen asuun täydellisesti (ostin sen periaatteessa vain ja ainoastaan siksi, että se oli hienoa kangasta ja hyperalennuksessa ja maksoi yhden euron). Sitä piti vähän kiristää sieltä täältä ja pidän sen alla mustaa T-paitaa, mutta se näyttää silti hyvältä. Ja huomenna saan sitten sen viitan, niin pystyn kokeilemaan koko kostyymiä. Ilman peruukkia tosin, kun sen saan kerran vasta keskiviikkona, mutta kuitenkin.

 

Olen ollut taas vaihteeksi poikkeuksellisen paljon blogini kimpussa. Olen laskenut, miten pitkä se on Word-sivuina: 692 sivua. Huh. No, siinä kun tekstiä kopioi Wordiin, tuli vähän silmäiltyä niitä tekstejäkin. Tuli kauheasti muistoja. Sitten aloin lukea vanhoja blogikirjoituksiani. Ensin viime keväältä ja sitten syksystä eteenpäin. Niin joo, ja yhdessä välissä päätin taas kokeilla säätämistä noiden html-koodien kanssa ja onnistuin vaihtamaan kommenttilaatikon värin. Tykkään siitä ainakin enemmän kuin siitä keltaisesta.

 

Joo, mutta 692 sivua tekstiä. Se on paljon ja se kaikki kertoo minusta jotain. Jotenkin se on kummaa, kun lukee vanhoja kirjoituksia, niin sitä pystyy ajattelemaan vähän enemmän objektiivisesti. Välillä minä oikein unohdan, että minä olen kirjoittanut sen ja se on minulle melkein kuin jokin kirjan tarina, joka etenee. Jotenkin tämä näiden kirjoitusten henkilö vaikuttaa minusta välillä aika huvittavalta. Ei varmaan pitäisi analysoida itseään, mutta niitä kirjoituksia lukiessa se tuntuu jotenkin niin oudolta ajatella, että minä olisin muka se henkilö. Se on hyvin outoa.

 

Kun on jokin synkeä kirjoitus, tulee melkein sellainen surullinen olo, että miksi sen Amian pitää ajatella noin synkästi. Tai jos on joku kirjoitus, missä ”tämä Amia-henkilö selittää pojasta, josta käyttää nimitystä NN”, tulee pakostakin sellainen hymyilevä olo, kun kerran niin selkeästi tämä Amia-tyyppi on korviaan myöten rakastunut tähän tyyppiin, mutta yrittää niin kauheasti olla olematta. Hän on aika outo muutenkin. Joo.

 

”Ja minä en edes voi sille mitään, että pidän hänestä. Joo naurakaa vain, Amia tykkää jostain pojasta, tosi hauskaa.”

 

Katsokaa nyt! Amia tekee vähän joka välissä noin. Ensin hän sanoo jotain, mikä on vain inhimillistä, mutta sitten hänen pitää aina sanoa jotain tuollaista siihen perään. Vääntää vitsiksi jotain tai sitten vähätellä tai mollata asiaa muulla lailla.

 

Jos minä pidän hänestä, niin sitten se on vain taas yksi pettymys. Siitä tulisi vain taas kerran se, että minun sydämeni särjetään. Koska hän ei ikinä voisi pitää minusta. Minä hoen sitä itselleni aina, koska se on fakta, mutta silti se typerä naiivi osa minusta, joka pitää hänestä, ei suostu kokonaan uskomaan sitä.”

 

Kuinka moni muu epäilee, että Amia ei itsekään usko tuota ”se on fakta” –lausahdusta? Melkein vaikuttaa siltä, että Amia olisikin optimisti, mutta tekisi kaikkensa ollakseen pessimisti. Kumma tyyppi. Ja mikäköhän on tämä ”typerä naiivi osa minusta” on? Ihmisen pystyykin nykyään jakamaan osiin, joista osa ajattelee eri tavalla kuin toinen? Ilmeisesti jotain merkitystä tällä ”osalla” kuitenkin on, koska Amian täytyy todistella ahkerasti, että se osa on tyhmä.

 

”Sitä toivoo aina, että tulisi jokin syy, miksi säilyä hengissä. Että tulisi jotain, josta voisi edes yrittää pitää kiinni.”

 

”Silti minä huomaan, että usein, kun tunnen oloni yksinäiseksi, ajattelen häntä. Se saa minun oloni vähemmän yksinäiseksi ja jotenkin paremmaksi. Ja minä vihaan sitä.”

 

Miten minusta tuntuu välillä, että Amia yrittää niin kovasti todistaa muille (ja itselleen?) olevansa jotain muuta kuin on, että puhuu ristiin. Ensiksi (tai tarkalleen toiseksi, koska ensimmäinen lainaus on uudempi) hän sanoo, että toivoisi, että jostain voisi edes yrittää pitää kiinni, mutta sitten kun hän kertoo NN:stä, joka on kuin sellainen, hän sanookin vihaavansa sitä. Muutenkin jälkimmäinen väite on jotenkin epäjärkevä: olo tulee paremmaksi ja Amia sanoo vihaavansa sitä? Periaatteessa näyttää siltä, että Amia todella pitää NN:stä, mutta ei jostain syystä vain voi myöntää sitä ääneen. Tai jos hän myöntääkin, hänen täytyy jotenkin vähätellä sitä heti perään tai vitsailla siitä tai sanoa jotain, että ”ei siitä kuitenkaan tule mitään”.

 

”Olen yrittänyt koko kesän sanoa itselleni, että ei NN:llä ole väliä, hänhän on vain joku poika, eikä edes minun kaverini. Nyt on viimeinen vuosi, joten viimeiset hetket, kun näen hänet, mutta mitä sitten? Eihän hän ole mitään muuta kuin yksi luokkatovereistani. Mitä väliä, vaikka en näkisi häntä tämän vuoden jälkeen enää koskaan elämäni aikana?

 

Minä olen hokenut itselleni noita asioita, olen yrittänyt puhua häneltä merkitystä pois, koska tiedän, että hänen menettämisensä sattuisi. Tai sitten vieläkin pahempaa, hänellä saattaa olla nyt tyttöystävä. Mitä jos hän on tavannut kesällä jonkun tytön ja rakastunut häneen ihan totaalisesti, ja he ovat ehkä kihloissakin, jne. Minä en voi vain kaivata häntä, jos on mahdollisuus, että minä en merkitse hänelle yhtään mitään, en tipan tippaa. Että hänellä on joku toinen, jota hän kaipaa ja rakastaa, että hän ei ole suonut minulle koko kesänä yhtään ainutta pienintäkään ajatusta.”

 

Tuo on jo vähän hankalampaa tulkita. Periaatteessa Amia antaa jonkinmoisen selityksen asialle, mutta jotenkin tuosta jää jotain auki. Amia pelkää, että ei saakaan vastarakkautta? Amia ajattelee, että jostakusta pitäminen saa hänet heikoksi ja haavoittuvaksi? ”Olen yrittänyt puhua häneltä merkitystä pois” mikä periaatteessa sanoo, että NN:llä on (paljon) merkitystä. Sen sijaan, että Amia todella yrittäisi, hän luovuttaakin jo ennen kuin mikään on ehtinyt alkaakaan ja yrittää turvata selustaansa tekemällä tärkeistä asioista ei-tärkeitä. Miksi? Amia on jossain vaiheessa selittänyt, että hän on itsepäinen ja raivaa oman tiensä. Miksei tämän suhteen sitten? Mitä niin vaikeaa tässä sitten muka on, että Amia ei viitsi yrittää tipan vertaa, vaikka on ilmiselvää, että asia on hänelle tärkeä?

 

”Eli jos etsitte uusia tuskan tasoja, niin kokeilkaa rakastumista (en tarkoita, että olisin rakastunut NN:ään, boikotoin tuota viheliäistä r-sanaa)”

 

Jaa-a... ”En tarkoita, että olisin rakastunut NN:ään.” Amia hoki yhdessä vaiheessa tuota myös vähän enemmän kuin olisi ollut tarpeellista. Se alkoi jo keväällä ja jatkui syksyllä heti kun NN oli palannut kuvioihin. Mitä päättelemme tästä? No, minä veikkaisin, että Amia pelkäsi, että ihmiset todella ajattelisivat, että hän on rakastunut. Mutta miksei hän hokenut sitä sitten alusta asti? Aikaisemmin Amia pystyi kyllä käyttämään rakastaa –sanaa ilman kauheita selittelemisiä, niin miten yhtäkkiä sitten jokaisen sellaisen sanan jälkeen piti sanoa, että hän ei ole rakastunut? Minä veikkaan, että Amia alkoi tuntea NN:ää kohtaan jotain suurempaa tuolloin. Hän on myöhemmin sanonut, että ei ole koskaan tuntenut mitään niin suurta ketään kohtaan. Ja kuin taikaiskusta alkoi myös r-sanojen katoaminen? Ehkä Amia tajusi vasta silloin, että se tarkoittikin jotain todella suurta ja että sitä sanaa ei tulisi käyttää siksi kevyesti tai ehkä nuo vakuuttelut olivatkin hänelle itselleen?

 

”Joo, säälittävää, melkein niin kuin Amialla olisi sydänsuruja. Hah. Nyt voitte kaikki sitten ihan rauhassa sanoa, että tiesitte jo alusta asti, siitä asti kun ensimmäisen kerran puhuin NN:stä, että näin tässä tulee käymään.”

 

Taas. Aivan niin kuin ensimmäisessäkin lainauksessa. Amia myöntää, että hän on surullinen ja että sydämeen sattuu, ja mollaa sitten taas itseään ja tätä tunnetta. Mikä häntäkin vaivaa? Ehkä Amia tekee noin, koska ei nimenomaan halua, että ihmiset sanoisivat noin. Ei tunnu siltä, että hän välttämättä uskoisi, että kaikki sanoisivat noin, mutta hän kärjistää sen noin. Miksi? Jälleen kerran perimmäiseksi kysymykseksi tuntuu nousevan: mitä Amialla oikein on tunteita vastaan? Amia selkeästi tuntee kiintymystä ja surua ja pettymystä, mutta niin tuntevat kaikki normaalit ihmiset. Miksi Amia vähättelee koko ajan näitä tunteitaan?

 

”Tiedetään, tiedetään, olen säälittävä.”

 

Ensimmäinen positiivinen ajatus NN:stä suunnilleen viikkoon ja sitä seuraa heti tuollainen vähättely? Sanamuoto on mielenkiintoinen. ”Tiedetään, tiedetään”. Aivan kuin Amia pelkäisi koko ajan, että joku tulee sanomaan hänelle noin. Mutta hän ei halua kuulla sitä, niin siksi hän sanoo sen itse? Hmm... Tai ehkä Amia ei itsekään usko tuohon, mutta sanoo sen siksi, että kukaan muu ei sanoisi sitä, jotta hänen ei tarvitsisikaan ajatella niin? Mutta idea on se, että Amia tuntuu kauheasti odottavan ja pelkäävän, että joku tulee sanomaan häntä säälittäväksi tai typeräksi sen takia, että hän pitää NN:stä. Itsevarma ja erilainen Amia, joka on sanonut, että ei välitä muiden mielipiteistä, pelkää kauheasti jotain tuollaista?

 

”Minä en vain ole oikein kosketuksissa tunteideni kanssa IRL. Minä en näytä surulliselta IRL enkä osoita välittämistä, enkä suutu. Minä periaatteessa vain hymyilen. Korvaan kaikki ilmeet hymyilemällä. Sitten, jos on olemassa joku henkilö, johon nämä tunteet projisoituvat, en osaa suhtautua mitenkään, vaan pakenen tilanteesta.”

 

Bingo? Amia ei ole kauhean läheinen kenenkään kanssa, vaan pitää yllään jonkinmoista kuorta, joten kun tulee jokin asia, joka ei sovi lainkaan naamioitunakaan siihen kuoreen, Amia ei tiedä, mitä pitäisi tehdä? Ja kun Amia ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, hän pakenee? Aika lapsellista. Ensin ruikuttaa ja valittaa, mutta jokainen asia, joka on vähänkin uusi, torjutaan ja kielletään?

 

”Eikä minulla ole pakkomiellettä kenestäkään, tietäkääkin. Krhm. Pitäisi varmaan taas rajoittaa hänestä puhumista, kun jos pääsen vauhtiin, voin jauhaa hänestä vaikka miten kauan.”

 

Taas. Heti kun Amia alkaa puhua NN:stä ilman joitain vähätteleviä välikommentteja, tarvitaan tuollainen heitto tuohon loppuun. Pakkomiellettä? Amia pelkää, että hänellä on pakkomielle NN:stä? Hän ajattelee, että jos hän puhuu NN:stä liian positiivisesti ja kauan, se tarkoittaa heti, että hänellä on pakkomielle?

 

”Amia on itkupilli, Amiaa ei pyydetty mukaan leikkimään hiekkalaatikolle, niin nyt Amia on sitten heti viilt-viilt-angst. Kyllä on tyhmää.”

 

Näköjään kyseessä ei ole myöskään pelkästään Amian suhtautuminen NN:ään, vaan myös muihin ihmisiin. Kun joku satuttaa Amiaa, niin Amia ryhtyy heti mollaamaan itseään. Sanoo, että on tyhmää, että hän tuntee olonsa loukatuksi. Tämä tukisi mahdollisuutta, että Amia alitajuntaisesti ajattelisi ainakin, että tunteet ovat jotenkin pahasta. Tunteet ovat jotain tyhmää.

 

”Käytökseeni vaikuttanut asia nro. 3: Oivallukset ja asioiden myöntäminen itselleen. Kuten se, että sanoin, että minun mielestäni angstini ei ole vain minun omaa vikaani, tai se, kun myönsin pitäväni NN:stä. Ja ehkä eniten se, kun tajusin, että... En minä vieläkään voi sanoa sitä ääneen. Protestoin sitä hitsin r-sanaa vieläkin, kaikesta huolimatta.”

 

Amia siis itsekin pitää pelkkää asioiden myöntämistä sellaisena asiana, että se on todennäköisesti vaikuttanut hänen oloonsa positiivisesti. Mutta miten subjektiivinen tuo huomio on? Ja taas esille tulee ”r-sana”, jota Amia ei sanojensa mukaan voi sanoa ääneen. Miksei Amia voi sanoa sitä ääneen? Hän pystyi sanomaan sen ennen, mutta sitten tuli vaihe, kun hän ei enää pystynytkään. Mitä Amia siinä sanassa pelkää niin paljon, ettei käytä sitä enää edes missään muissa yhteyksissä?

 

”Minä haluan olla satavarma, että tästä ihmisestä minä välitän niin paljon, että olen valmis hyväksymään sen, että hän ei välttämättä pitäisikään, mutta haluan hänen silti tietävän minun tunteistani.”

 

Taas Amia nostaa esille torjutuksi tulemisen. Selkeästi se näyttää olevan keskeinen vaikutin hänen suhtautumisessaan NN:ään. Tai ehkä Amia vain itse luulee sen olevan, mutta taustalla onkin jotain muuta? Miksi Amian pitää olla niin täydellisen varma, että omat tunteet ovat suunnattomat, ennen kuin hän voi vähääkään viitata siitä tälle kohteelle? Muutenkin tuo, mistä Amia haluaa olla satavarma, on jotenkin kummallinen asia. Jos jostakusta pitää paljon, niin voi olla vain vaikeampi hyväksyä sitä, että toisella ei olekaan tunteita takaisin kuin jos pitäisi tästä vähemmän. Onko tämä taas Amian keino luoda selityksiä sille, miksi hän ei tunne olevansa kykenevä tekemään aloitetta?

 

”Ja entäs NN sitten? Kaikki on vain tyhmää, rakastuminen on tyhmää ja hyödytöntä, sillä tiedän, että hän ei ikinä voisi rakastaa minua niin paljon kuin minä rakastan häntä. Jos hän välittäisi yhtä paljon, jotain olisi tapahtunut jo ajat sitten! Tätä tyhmää leikkiä ei olisi jatkunut näin kauan. Enkä minä ikimaailmassa olisi onnellinen hänen kanssaan, kun tietäisin, että hän ei välitä minusta niin paljon kuin minä hänestä. Minä en voisi elää niin. Minä vain uskottelen itselleni, että ehkä hän välittääkin, ehkä hän sittenkin rakastaa. Mutta se on vain tyhmyyttä. Minun tyhmyyttäni.”

 

Aika hysteerisen oloinen kirjoitus, mutta jos se on todella sellainen ollut, se saattaa olla kuitenkin myös totuudenmukaisempi kuin monet muut, jotka on kirjoitettu tasaisen mielialan vallitessa ja harkiten. Sitä tukee myös seikka, että Amia käyttää myös rakastaa –verbiä ”r-sana” –ilmauksen sijaan ja kuvaa omia tunteitaan NN:ää kohtaan sen avulla. Mutta hysteria on aina kuitenkin hysteriaa, eikä sellaisessa mielentilassa sanottuja asioita kannata välttämättä pitää mitenkään kauhean luotettavina. Esille tulee kuitenkin muutama huomionarvoinen seikka. Amia ei sano, että NN ei rakastaisi häntä lainkaan, vaan että NN ei rakastaisi häntä yhtä paljon. Hän myös tuo esille ajatuksen, että jotain olisi pitänyt jo tapahtua, jos molemminpuolisia tunteita olisi. Näiden lisäksi Amia vertaa ”NN-tilannetta” leikkiin.

 

”Kun olen onnellinen ja pirteä, minulla on tarve hakeutua NN:n lähelle. Hän on sellainen, jolle minua kiinnostaisi puhua. Sellainen, jonka kanssa höpöttää ikuisuus ja kävellä ympäriinsä ja pelata korttia ja katsoa elokuvia ja tehdä läksyjä ja oppia tietämään hänestä kaikki.”

 

Tuo on mielenkiintoista Amian ajatuksissa NN:ää kohtaan. Amia haluaisi tehdä NN:n kanssa kaikkea, mikä sopii hänen ylläpitämäänsä kuvaan. Siihen onnelliseen ja ongelmattomaan suojakuorikuvaan, jota Amia puheidensa mukaan käyttää ollessaan ihmisten kanssa suorassa vuorovaikutuksessa. Sen sijaan Amia mainitsee, että Mitch tuntuu enemmän sellaiselta turvalliselta, jonka kanssa vain olla. Todennäköisintä olisi, että Amia tuntee näin, koska Mitch on etäisempi eikä Amia tiedä hänestä niin paljon. Koskaan ei ole tullut tarkkaan selville sitä, millaiset Amian ja NN:n välit ovat virallisesti. Toisaalta se olisi vaikeaakin, koska saamme kaiken tiedon vain Amian näkökulmasta emmekä tiedä NN:n ajatuksista mitään. Amia puhuu pääasiassa vain katseista ja pienistä hipaisuista ja omista tuntemuksistaan, mutta ei erittele kovin paljon sitä, millainen hänen virallinen suhteensa on NN:ään verrattuna esimerkiksi muihin luokan poikiin. Saattaa kuitenkin olla, että Amian mainitsemat keskustelut NN:n kanssa aikaisemmin ovat vaikuttaneet siihen, että Amiasta tuntuu osittain NN:kin suhteen, että hän ei voi itse laskea sitä suojakilpeään.

 

”Joo, tämä seuraa aina kun Amia pitää jostain oikein paljon. Kuvittelen, että merkitsen jotain tälle toisellekin. Että minullakin on väliä hänelle. Mutta ei minulla ole.”

 

Huomattavaa  on myös Amian kertomissävyn muuttuminen sitä mukaa, kun hänen tunteensa NN:ää kohtaan kehittyivät. Blogin alkuaikoina Amia kuvasi, että NN:n avoin kiinnostus tuntui jotenkin hermostuttavalta. Myöhemmin Amia alkaa viitata asiaan vain epävarmemmin. Myös mitä pitemmälle mennään, sitä enemmän esiintyy vastaavanlaisia kommentteja, joissa Amia julistaa varman oloisesti, että hänellä ei ole NN:lle mitään merkitystä.

 

Amia myös tuntuu tuntevan tarvetta perustella kauheasti tarkoilla faktoilla, jos hän viittaa yhtään siihen suuntaankaan, että NN olisi kiinnostunut hänestä. Aluksi se oli ”avoin kiinnostus minua kohtaan”, mutta sitten se vähitellen muuttui ”hän saattaisi ehkä mahdollisesti pitää minusta edes vähän” –muotoon, johon kuuluu osana monen kappaleen perustelu, miksi jokin asia viittaa Amian mielestä siihen. Amia tarvitsee kasan todisteita, vaikka selittää pelkästään, miksi hänestä tuntuu, että jokin asia saattaisi olla jotenkin?

 

”Ja kuka sanoo, ettei minusta ja NN:stä voisi tulla mitään? Kaikki asiat ja tekijät tuntuu enemmän tai vähemmän yhtäkkiä siltä, että se voisi olla hyvinkin mahdollista. Nämä tämän vuoden pariutumiset on tapahtuneet molemmat viimeisen kuukauden sisällä. Nyt on joku vaihe meneillään, selkeästi. Ja kun NN on ollut kanssa taipuvainen rikkomaan sitä suojaympyrääni viimeaikoina taas entistä enemmän, niin... Jaa miten niin minä elättelen (taas) turhaa toivoa?”

 

Tässä Amia selittää harvinaisesti jotain positiivista, mutta tässäkin lähtökohta tuntuu olevan negatiivinen. ”Kuka sanoo, ettei minusta ja NN:stä voisi tulla mitään” viittaa siihen, että Amia ajattelisi, että joku sanoisi niin ja että se olisi perusoletus. Nuo sen jälkeiset seikatkin esitetään jotenkin vakuuttelevan oloisesti kuin Amia yrittäisi esittää jonkin täysin mahdottoman asian olevan edes teoriassa mahdollista. Kuitenkin nuo toteamukset ovat hyvin asiallisia eikä esimerkiksi väitettä ”Amiasta ja NN:stä voisi tulla jotain” voi kiistää oikeastaan yhtään mitenkään. Se sisältää itsessäänkin jo mahdollisuuden toiseen vaihtoehtoon (”voisi tulla”), joten Amian selittelyt ja puolustelut tuntuvat jotenkin yliampuvilta. Lopussa on sitten taas tyypillinen vähättely.

 

”KUISKAUS: Sinä vain haluat uskoa, että hänellä on tyttöystävä.”

”KUISKAUS: Sinä olet jankuttanut sitä mielessäsi ikuisuuden ja melkein syynäämällä syynäät jotain pientäkin merkkiä, jonka voisi edes jotenkin kaukaisella tavalla viitata siihen, että hänellä olisi tyttöystävä.”

”KUISKAUS: Turhaa toivoa, hah! Sinä et halua antaa itsellesi yhtään mitään toivoa. Saat vain yhtäkkiä kauhean kohtauksen jostain pikkuasiasta ja päätät sitten tulkita kaiken sinua vastaan.”

 

Amian kirjoittama näytelmä, jossa hän itse pohtii suhtautumistaan NN:ään, paljastaa kaikenlaista. Käykin ilmi, että Amia on heti ”NN:llä on tyttöystävä” –päivänä tiedostanut näitä toisiakin ajatuksia, mutta jättänyt kertomatta niistä. Tämä antaa aihetta miettiä, miten luotettava kertoja Amia on. Hän kertoo paljon ajatuksistaan, mutta on luultavasti syytä epäillä, että hän salaa joitain positiivisimpia ja toiveikkaimpia ajatuksiaan. Sitten kun hän lopulta mainitsee niistä, hän tekee sen näytelmän muodossa, eikä kerro suoraan. Tämä viittaisi siihen, että Amian on jotenkin vaikea sanoa kaikkia toiveikkaimpia ajatuksia suoraan ja ilman vähättelyä. Näytelmän toisesta kohtauksesta (”Väittely”) käy myös ilmi, että tämä positiivista puolta kannattava ”Kuiskaus” on koko ajan oikeastaan niskanpäällä. Jos tämä kuvastaa Amian päänsisäistä maailmaa, niin onko sielläkin Kuiskauksella niskalenkki negatiivisista ajatuksista?

 

Kuiskaus tuo myös esille tuon mielenkiintoisen väitteen, että Amia haluaisi uskoa, että NN:llä olisi tyttöystävä ja että hän ei halua antaa itselleen lainkaan toivoa. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, sillä ne eivät tunnu niin kaukaa haetuilta. Huomattavaa on myös se, että positiivinen puoli on nimetty ”Kuiskaukseksi”, mutta negatiivinen puoli on pelkästään ”Amia”. Tästä voisi päätellä, että Amia saattaisi olla itsekin jotenkin tietoinen siitä, että kirjoittaa negatiivisia ajatuksiaan, mutta harvemmin positiivisia. Selkeää kuitenkin on, että positiivisia ajatuksiakin on, eikä edes niin kauhean syvällä piilossa ja että niillä on melkeinpä voimakkaampi ote Amiasta kuin negatiivisilla asioilla, vaikka Amia antaakin pääasiassa ihmisten ymmärtää toisin. Kysymys kuuluukin, miksi Amia haluaa niin kiihkeästi salata tämän optimistisen puolensa tai antaa ymmärtää, että se olisi ”ulkoinen voima” (kuten Kuiskauksen nimeäminen: mikseivät väittelyn osapuolet ole esimerkiksi ”optimisti” ja ”pessimisti”, tai ”Amia 1” ja ”Amia 2”, tai miksei molemmilla ole jotain ennen käyttämätöntä nimeä, vaan negatiivisille ajatuksille annetaan enemmän valtaa rinnastamalla ne kokonaiseen ihmiseen (Amiaan), mutta Kuiskaus on vain jokin pieni ääni?), eivätkä ne ajatukset olisikaan varsinaisesti lähtöisin hänestä itsestään?

 

”Minä en vain voi luovuttaa nyt, vaikka minua miten pelottaisi. Minä rakastan häntä. Minä en ole ikinä tuntenut näin ketään toista kohtaan ja tuntuu vahvasti siltä, etten koskaan voikaan tuntea enää hänen jälkeensä. Turhaa sitä on nyt ryhtyä ”varmistelemaan”. Hänellä on minun sydämeni jo ihan kokonaan. Hän on siellä, eikä häntä saa sieltä koskaan pois.”

 

Tuo on luultavasti jotakuinkin ensimmäinen kirjoitus, jossa Amia sanoo jotain tuollaista eikä tunge siihen perään vähättelyä tai vitsiä eikä mollaa itseään. On kuitenkin kyseenalaistettavissa, että minkä tyylinen tuo lausahdus on. Se käy järkeen ja kun tuon tekstin luki, tuli oikein olo, että vihdoinkin se Amia ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa vauhkoilun ja käyttäytyy vähemmän neuroottisesti. Se on kuitenkin jotakuinkin vastakohtainen muille lausahduksille, joten onko se lupaus vai ajatus vai rohkaisua itselleen? Seuraavana päivänä ajatukset ovatkin jo paljon varautuneempia taas ja Amia mainitsee pelkästään sen, että NN voisi satuttaa häntä kauheasti. Kaikki tuon lainauksen päättäväisyys tuntuu yhtäkkiä kadonneen.

 

”En sano, että olen varma, että NN pitää minusta myös, vaan että "jos pitäisi arvata, niin minä melkein veikkaisin" niin. Ja edelleen, tämä on minun subjektiivisuuteni vääristämä kuva, joten turha ottaa sitä kauhean vakavasti tai kiveenhakattuna totuutena. En minä osaa oikein edes selittää sitä, miksi minusta tuntuu tältä.”

 

Tässä kuitenkin näkyy taas hieman sitä päättäväisyyttä. Tässäkin on kuitenkin jotenkin ärtynyt sävy. Kuin Amia olisi ärtynyt lukijoille ja olettaisi, että he kävisivät heti sankoin joukoin väittämään vastaan. Tämä on mielenkiintoista Amian kirjoituksissa. Hän tuntuu melkein kirjoittavan tekstiä jollekin. Välillä hän sanoo: ”Kyllä te tiedätte” tai ”muistakaa lukea kaikki sanat” tai jotain muuta vastaavaa, joka on osoitettu suoraan ryhmälle henkilöitä – olettavasti siis blogin lukijoille. Outoa onkin, että vaikka Amia tuntuukin ottavan lukijat huomioon ja osoittaa heille silloin tällöin suoraan sanojakin, tuntuu siltä, että Amia pelkää heidän vain tuomitsevan hänet ja hänen ajatuksensa. Negatiivisia ajatuksia hän ei salaile eikä tunnu ajattelevan, että kukaan näkisi niissä mitään pahaa, mutta positiivisten ajatusten suhteen asia on päinvastainen. Hän tuntuu panttaavan positiivisia ajatuksia melkein viimeiseen asti ja jos hän sanookin jotain, niin hän perustelee ne pitkästi ja mahdollisimman asiallisesti, tai toteaa, että hänellä ei ole mitään kunnollisia todisteita. Amia tuntuu siis ajattelevan, että negatiiviset ajatukset eivät tarvitse mitään puolustelua, mutta jotta jotain positiivista voisi tuntea, se tarvitsee heti täysin kiistämättömät tieteelliset todisteet. Toisaalta saattaisi olla myös mahdollista, että nämä Amian syytös-pelot johtuvatkin hänestä itsestään. Että hän itse ajattelisi itse tuomitsevansa itsensä?

 

”NN ei millään tavalla vaikuta erityisen kiinnostuneelta neiti EH:n seurasta, mutta se ei olekaan pointti. Pointti on se, että hänellä on joitain yhteyksiä johonkin tyttöön. Se on paha, se on äärettömän paha.”

 

Neiti EH-kompleksi. Ei mitenkään erityisen yllättävää. Amia tuntuu toistavan samoja kuvioita uudestaan ja uudestaan. Aina  kun Amia selittää, miten tuntuu, että menee NN:n suhteen hyvin, hän jotenkin onnistuu aina kaivamaan sitten jonkin seikan, joka romuttaa hänen luottamuksensa asian suhteen ihan nollille. Kuten siinä näytelmässäkin ”Kuiskaus” sanoi, melkein vaikuttaa siltä, että Amia etsimällä etsisi jotain seikkaa, joka romuttaisi kaiken. Ja kun Amia saa pienenkin syyn romahtaa, hän tarttuu siihen heti. Miksi ihmeessä?

 

Neiti EH tuntuu muutenkin vaikuttavan Amiaan hyvin voimakkaasti. Etenkin silloin, kun Amia näkee itse omin silmin, että hän keskustelee NN:n kanssa. Amialla on tuntunut olevan tämä piirre aivan blogin alusta asti: aina jos kukaan tyttö – varattu tai ei – puhuu NN:lle yhtään mitään miten viralliseen tai puolihuolimattomaan sävyyn tahansa, Amia saa siitä kauhean kohtauksen. Ei luulisi, että kannattaisi kauheasti huolestua siitä, että varattu tyttö, joka juttelee melkein kaikille pojille, vaihtaa joskus muutaman sanan NN:n kanssa. Amia kuitenkin reagoi siihen naurettavan voimakkaasti ja jankuttaa yleensä heti perään, miten typerä hän on kuvitellut ajatellessaan, että mitään voisi koskaan olla hänen ja NN:n välillä.

 

”Alkaa ote lipsua. Siis se pessimistini ote. Joka päivä – niin minusta tuntuu – olen aina vain enemmän umpirakastunut NN:ään. Ennemmin se on ollut lisäksi paljon piilotetumpaa, mutta nyt se tunkee erilaisin viittauksin näkyviin joka paikasta.”

 

Outoa on, että vaikka Amia ilmaisee tuon kuin se olisi paha asia, vaikka kirjoituksista käy ilmi, että aina kun Amia sanoo jotain tuollaista, hänen olonsa on tavallista parempi. On tosin pohdittava, johtuuko hänen parempi olonsa siitä, että hän ajattelee noin, vai johtuvatko hänen positiivisemmat ajatuksensa siitä, että hänen olonsa on parempi. Mutta selkeää kuitenkin on, että Amian ”umpirakastuneisuus” ja hyvä olo ovat kytköksissä toisiinsa. Tämä voisi myös viitata, että Amian negatiivisuushakuisuudessa voisi olla kyse myös hyvän olon välttämisestä yleisesti. Sitä olisi tosin hankala ymmärtää, sillä kaikki ihmisethän haluavat olla onnellisia. Myös Amia tuntuu nauttivan onnellisesta olosta suunnattomasti, mutta jotenkin tuntuu, että hän pitäisi omaa onnellista oloaan jotenkin vääränä ja pahana asiana.

 

”Se fiilis, mikä tuntuu olevan minun ja NN:n välillä (ja sen fiiliksen luovat siis paitsi hänen oma käyttäytymisensä, myös hänen kavereidensa käyttäytyminen minua kohtaan), se on melkein kuin... En tiedä kehtaako sitä sanoakaan, kun en osaa perustella sitä kunnolla ja se on taas fiilis ja tulkinta ja jotain, jonka monet varmaan leimaisivat näin selitettynä suoralta kädeltä harhakuvitelmaksi. Mutta se on kuin... kuin minä ja NN oltaisiin jo epävirallisesti yhdessä.”

 

”Koko päivän minä tiesin, että niin tulisi käymään. Se sattui jo aamulla niin paljon, se pelkkä ajatus, että minä en pystynyt katsomaan NN:ään koko päivänä.”

 

Huomattava käännekohta tapahtui viikonloppuna ennen viimeistä normaalia koulupäivää. Perjantain kirjoituksessa Amia vaikuttaa itsevarmalta ja positiiviselta, mutta seuraavassa kirjoituksessa – maanantaina – hän on ihan murtunut. Mistä moinen muutos? Viikonlopulta ei ole yhtään kirjoitusta, eikä Amia viittaa siihen sanallakaan. Hän toteaa kuitenkin, että maanantaina ollut olo oli alkanut jo aamulla, eli se ei voinut johtua mistään koulussa tapahtuneesta. Jälleen kerran esiin nousee se fakta, että Amia ei perustele negatiivisia ajatuksiaan tai tuntemuksiaan yhtään mitenkään. Hän vain toteaa, että näin on, eikä selitä tai kyseenalaista niitä mitenkään. Tuon viikonlopun jälkeen Amia on kuitenkin tuntunut vaipuneensa epätoivoon. Syytä siihen hän ei kuitenkaan erityisemmin pohdi.

 

”Minä olen epäonnistunut. Minä olen rationaalinen ihminen. Minä haluan olla rationaalinen ihminen. Mutta miksei se vain tunnu onnistuvan NN:n suhteen?”

 

Tuo saattaisi osittain selittää Amian suhtautumista tunteisiinsa. Hän selkeästi arvostaa rationaalisuutta ja kaikenlaisia tieteitä, joten siksi tunteet ja johonkin epävarmaan asiaan uskominen saattavat tuntua niille vastaisilta asioilta. Selkeää on kuitenkin se, että hankalaa Amian ja NN:n välisissä mahdollisuuksissa ei ole luultavasti niinkään käytännön asiat kuin se, että Amia ei osaa lainkaan suhtautua omiin tunteisiinsa, joita hän tuntee NN:ää kohtaan. Amia suhtautuu mahdollisuuksiensa analysointiin ja tunteidensa kartoittamiseen hyvin tieteellisesti, mutta kun kyseistä asiaa on hyvin vaikea ymmärtää rationaalisesti tai tieteellisesti, se tuntuu tekevän asioita kauhean sekavaksi.

 

”Mutta. Mitäpä tuosta nyt sanoisi? En tiedä edes tarkkaan, miksi. Istuin vain kirjoituspöydälläni aamulla ja mietin asioita ja sitten mieleeni pälkähti taas se pikkuääni, joka sanoo: ”Ihan vähän vain.” Ja koska mattoveitsi oli siinä ihan käden ulottuvilla, niin ajattelin tylsistyneesti, että jaa... No jos sitten vähän. Se ei ole kauhean paha, ei ainakaan niin paha kuin viime kerralla, mutta aika epämiellyttävä silti. En minä tiedä miksi. En vain jaksa. Tuntuu taas yhä enemmän siltä. Itken oikeastaan joka päivä taas. En kauhean paljon, mutta vähän aina. En ole siitäkään varma, että miksi. Tuntuu vain pahalta.”

 

Mielenkiintoista on myös tuo, miten Amia kokee jotain noin syvän epätoivon kaltaista, mutta tyytyy vain sanomaan, että ei tiedä tarkkaan edes miksi teki sen. Jos tuo olisi positiivinen asia, sitä olisi pitänyt perustella kilometrikaupalla, mutta nyt se kuitakaan pelkällä toteamuksella, että syytä ei tiedetä. Se ei tunnu Amian mielestä vaativan yhtään enempää selittelyä.

 

”Tämä saa minut aina hiljaisemmaksi. Olo tuntuu vielä entistäkin yksinäisemmältä. Tuntuu, että se piilossa oleva haava erottaa minut muusta maailmasta.”

 

Täsmälleen viikkoa aikaisemmin Amia mainitsi siitä, että NN:n oli epäilty viillelleen itseään. Onkin mielenkiintoista, että Amian romahdus osuu hyvin lähelle tätä NN:n mahdollista viiltelyhetkeä. Amia on aikaisemmin sanonut, että hän ja NN ovat olleet toisilleen kuin sellaiset liittolaiset, että jos he ovat samalla tavalla erilaisia, niin he eivät kuitenkaan ole yksin. Amia mainitsee myös yksinäisyydestä ja sanoo haavan erottavan hänet muusta maailmasta. Mutta jos NN olisi viillellyt myös, niin tarkoittaisiko se sitten, että Amia ajattelisi, että se yhdistäisi heidät? Amia ei mainitse asiasta. Mietittävä on myös sitä, että jos kyse olisi tuosta, yrittäisikö Amia saada omaa yksinäisyyden tunnettaan katoamaan, vai ajattelisiko hän NN:n tuntevan olonsa yksinäiseksi ja siten ”lohduttavan” häntä tuolla tavalla? Myöhemmin kirjoituksessa Amia kuitenkin tekee järkevältä kuulostavan olettamuksen NN:n toiminnasta, joka muistuttaa suuresti Amian omaa käytöstä.

 

Amia on maininnut, että hän ja NN ovat jokseenkin samanlaisia, mutta jotenkin tuntuu, että Amia taistelee sitäkin ajatusta vastaan. Ainakin niitä osia vastaan, jotka perustuvat tunteisiin eivätkä rationaalisiin toimintoihin. Välittäminen ja syvä epätoivo. Amia mahdollisesti näkee NN:ssä itsensä, mutta ehkä juuri siksi hän taistelee niin paljon sitä ajatusta vastaan, että NN saattaisi pitää hänestä? Tai ehkä siksi hän taistelee omia tunteitaan vastaan niin ankarasti ja vähättelee niitä? Tai ehkä Amia alitajuntaisesti pyrkii olemaan enemmän kuin NN, jotta kykenisi ymmärtämään tätä paremmin? Tai sanomaan: ”Me olemme samanlaisia, en ole yksin.”

 

***

 

Nyt käykää väittämään, että minä en osaa suhtautua asioihin objektiivisesti. :P Oli muuten hauskaa kirjoittaa tuota ja sitä tuli huomattua kauheasti kaikenlaisia asioita, joita en ole koskaan tullut ajatelleeksikaan.