22 PÄIVÄÄ KIRJOITUKSIIN!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

***

 

Kemiantunnilla

 

Oppilaat (7 kpl): *tulevat kemian luokkaan*

Herra JuT: *kävelee paikalleen, näkee pulpetillaan valkoisen, pörröisen ja klitterimäisesti kimaltelevan kaulahuivin* (Taustatietoa: JuT pukeutuu aina vain ja ainoastaan mustaan) ”Mikä piru tää on?”

Herra JU: ”Se on sun kaulahuivi. Hö hö.”

Herra JuT: (puoliksi itsekseen ja sarkastiseen sävyyn) ”Ai jaa tännekö se jäi.”

 

-Myöhemmin-

 

Opettaja: ”Ja sitten tätä typpioksidia käytetään esimerkiksi ilokaasussa. Ilokaasua sitten käytetään vaikka synnytyssairaaloissa. *hörähtelee* Sitä on siinä sängyn vieressä, että jos homma käy tylsäksi, niin imasee siitä vähän.” *hörähtelee*

 

***

 

Nan sitten sanoi, että se opettaja oli kertonut heillekin joskus tuon synnytysvitsin ja vaikka Nan suhtautuu yleensä kauhean positiivisesti kaikkeen, niin hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että tuo oli sellainen vitsi, jonka olisi saanut jättää kertomatta. En sentään ollut tässä tapauksessa ainoa. Minusta tuo opettajan käytös tuntui vain aika törkeältä. No joo, hän on toisaalta samaa tasoa, mitä matikanopettaja, jos ei pahempikin, niin kai sen ymmärtää.

 

Ja tänään oli hyvin mielenkiintoinen päivä. Se tuntuu kauhean pitkältä ja kun ajattelin aamua vähän aikaa sitten, ajattelin hetken, että se oli tapahtunut eilen tai toissapäivänä. Onnistuin taas lukemaan yhden hyppytuntini aikana huimat 15 sivua maantietoa. Ennätykseni on 17, joten vähän jäi harmittamaan. Hyvä saavutus kuitenkin, kun luin sitten vielä kotona lisää (ja otin hieman aurinkoa). Ehkä minulla on jotain toivoa jostain hyvästä arvosanasta sittenkin. Lisäksi kun minusta tuntuu, että minä muistan ne asiat ihan hyvin ja osaan ne, mutta saa nyt nähdä, miten käy sitten, kun saan sen kokeen eteeni ja pitäisi saada ne tiedot aivoista pihalle.

 

Olen ollut tänään aika lailla poissa tolaltani. Mitään erityistä ei ole tapahtunut, minä vain tajusin yhden asian ihan yhtäkkiä kesken englannintunnin. Meillä pidetään englanniksi esitelmiä eri maista ja tämänpäiväinen ryhmä piti esitelmän Uudesta-Seelannista. Heillä oli videomateriaalina Taru Sormusten Herrasta – Fellowship of the Ring: Extended editionin dokumentti Uudesta-Seelannista Keski-Maana.

 

Minä olin tietysti jo nähnyt sen, mutta oli jotenkin käsittämättömän siistiä katsoa TSH:hon liittyvää videopätkää tunnilla. Se tuntui niin ihmeelliseltä. Olin koko päivän ollut hieman alamaissa, mutta kun siihen outoon kouluympäristöön yhtäkkiä tuli vain pätkiäkin TSH:sta, se tuntui niin käsittämättömän huojentavalta ja minä tunsin oloni heti pirteämmäksi ja onnellisemmaksi. Siinä oli sitä musiikkiakin. TSH-musiikkia, jota en ole kuunnellut niin käsittämättömän pitkään aikaan yhden kappaleen ylikuluttamista enempää, koska minulla on ollut pitkään Nightwish –vaihe.

 

NN seurasi sitä koko ajan. Yleensä jos meillä katsotaan millään tunnilla jotain videojuttua, niin NN höpöttelee kavereilleen tai tekee jotain ihan muuta. Mutta nyt hän seurasi sitä. Se oli jotenkin niin ihmeellistä. Hän katsoi sitä TSH-dokumenttia ja kun minä vilkaisin pariin kertaan häntä sen aikana, niin minulle tuli hänestä mieleen ihan se, miten minä katson TSH:ta tai sen dokumentteja.

 

Kun katsoin TSH-dokumentteja, jaksan kiinnostua niistä, vaikka ne eivät olisikaan varsinaisesti mistään huippukiinnostavasta aiheesta. Minä voin katsoa niitä uudestaan ja uudestaan, ja olla aivan yhtä kiinnostunut niistä kuin ensimmäisellä kerrallakin. Joskus olen ylipuhunut joitain kavereitani katsomaan joitain dokumentteja, mutta en ole tähän mennessä törmännyt vielä kehenkään, joka olisi katsonut niitä kuin minä. Jotkut kohdat, joita ei ole kai tarkoitettu edes mitenkään hauskoiksi, ei miksikään muuksi kuin pelkäksi kivaksi täytteeksi, saavat minut hymyilemään itsekseni. Peter Jackson saattaa liikkua ympäriinsä toppatakki päällä ja pipo päässä, mutta aina hänellä oli silti shortsit.

 

Sitten, kun dokumentti oli lopuillaan, ensin tuli koskettavaa musiikkia ja klippi Boromirin kuolinkohtauksesta. Sitten näytettiin sitä kuvauspaikkaa ja sitten ihan asiaan liittymättömästi, miten Peter Jacksonilla oli kissa sylissä ja miten hän mumisi sille ja silitteli sitä. Tietysti se sai minut taas hymyilemään. Silloin satuin vilkaisemaan NN:ään ja hän hymyili myös itsekseen sille samalle asialle. Hän hymyili itsekseen sitä käsittämättömän upeaa hymyään, vaikka suurin osa ihmisistä oli vain hymähtänyt puolikyllästyneenä.

 

Minä olen aikaisemminkin selittänyt NN:stä ja TSH:sta, ja heidän yhteyksistään:

 

”Toinen asia, mikä on auttanut minua luottamaan häneen, on TSH. Hän pitää TSH:sta puheiden perusteella melkein yhtä paljon kuin minä. Eikä kukaan, joka pitää TSH:sta niin paljon, voi olla kovin kauhea. Outo ajattelutapa ehkä, mutta se auttaa minua luottamaan häneen edes ihan pikkuisen enemmän kuin muihin.”

 

Minä olin ehtinyt jo unohtaa sen, miten hän puhui silloin joskus ajat sitten TSH:sta. Miten hän oli lukenut ne kirjat ties miten moneen kertaan, omisti elokuvat normaaleina ja pidennettyinä versioina... Silloin minä istuin käytävän toisella puolella, enkä voinut kuin tuijottaa. Ihmiset puhuvat TSH:sta silloin tällöin. Enemmän olen törmännyt TSH-keskusteluihin netissä kuin IRL, mutta IRL joskus jotenkin. Kuitenkin se on eri asia, kun näkee netissä jotain fanin kirjoitusta, kun kuulee, miten toinen selittää IRL TSH:sta samanlaiseen tyyliin mitä minä itse puhun siitä.

 

Nyt sitten tuli suunnilleen samanlainen reaktio. Olen taas ollut ihan pihalla sen suhteen, miten suhtautua häneen, mutta kun näin hänen hymyilevän puoli-itsekseen sille dokumentille... Kun taas näin, miten paljon hän pitää TSH:sta... Se ajatus vain iski. Se tuli ihan tyhjästä, mutta yhtäkkiä minä vain tajusin.

 

En minä sitä pysty kirjoittamaan. Olo tuntuu aika sekaiselta. Ja tyhmältä. Tuntuu tyhmältä edes viitata siihen, sillä en vain voi olla ajattelematta, miten ihmiset pitäisivät minua sen takia ihan tyhmänä pikkutyttönä, joka ei tiedä mitään elämän suurista asioista. Ehkä he olisivat sitä paitsi oikeassa.

 

Minulla on ollut kauheasti kiireitä ja olen joutunut etäämmälle TSH:sta. En ole katsonut niitä leffoja ties miten pitkään aikaan, en kuunnellut kommenttiraitoja, en katsonut dokumentteja... Siitäkin on jo melkein kaksi vuotta, kun olen lukenut kirjan viimeksi kannesta kanteen. Enkä ole nykyisin kuunnellut edes soundtrackeja, vaan se on vaipunut hieman unohduksiin. Nyt sitten vain muistin tänään, miten paljon se minulle merkitsee. Miten pelkästään sen musiikin kuunteleminen saa mieleni paljon rauhallisemmaksi ja selkeämmäksi. Miten TSH saa minut jotenkin kummallisesti onnellisemmaksi.

 

Ei nyt tule muuta kirjoittamisen arvoista mieleen. Pitää mennä nukkumaan, kun päätä särkee ja huomenna pitää raahata itsensä kouluun taas vaihteeksi puoli kahdeksaksi. Ääh...