34 pistettä. Vahva M. Kaksi pistettä E:hen. Että niin. Yhdestä tehtävästä se opettaja sanoi, että se voi nousta ja toisesta (josta hän oli antanut viisi pistettä), että se voi olla se, nousta kuuteen tai laskea kahteen, kun en ollut laittanut siihen mitään kaavioita (risteytystehtävä kun oli). Mutta kunhan se se M on, niin ihan tarpeeksi hyvä. Jaksa välittää.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eli koulussa kävin kyselemässä. Näkymättömäksi olen ilmeisesti muuttunut. En nähnyt Naniakaan. Mitchin näin. Eikä edelleenkään vaikuta mitenkään kummalta. Näytti veljeltään. Kun ensimmäisen kerran näin hänet, hän oli laittamassa takkiaan naulakkoon tukka auki ja kasvojen peittona. Minä vain ajattelin epämääräisesti ”joo, NN on näköjään siellä”, ennen kuin tajusin, että se oli Mitch. Välillä on vain niin helppo unohtaa. Unohtaa, että en ole koulussa enää, että NN ei ole enää samalla käytävällä, että minä kerroin hänelle ja että hän tietää ja että hän sanoi ei.

 

Miksiköhän minä jaksan vieläkin kirjoittaa tähän blogiin? Tai oikeastaan pitäisi kai kysyä ”miksi minä kirjoitan”, koska viime aikoina on tuntunut vain entistä enemmän siltä, että ei jaksaisi. Ei ole mitään. Ei ole NN:ää, ei ole ajatuksia, ei ole tapahtumia, ei ole lainauksia, ei ole mitään. Kirjoittaminen on mennyt melkein pakolla yrittämiseksi. Että yritän uskotella itselleni, että kaikki on niin kuin ennenkin, minä olen niin kuin ennenkin, onhan minulla bloginikin.

 

En minä tee yhtään mitään. En minä edes ajattele yhtään mitään. Katson aamusta iltaan Morsea DVD:ltä, jotta voisin olla ajattelematta. Tai sitten välillä roikun Kylässä ja selaan peliä läpi uudestaan ja uudestaan mahdollisimman tiiviisti, että en pysty ajattelemaan mitään muuta. En mene ulos, en puhu ihmisille, en mitään. En kirjoita edes blogiini niin paljon kuin ennen. Pakotan itseni vain tekemään jotain, tekemään ja olemaan ajattelematta.

 

Sitten öisin, kun ajatuksia ei pysty estämään, unia ei pysty pysäyttämään eikä hallitsemaan, niin ajatuksia ei pääse pakoon. Tänäänkin yöllä näin unta, jossa NN oli. Ei hän ikinä tee unissa mitään. Hän on vain on. Tulee vastaan käytävällä, on samassa luokassa, samalla käytävällä, jotain sellaista ihan tavallista, sellaista jokapäiväistä ja uskottavaa. Tänäänkin yöllä minä vain kuljin hänen ja herra Aksun ohitse. He olivat yläkerrassa ja nojasivat portaiden kaiteeseen. NN:llä oli tukka auki ja se näytti sellaiselta ohuelta ja siistiltä. Niin kuin aina.

 

Taas olen luhistumispisteessä. Tai en ehkä luhistumispisteessä, mutta... No, jotain sinnepäin. Tekisi taas mieli vain vetää purkillinen joitain pillereitä ja toivoa, että kuolisi vihdoinkin pois. En minä ole vihainen, enkä turhaantunut, vaan pelkästään kamalan surullinen. Kun pyöräilin kotiin, kuuntelin Nightwishin Ocean Soul –biisiä. Hieno kappale.

 

Tuo otsikko on siitä biisistä. Se jatkuu: ”I hear your name, is angels whispering.” Mutta minulla ei ole mitään nimeä, jonka voisin kuulla. Ei enkeleiden kuiskausta. Pelkkä epätoivo ja pimeys. Ei valonpilkettä. Ei ketään. Enkeleiden kuiskaukset kuuluvat vain muille, eivät minulle. Minulla on pelkkä meri. Ja ranta. En ole meressä, en ihan, mutta en ole rannallakaan.

 

Ei ole kuiskauksia, ei ole yhtään mitään.