Logiikkaa<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

p = joku soittaa

q = olen kirjastossa

 

Tapaus 1: Jos kukaan ei soita, en ole kirjastossa

Tapaus 2: Jos kukaan ei soita, olen kirjastossa

Tapaus 3: Jos joku soittaa, en ole kirjastossa

Tapaus 4: Jos joku soittaa, olen kirjastossa

 

(Hyvin loogista, vai mitä?)

***

Minä tunnen oloni hyvin ristiriitaiseksi. Taas. Tänään oli ensimmäinen kunnollinen koulupäivä, joten pääsi vähän taas kiinni arkeen. Huomaan sitten muutoksia itsessäni ja myös ympäröivissä ihmisissä.

Minä olen taas itsevarmempi. Se oli sama kuin kaksi vuotta sitten. Tuntuu jotenkin karulta ajatella, mutta netti-ihmisten miittaaminen saa minut niin epävarmaksi, että kun joutuu palaamaan kouluun ja jokapäiväiseen elämään, se tuntuu jotenkin turvalliselta. Olen paljon itsevarmempi kuin keväällä ja puhun enemmän. Ja itsevarmuus ilmenee siten, että uskallan puhua opettajille paremmin ja uskallan sanoa luokkatovereilleni muutakin kuin mitä on ihan pakko. Se on ihan kummaa. Kuitenkin. Minun uutta ja hienoa itsevarmuuttani uhkaa yksi asia. Tai täsmällisesti yksi henkilö. NN.

Se ei ole loogista. Ennen hän sai minun oloni paljon paremmaksi ja itsevarmemmaksi ja vähemmän angstiksi, mutta nykyisin se on ihan päinvastoin. Hän ihan kuin eri ihminen. Hänellä oli tänään taas hiukset poninhännällä. Ei tässä kaikessa ole kyse siitä, mutta tuo poninhäntämäisyys on vain yksi niistä lukuisista pienistä muutoksista. Aikaisemmin hänellä on ollut hiukset poninhännällä ehkä... kolme kertaa kahden vuoden aikana. Tai jotain sellaista. Ja nyt hänellä oli hiukset niin kahtena päivänä peräkkäin.

Ja NN oli tänään ruokalassa. Syömässä. Hän ei käynyt kakkosen aikana kertaakaan ruokalassa, ykkösen alussa ehkä kerran tai pari. Ja nyt hän oli syömässä. Ensin tukka poninhännällä ja sitten hän tuli ruokalaan. Kuulostaa pieneltä, mutta muutenkin se, miten hän käyttäytyy... Kaksi ensimmäistä vuotta hän oli erilainen. Välillä yksinäinenkin ja eristäytynyt, mutta selkeästi kuitenkin hän itse. Nyt tuntuu siltä, että hän tekee kaikkensa, jotta voisi olla samanlainen kuin kaikki muutkin. Tukka... Ruokailu...

Eikä hän istu äidinkielenluokassa minun vieressäni. Hän tuli siihen silloin vapaaehtoisesti. Sitä ennen hän istui yhtä paikkaa reunempana. Eturivissä. Nyt hän jengeineen tunki ovesta ensimmäisenä ja NN valtasi itselleen nurkkapaikan takarivistä. Ja jengi ympäröi hänet, luonnollisesti. Minä istuin sitten tavalliselle paikalleni eturiviin. Paripulpettiin. Yksin. Sama yhteiskuntaopin luokassa. Minä istun ihan etummaisessa pulpetissa, NN istuu takimmaisessa. Ja sama ruotsinluokassa. Minä istun etummaisessa pulpetissa, NN takimmaisessa...

Lisäksi häiritsevä asia on, että hänen pikkuveljensä ei ole sellainen. Olen nyt yhden päivän tutkaillut tätä Mitchiä, ja tullut tulokseen, että eivät he näytäkään niin samanlaisilta. Muuten ehkä, mutta kasvoista he ovat jonkin verran erilaiset. NN on paremmannäköinen, mutta Mitchillä on jotenkin sillä lailla pehmeämmät piirteet. Jotenkin. Ja kun minä istuin yhdellä välitunnilla yksin penkillä, Mitch istui käytävän toisella puolella. Minä ja Mitch olimme kaksistaan koko käytävällä, kun kaikki muut olivat jossain muualla kavereidensa kanssa. Ja se tuntuu pahalta. Mitch on täsmälleen niin kuin NN oli ykkösellä. Nyt NN on muuttunut, se NN, joka hän silloin oli, on kadonnut. Mutta minä en ole. Minä olen aina vain täsmälleen sama kuin silloinkin. Minä olen aina vain yksin.

Se tuntuu kurjalta. Ihmisiä tulee ja menee, ja kaikki muuttuvat, paitsi minä. Kaikki muut kehittyvät sosiaalisiksi, vaikka väkisin, paitsi minä. Kaikki muut löytävät itselleen sen oman porukan, paitsi minä. Ennen sentään NN oli minun kanssani erilainen, mutta nyt minä olen ihan yksin erilainen ja poikkeava.

Joo, tässä taas näkee. Odottakaas, minä etsin sen, missä minä selitin tästä aikaisemmin. Kun tiesin, että näin tulee käymään, mutta halusin olla optimistinen ja ajatella, että ei sittenkään. Äh, ei sitä löydy. Etsin sen sitten huomiseksi. Tai ehkä etsin sen jo illalla. En minä tiedä. Kuitenkin, olen ihan varma, että joskus kirjoitin, että siitä, että ajattelen NN:ää, ei seuraa mitään hyvää. Vain se, että minuun sattuu taas entistä enemmän. Aina kun Amia ihastuu johonkuhun, ei edessä voi olla mitään muuta kuin pettymys, koska kukaan ei voi välittää minusta takaisin. Kukaan ei voi kaivata minua, enkä minä voi olla tärkeä kenellekään.

Mielessäni takoo vain kysymys: "Mitä hänelle on oikein tapahtunut?" Hän on ihan erilainen. Tai samanlainen, miten vain. Minä olen aina arvostanut niitä ihmisiä, jotka uskaltavat olla sellaisia kuin ovat ja pitää kiinni mielipiteistään ja periaatteistaan. En tarkoita, että en pitäisi ihmisistä, joilla on paljon ystäviä, tms. vaan sitä, että vaikka olisi kavereitakin, niin pystyisi silti olemaan oma itsensä, eikä vain yrittäisi olla niin kuin kaikki kaverit.

Nan sanoi aina ennen, että se oli kaikkein selkein asia, mitä minulla ja NN:llä oli yhteistä: Että me molemmat raivasimme oman polkumme ja olimme sellaisia millaisia olimme. Mutta nyt... Minä istun yksin kaikkialla. Seurana on vain NN:n pikkuveli Mitch, joka vilkaisee minua välillä uteliaasti, kuin miettien, että kuka minä olen ja miksi istun penkillä yksin. Aivan niin kuin NN teki ennen. Mutta NN:n ei ikinä tarvinnut olla erilainen yksin. Minä olin myös erilainen. Mutta heti kun hänelle tuli mahdollisuus olla kuten kaikki muutkin, niin hän tarttui siihen.

Minä mietin, että onko se niin kaikkien ihmisten kanssa. Ne vähän joukosta poikkeavatkin, jotka näyttävät olevan ulkopuolisen vaikutuksen ulkopuolella... Haluavatko he kuitenkin vain olla kuten kaikki muutkin? Että kyseessä ei ole jotain, mitä he ovat valinneet, vaan jotain välttämättömän pahaa, josta pitää päästä mahdollisimman pian eroon? Olenko minä ainoa ihminen koko maailmassa, joka ei halua olla niin kuin kaikki muut ja tehdä niin kuin kaikki muut ja pelkästään sen takia, että kaikki muutkin tekevät niin? Minä voisin muuttua ystävien vaikutuksesta, mutta en ikinä muuttaisi itseäni tyystin erilaiseksi, jotta sopisin heidän joukkoon ja että minut hyväksyttäisiin paremmin. Olenko minä sitten ihan yksin tämän asian kanssa? Siltä ainakin tuntuu.

Minä suoritan fysiikan itsenäisesti. En ikimaailmassa käsitä, miten pystyn siihen. Aion käydä tunneilla silloin tällöin, kun biologiassa on jotain helpompaa, mutta muuten joudun tekemään kaiken ihan itse. Aamulla olin vielä kauhean itsevarma, mutta nyt minua itkettää. Joo, tiedän, mitä kaikki ajattelevat: "Siis oikeesti, joku muuttuu vähän, laittaa hiukset eri tavalla, syö ruokalassa ja istuu vähän eri paikkaan kuin viimeksi ja sitten Amia pillittää heti." Mitäpä tuohon sanoisi. Kai minun on vaikea tuota kumotakaan, koska tuosta on periaatteessa kuitenkin kysymys.

*huokaus*

"Told you I did. Reckless is he. Now, matters are worse."