Heräsin vasta. Näin paljon unia, mutta tänäkään yönä en sekoillut yöllä. Otin kylläkin rauhoittavan, joten  pitää ehkä kokeilla tänä yönä että mitä tapahtuu jos en ota. Unissa Jaska oli läsnä, ei mukana, mutta jotenkin unessa ajattelin, että hän on väliaikaisesti jossain ja tulee kohta takaisin. Ja sitten heräsin. Niska on jotenkin kipeä ja kämppä on viileä, koska ulkona alkaa olla viileää ja talon patterit käynnistyvät joskus lokakuussa kai. Naapurissa joku soittaa pianoa. Ja Jaska ei ole tulossa takaisin. Tämä on taas niitä heräämisen huonoja hetkiä, kun unessa tällaiset asiat eivät toimi oikealla tavalla. Tässäkin unessa oli joitain ihmisiä joita oli lukiossa silloin kuusi vuotta sitten. Ja sitten kun herää, niin hetken miettii että olipas jännä uni, ja sitten muistaa, että niin, eihän se Jaska olekaan tulossa takaisin.

Ulkona paistaa aurinko. Ainkin vähän niinkuin paistaa. Ensimmäistä kertaa eron jälkeen tuntuu että tekisi melkein mieli mennä ulos kävelemään. Melkein. En varmaan silti mene. En halua aistia tätä uutta, tyhjää maailmaa yhtään sen enempää kuin on pakko.

Googlailin eilen kauheasti sitä leffaa, jossa ehkä on sanottu jotain, että surua ei voi paeta. Löysin sen sitten lopulta, kun muistin että siinä käytettiin sanaa "heartache" ja sitten käytin eri ilmaisuja "pakenemiselle". Leffa oli Kylä (The Village), jossa se yksi mies sanoo (joka myöhemmin esitti Pottereissa Villisilmä Vauhkomieltä): "We cannot run from heartache. - - Heartache is part of life, we know that now."

On taas viikonloppu. Natalian piti tulla tällä viikolla tänne kaupunkiin työjuttujen merkeissä, mutta hänestä ei ole kuulunut mitään.

Varmaan laitan taas NCIS:n pyörimään, vaikka osittain tekisi mieli vähän pelata. Mount&Bladea, koska siinä kaikki ongelmat ratkotaan huitomalla miekkaa ja ampumalla jousella (tai varsijousella, joka on yllättäen oma suosikkini miekan oheen). Ja olen vihainen. Ja siihen ehkä osittain auttaisi se, kun Mount&Bladessa teurastaisi pahiksia. Mutta siitäkin tulee muistoja. Muistan varmaan liikaa, en tiedä muistavatko kaikki muut näin paljon. Muistan kun joskus lukiossa kun Mount&Blade ei ollut edes oikea peli vielä vaan pelkkä testiversio, ja kuuntelin TSH kolmosen soundtrackia ja areenataisteluissa teurastin niitä vastustajia. Silloin oli paha olo ja se auttoi. Viimeksi kun pelasin Mount&Bladea, joskus keväällä, luin tentteihin samalla kun laitoin pelkästään mieheni taisteluun ja itse odotin paikoillani ja tosiaan luin jotain kielioppijuttuja. Samoihin aikoihin myös valkaisin hampaitani niillä kauheilla liuskoilla jotka saivat hampaani vihlomaan. Ja Jaska myös tykkäsi katsoa kun pelasin sitä. Se oli hänen mielestään suloista.

Tekisi mieli ottaa rauhoittava. Olo on kurja ja rauhoittava vähän sumentaisi ajatuksia, niin että kaikki kipeät muistot ja ajatukset eivät viiltäisi niin terävinä. Hulluinta on, että erosta on kaksi viikkoa. Oikeasti! se tuntuu oikeasti ainakin kahdelta kuukaudelta. Se tuntuu ikuisuudelta. Ja kuten olen sanonut, se tuntuu niin kaukaiselta, että tuntuu kuin sitä aikaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Tai ehkä katson Kaksi Tornia. Siinä on Éowyn, johon samaistun aina. Ja kai taas entistä enemmän, kun taas kerran olen siinä tilanteessa. "It is but a shadown and a thought that you love. I cannot give you what you seek."

Ja terapeuttini sanoo, että minussa on nyt vallalla se sisäinen lapsi, joka sanoo, että en tykkää, en tee nyt sitten mitään kun se oli ilkeä minulle. Ja sitten hän sanoi, että vain minä itse voin ottaa sitä sisäistä lasta kädestä, ei kukaan muu. Ja sen lisäksi terapeuttini sanoo, että vaikka yhteenpalaaminen Jaskan kanssa tässä kohtaa saattaisi tuntua helpolta, niin se ei olisi viisasta. En ihan ymmärrä. Ymmärrän kyllä sen, että olen itse vastuussa onnellisuudestani, ei kukaan muu, mutta sitä ei kai voi sivuuttaa, että ihmiset, joilla on joku läheinen mukana jokapäiväisessä elämässä ovat onnellisempia kuin ne jotka ovat yksin. Enkä ymmärrä miksi tuntuu siltä, että terapeutillani on jotain minun ja Jaskan suhdetta vastaan. Ei silloin kun me oltiin yhdessä, mutta nyt hän on yhteenpalaamista vastaan.

En tiedä. Tekisi mieli kirjoittaa koko ajan vain "en tiedä", koska se kuvaa nykyistä tilannettani niin hyvin. Tuntuu että en tiedä yhtään mitään mistään: mitä oikein tapahtui minun ja Jaskan välillä, miksi se loppui, miten minun pitäisi suhtautua, onko tämä lopullista, mitä minun nyt pitäisi oikein tehdä?

Joo, laitan NCIS:n pyörimään taas ja pelaan Facebookin typeriä pelejä.